Naisiin kohdistunut väkivalta 2005 tutkimus

[Chap]

Jan Jindy Pettman

Sukupuoli ja väkivalta rauhantutkimuksessa


Feministisen tutkimuksen piirissä on viime aikoina käyty teoreettista keskustelua, jossa on kritisoitu nykyisen rauhantutkimuksen valtavirran valtiokeskeistä ja näennäisen sukupuolineutraalia luonnetta. Artikkelini keskiössä on sukupuolen, identiteetin ja väkivallan välisten suhteiden tarkastelu ja problematisointi1. Lähden liikkeelle rajanvedon politiikasta ja siitä kysymyksestä, miten joistakin ihmisryhmistä tehdään ulkopuolisia. Kyseenalaistan tiettyjen poliittisten identiteettien, esimerkiksi valtioon tai kansakuntaan liittyvien identiteettien, nostamisen keskiöön identiteettien moninaisuuden kustannuksella. Tarkastelen myös sitä prosessia, jonka tuloksena jotkut ryhmät suljetaan moraalisen yhteisön ulkopuolelle. Väitän, että rajanvedon politiikka heijastaa ja ylläpitää tiettyjä tapoja ymmärtää sukupuolten välinen ero ja sukupuolittuneet velvollisuudet ja roolit.

Rajanvedon politiikan kyseenalaistaminen vaatii huomion kiinnittämistä siihen, miten valtiota tai poliittista yhteisöä koskeva (sukupuolittunut) diskurssi ja sukupuolten väliset suhteet kytkeytyvät toisiinsa ja määrittyvät toistensa kautta. Rauhantutkimuksessa kiinnitettiin 1980-luvulla jonkin verran huomiota niihin ongelmallisiin mielleyhtymiin, joita on toisaalta miesten, militarismin ja maskuliinisuuden välillä ja toisaalta naisten, rauhan ja feminiinisyyden välillä. Nyt näitä mielleyhtymiä on mahdollista tarkastella uudelleen laajan, maskuliinisuuksia ja feminiinisyyksiä eri kulttuureissa koskevan kirjallisuuden valossa. Toisaalta on alettu tutkia myös identiteettipolitiikan sukupuolittuneita vaikutuksia ja sukupuolittuneita reaktioita siihen.

Rauhantutkimus – sukupuolineutraali tutkimusalue?

Lyhyt katsaus nykyisiin rauhantutkimuslehtiin2 paljastaa, että naisia ja sukupuolten välisiä suhteita koskevat ja feminististä tutkimusotetta hyödyntävät tekstit puuttuvat niistä lähes kokonaan. Joissakin lehdissä tämä johtuu metodologisista ja analyysin yksiköitä koskevista valinnoista: esimerkkinä mainittakoon ne tutut ongelmat, jotka liittyvät kansainvälisten suhteiden kuvaamiseen luonnontilana ja sisäinen-ulkoinen -dikotomian omaksumiseen. Nämä valinnat siirtävät valtion sisäiset erot, muun muassa sukupuoleen liittyvät erot, jonkun muun tieteenalan huoleksi, ja saman tien ihmiset katoavat kuvasta3. Tämänkaltaiset systemaattiset laiminlyönnit vaativat feminististä kritiikkiä, joka tuo esiin tieteenalan tarjoaman tiedon ja sen intressien valtiokeskeisyyden ja maskuliinisuuden.

Lehdet, jotka edustavat rauhantutkimuksen "pehmeämpää" puolta4, näyttävät ensisilmäyksellä antavan enemmän tilaa feministisille interventioille, sillä ne kiinnittävät huomiota sellaisiin asioihin kuin ihmiset, ihmisoikeudet, siirtolaisuus, yhteinen turvallisuus, moraali5, globaalikansalaisuus, vaihtoehtoinen konfliktinratkaisu, oikeudenmukaisuus6 sekä kansalaisyhteiskunnan konfliktit, mukaan lukien etniset konfliktit, poliittiset ja uskonnolliset konfliktit sekä ympäristökysymykset7. Nämä julkaisut ilmentävätkin varsin laaja-alaista ja moniulotteista käsitystä rauhasta ja konflikteista. Kuitenkin ne yhä sulkevat ulkopuolelleen näitä samoja kysymyksiä käsittelevän laajan feministisen tutkimuskirjallisuuden lähes kokonaan. Katsauksen pohjalta näyttää siis siltä, että sukupuolta ei edelleenkään nähdä relevanttina – puhumattakaan keskeisenä – analyyttisena käsitteenä tai osatekijänä rauhan- ja konfliktintutkimuksessa eikä feministitutkijoita tunnusteta auktoriteeteiksi alueella8. Pyrin artikkelissani osoittamaan, että asenne on virheellinen ja että voimme edistää rauhan- ja konfliktintutkimuksen elpymistä ottamalla vakavasti naisten kokemukset, sukupuolten väliset suhteet ja feministisen tutkimuksen.

Voi vaikuttaa helpolta ratkaisulta "sukupuolittaa" rauha ja väkivalta lisäämällä naiset yhdeksi analyysin kategoriaksi sellaisissa tutkimusteemoissa kuin ihmisoikeudet, etniset konfliktit tai ympäristöturvallisuus. Naisethan ovat yhä enemmän näkyvillä muilla tutkimusalueilla ja viestimissä, muun muassa sellaisena erityiskategoriana kuin "pakolaisnaiset". Tavallisesti naiset esitetään väkivallan uhreina ja sen kustannuksien indikaattoreina. Usein lähempi tarkastelu osoittaa, että naiset kuuluvat jäännöskategoriaan "naiset ja lapset", johon on sysätty kaikki "ei-miehet"9. Tällaisilla representaatioilla on oma osansa, kun erilaisia sotaa ja rauhaa koskevia rooleja ja velvollisuuksia, mukaan lukien suojelija-suojeltu -dikotomia, määritetään sukupuoleen liittyviksi. Ne muistuttavat meitä jatkuvasta tarpeesta tarkastella kriittisesti representaation politiikkaa, toisin sanoen sitä, kuinka erilaiset identiteetit esitetään (tai niitä ei esitetä) ja kuka niiden puolesta puhuu.

Sukupuolen merkitystä on pohdittu laajasti niin väkivallan seurauksien kuin väkivaltaan ja rauhan aikaansaamiseen liittyvien roolien suhteen. Lisää aineistoa tuottavat feministit, jotka ottavat vakavasti naisten omat sotaa ja rauhaa koskevat kokemukset, ymmärtämistavat ja teoretisoinnin. Näiden tekstien avulla voimme edetä vaiheesta, jossa "naiset" kuvataan yhtenä analyysin kategoriana tai objektina, vaiheeseen, jossa naiset – mukaan lukien ne, jotka organisoituvat naisina väkivaltaa vastaan – näyttäytyvät itsenäisinä toimijoina. Voimme nähdä, että sukupuoli on keskeinen ulottuvuus niin poliittisten identiteettien rakentamisessa kuin sodan ja rauhan kulttuureissa ja käytännöissä. Valottaakseni näitä vaiheita tarkastelen seuraavassa feminististä tutkimusta, joka kyseenalaistaa kaksi erilaista mutta toisiinsa liittyvää sukupuolittunutta rajaa. Näistä ensimmäinen liittyy sotaan ja rauhaan ja toinen politisoituneisiin identiteetteihin ja eroihin. Teen näin erityisesti suhteessa valtion ja kansakunnan perusperiaatteisiin.

Kansalliskiihko

Kylmän sodan jälkeisenä aikana olemme tottuneet uutisiin, joissa kerrotaan yhteisöllisiin identiteetteihin liittyvän väkivallan ilmenemisestä ja kasvusta. Muut poissulkeva identiteettipolitiikka näyttää kasvattavan suosiotaan. Tällainen politiikka tuo usein mukanaan tuhoisan ja huomiota herättävän väkivaltaisuuden, joka suunnataan vanhoja naapureita vastaan. Tämän olemme nähneet esimerkiksi entisessä Jugoslaviassa, Ruandassa ja Acehissa Indonesiassa10. Kyse on teoreettisesti, eettisesti ja poliittisesti tärkeästä arvoituksesta: kuinka sellaiset ihmiset, jotka eivät tavallisissa oloissa milloinkaan turvautuisi väkivaltaan henkilökohtaisessa tai yhteisöllisessä elämässään, voidaan saada hyväksymään väkivaltaisuus ja kannattamaan sitä valtion tai kansakunnan nimissä?11 Tämän kysymyksen esittäminen johtaa tarkastelemaan kansalaisen, isänmaanystävän ja sotilaan sukupuolittuneita identiteettejä ja velvollisuuksia. Se myös vaatii huomioimaan ulkopuoliset – ne, joita vastaan väkivaltaa voidaan käyttää ja halutaan käyttää.

Rauhan- ja konfliktintutkimuksen erityisenä huolena on, tai ainakin pitäisi olla, siirtymä tietyn identiteettien joukon tunnustamisesta joidenkin identiteettien ensisijaisuuden korostamiseen ja lopulta väkivallan hyväksymiseen ja harjoittamiseen niiden nimissä. Kyseessä ei ole väistämätön tai yksisuuntainen "kehitys", sillä jotkut vastustavat kasvavia identiteettivaateita ja -konflikteja, kun taas toiset ovat valmiita hyväksymään ne ja vahvistamaan niitä. Jotkut poliittiset identiteetit, esimerkiksi feministiset tai pasifistiset, voivat auttaa vastustamaan kansalliskiihkon vetovoimaa.

Monissa teksteissä esitetään, että todistamme nyt tukahdutettujen, muinaisten vihojen sekä rotuun ja kulttuuriin kiinnittyvien, "toisten" raakalaisuudesta kertovien kuvitelmien paluuta. Tässä tilanteessa keskeinen strateginen tehtävä on horjuttaa kritiikin keinoin sukupuolen ja valtion (tai kansallisen identiteetin ja kansallisten erojen) välistä suhdetta, joka niin helposti näyttää luonnolliselta ja normaalilta. Samanaikaisesti feministinen tutkimus paljastaa, kuinka sukupuolittuneet ymmärrystavat ja mielleyhtymät edistävät sitä prosessia, jonka myötä yhteisöllinen identiteetti ja väkivalta alkavat näyttää olevan niin historian kuin politiikan ulottumattomissa ja siten myös kritiikin ulottumattomissa.

Nationalismi on erityisen tärkeä kansainvälisten suhteiden tieteenalan ja rauhan- ja konfliktintutkimuksen tutkimusaihe, koska se houkuttelee asettamaan valtion ja kansakunnan ihmiskunnan ja perheen edelle ja tekee tästä jopa ideologian. Kun teoreetikot kirjoittavat nationalismin keksitystä ja kuvitellusta luonteesta, he samalla muistuttavat meitä siitä, että unohtaminen on aivan yhtä keskeistä kansakunnan luomisessa. Nationalismi on poliittinen projekti, joka käyttää menneisyyden tarinoita nykyisyyden ja tulevaisuuden tarkoituksiin. Nationalismi pitää aina sisällään kamppailuja, mukaan lukien kamppailun siitä, kenen muistot hyväksytään ja kirjoitetaan historiankirjoihin. Nationalismi on ikuinen prosessi: radikaalisti epätäydellinen, kiistanalainen, epävakaa sekä täynnä ristiriitaisuuksia ja jännitteitä12. Avain kansakunnan epävakauden ja räjähdysherkkyyden ymmärtämiseen on juuri se työ, jota jatkuvasti tarvitaan ja tehdään kansakunnan ylläpitämiseksi.

Tässä suhteessa erityisen hyödyllistä on postkoloniaalisen tutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen esittämä kritiikki nationalismia kohtaan13. Se osoittaa, että itse asiassa emme voi puhua nationalismista tai teoretisoida sitä yksikkömuodossa. Eri aikoina ja eri paikoissa syntyneiden nationalististen projektien huolellinen tarkastelu osoittaa, että nationalismit voivat olla enemmän tai vähemmän eksklusiivisia, militarisoituneita, maskuliinisia tai väkivaltaisia. Tämä huomio herättää kysymyksen niin feministien kuin muidenkin kesken siitä, ovatko kansallisuusaatteet aina vaarallisia vai onko mahdollista erottaa hyvät ja huonot kansallisuusaatteet. Jotkut toivovat voivansa säästää kritiikiltä antikolonialistiset nationalismit tai hyödyntää kansallistunnetta esimerkiksi ulkoisen tai sisäisen väkivallan vastustamisessa. Keskeinen kysymys on tällöin se, kuinka jokin tietty nationalismi kohtelee kansakunnan "ulkopuolisia", jotka voivat olla valtiorajojen sisä- tai ulkopuolella. Niin kansainvälisten suhteiden alalla kuin rauhan- ja konfliktintutkimuksessa nationalismin ongelma on kansakunta, joka määrää elämästä ja kuolemasta – kansakunta, joka voi vaatia äärimmäistä uskollisuutta ja uhrautumista. Kohtaamme paradoksin: yhtäältä meille on osoitettu, että kansakunta on rakennettu tai kuviteltu, ja toisaalta näemme sen vallan konkreettiset vaikutukset. Monissa tapauksissa kansallisvaltio on vain yhden tai kahden sukupolven ikäinen. Miksi ihmiset antavat elämänsä – tai tappavat muita – sellaisen kansakunnan puolesta, josta heidän isovanhempansa eivät olleet koskaan edes kuulleet?14

Yhteys sodan ja valtion tai kansallisen identiteettipolitiikan välillä on hyvin kiinteä. Näyttää siltä, että kansakunta edeltäisi politiikkaa tai olisi sen yläpuolella. Kansakunta puhuu veren, siteiden, rakkauden, perheen ja uhrauksien kieltä – siitä on hyvin kaukana kansainvälisten suhteiden keskiössä olevan liberalismin poliittinen tai taloudellinen (mies)toimija. Nationalismi edellyttää tunneperäisiä suhteita, jotka tavallisesti yhdistetään feminiiniseen, vaikkakin niiden tukena on usein tiukka heteroseksistinen militarisaatio.

Valtion kansallismielisen väkivallan takana on käsitys suvereniteetista ja valtion yksinoikeudesta legitiimiin organisoidun väkivallan käyttöön. Sekä valtion että muiden toimijoiden harjoittamaa väkivaltaa tukevat käytännöt, joiden kautta konstituoidaan poliittiset identiteetit – erityisesti kansalaiset ja alamaiset sekä myöskin ne, jotka eivät kuulu kansaan. Samanlaisuuden ja erilaisuuden määrittely tuottaa tietynlaisia valtasuhteita, kansainvälisiä suhteita, ulko- ja puolustuspolitiikkaa sekä turvallisuutta15. Tämän erottelun pitää tulla merkitykselliseksi ihmisille, jotta ne voivat herättää halun sitoutua, rakastaa, vihata, tarttua väkivaltaan ja uhrata itsensä nationalistisissa konflikteissa. Nationalistinen kieli helpottaa henkilökohtaista samastumista kollektiiviseen; viime kädessä yhteisön kuolemattomuus merkitsee voittoa yksilön kuolevaisuudesta. Yksilön ja yhteisön yhteys tukeutuu käsityksiin sukupuolierosta ja sukupuolittuneista velvollisuuksista ja ylläpitää niitä. Siksi juuri tässä kohtaa, jossa kansakunnan ja sukupuolen diskurssit leikkaavat toisiaan, feminismi voi edistää huomattavasti ymmärtämystämme kansalliskiihkosta ja identiteetteihin liittyvästä väkivallasta.

Sukupuoli ja kansakunta

Sukupuolta ja väkivaltaa koskeva feministinen tutkimuskirjallisuus on nykyisin hyvin laajaa16, ja seuraavassa tarkastelen sitä lyhyesti havainnollistaakseni väitteeni.

Monilla puolilla maailmaa kansakuntaa pidetään naispuolisena. Hyökkäyksen kohteena ollut tai valloitettu maa esitetään usein häpäistynä naisena ja turvaton maa naisena, jota uhkaa raiskaus ja jonka poikien täytyy taistella hänen kunniansa puolesta. Raiskausmetafora esiintyy yhä uudelleen kansainvälisissä ja identiteettien välisissä konflikteissa17. Sotatarinat kertovat kotimaan sankarimiehistä ja muiden kansojen pahoista miehistä sekä (feminiinisen) viattomista (nais)uhreista. Tällainen sukupuolittunut kielenkäyttö liittää toimijuuden ja vallan maskuliinisuuteen ja voi sitä kautta samastaa häviämisen tai valloitetuksi tulemisen feminiinisyyteen. Näin käy esimerkiksi meille tutussa sankaritarinassa, jossa kansainväliset joukot pelastavat Kuwaitin raiskaajien käsistä. Miehet ovat toimijoita ja naiset ovat uhreja. Näin vahvistuvat suojelijan ja suojellun sukupuolittuneet roolit. 1980-luvun feministiset rauhantutkijat kiinnittivät huomiota siihen, miten vaarallista "suojelu" voi olla oman maan tai kansan naisille, jotka eivät voi vaikuttaa siihen, miten se tapahtuu18. Myöhemmät feministiset interventiot ovat tehneet näkyviksi joukkoraiskaukset, joita käytetään sotastrategiana. Näin on paljastettu, miten toisten maitten tai kansojen naiset systemaattisesti joutuvat seksuaalisen väkivallan uhreiksi ja täten ikään kuin todistavat miestensä kyvyttömyyden suojella omia naisiaan ja siten kansakuntaa kokonaisuudessaan. Feministien kritiikki osoittaa nationalistisen ideologian konkreettiset ja keholliset vaikutukset naisiin.19

Sotaraiskauksiin ei pitkään kiinnitetty huomiota myöskään rauhan- ja konfliktintutkimuksen valtavirrassa tai niitä pidettiin miesten halujen, kansalliskiihkon tai sodan luonnollisena ja väistämättömänä lieveilmiönä. Nyt ne yhä useammin tunnustetaan osaksi identiteettiterrorin taktiikkaa: sotaraiskauksilla terrorisoidaan koko väestöä tai sen osaa niin, että ihmiset joutuvat pakenemaan kotiseudultaan. Tässä mielessä ne ovat etnisen puhdistuksen välineistöä. Cynthia Enloe kysyykin, onko kyseessä miesten harjoittama kontrolli vai miehet, jotka ovat menettäneet kontrollin20. Nyt kiinnitetään myös enemmän huomiota sellaisiin toimijoihin kuin puolisotilaalliset ryhmät ja sissit, joiden rooli on yhä keskeisempi nykyajan sodissa ja joiden toimintaa leimaavat usein kansalliskiihko ja likaiset keinot. Tällaisiin joukkoihin kuuluu suuria määriä (miespuolisia) lapsi- ja teinisotilaita, jotka ovat usein itse väkivallan uhreja omassa yhteisössään.

Sotaraiskaukset ovat yksi dramaattisimmista ja musertavimmista tavoista, joilla naiset joutuvat osaksi kansallismielistä toimintaa. Seksuaalinen väkivalta ei kuitenkaan rajoitu naisiin tai tyttöihin. Myös miehet joutuvat sen kohteeksi: vihollismiehiä nöyryytetään, terrorisoidaan ja feminisoidaan sen osoittamiseksi, että he eivät ole oikeita miehiä. Sukupuolta ja seksuaalisuutta käytetään merkitsemään hierarkioita niin miesten kuin valtioiden joukossa. Kuitenkin miehiin kohdistetusta seksuaalisesta väkivallasta käytetään yleisesti termiä kidutus, ei raiskaus, mikä tuo meidät takaisin representaatioiden ja nimeämisen politiikkaan21.

Kansakunnan mutkikas sukupuolipolitiikka sekä esittää naiset että hyödyntää heitä monin eri tavoin: nainen voi toimia kansakunnan symbolina, olla sen omaisuutta ja hänet voidaan nimetä koko kansakunnan äidiksi22. Näin viholliskansakunnan naisten väkivaltainen hedelmöittäminen tai sen miesten kastraatio tulee osaksi kansainvälistä reproduktion politiikkaa. On siis selvää, että nationalistinen politiikka on rajanvedon politiikkaa: kaikkein tärkeintä on se, kuka on yhteisön rajojen sisällä ja kuka ei; kuka kuuluu yhteisöön ja kuka ei. "Meidät" on tuotettava jatkuvasti uudelleen niin fyysisesti kuin kulttuurisesti. Nationalismi synnyttää vakavan huolen siitä, että "meidän naisemme" kantavat väärien isien lapsia tai liian vähän lapsia ylipäätään, kun taas "heidän naisensa" lisääntyvät liikaa. Tämä hyvin monimutkainen avioliittoja, lapsia ja kansalaisuutta koskeva politiikka on ollut monien feministitutkijoiden tarkastelun kohteena. Tarkastelu on paljastanut myös muita tapoja, joilla naiset merkitsevät ja symboloivat rajanvetoa meidän ja muiden välillä. Esimerkkinä voidaan mainita hunnuttautunut musliminainen tai erityinen huolenpito siitä, miten perheen tyttäret pukeutuvat tai missä he liikkuvat ja kenen kanssa. Naisia ja erityisesti heidän seksuaalisuuttaan pidetään usein kansakunnan haarniskan heikkona kohtana, mikä heijastaa niin naisten ruumiillisuutta kohtaan tunnettua pelkoa kuin seksuaalisia patoumia yleensä. 1990-luvulla vahvistuneiden identiteettikonfliktien ja erilaisten "fundamentalismien" nousun myötä naisista ja sukupuolten välisistä suhteista on tullut entistäkin keskeisempiä symboleita nationalistisissa ja poliittisissa projekteissa.

Tämä lyhyt katsaus saattaa vahvistaa kuvaa naisista uhreina. Feministinen tutkimus on kuitenkin myös dokumentoinut naisten toimintaa kansakuntien ja identiteettien rakentajina. Kansallismielisyys vetoaa moniin naisiin, ja jotkut heistä lietsovat väkivaltaa ja syyllistyvät väkivaltaisiin tekoihin. Toiset taas käyttävät hyväkseen tilaa, jonka kansallismielinen toiminta avaa ja joka mahdollistaa naisten julkisen poliittisen toiminnan, kunhan se tapahtuu hyväksytyissä rooleissa: kansakunnan äiteinä ja tyttärinä. Jotkut naiset vaativat oikeutta puolustaa itseään ja kansakuntaansa sotilaallisissa rooleissa. Jotkut naiset taas rikkovat totuttuja rajoja, löytävät sitä kautta yhteyksiä muihin naisiin ja järjestäytyvät vastustamaan niin nationalistista toimintaa kuin muunlaista toisten poissulkemiseen perustuvaa identiteettipolitiikkaa.

Feministinen lähestymistapa merkitsee siis "naiset ja kansakunta" –keskustelun ylittämistä ja huomion kiinnittämistä myös sukupuolten välisiin suhteisiin ja kansakunnan sukupuolittuneeseen luonteeseen. Kansallismielinen politiikka ja identiteettiväkivalta sekä sodat ylipäätään hyödyntävät sukupuolittuneita mielikuvia ja sukupuolittuneita tapoja ymmärtää velvollisuus, kunnia ja häpeä. Ne mobilisoivat ja ylläpitävät tietynlaisia käsityksiä siitä, mitä maskuliinisuus ja feminiinisyys pitävät sisällään ja mitä on olla hyvä mies, sotilas tai kansalainen ja vastaavasti hyvä nainen, äiti tai kansalainen. Hyvä nainen on lapsia synnyttävä nainen; kansakunta liitetään siis heteroseksuaalisuuteen. Tunnemme myös homoseksuaaleista ja armeijasta käydyn keskustelun, jossa esitetään usein kysymys, voivatko homomiehet olla hyviä sotilaita23. Palaamme siis militarismin, maskuliinisuuden ja väkivallan läheisiin yhteyksiin, joita jo 1980-luvun feministinen rauhantutkimus tarkasteli. Kuitenkin kysymykset heteroseksuaalisuuden valta-asemasta ovat nyt nousemassa vahvemmin esille24.

Kansainvälisten suhteiden "mieskysymys"25

Edellisen pohjalta on selvää, että feministeille kysymys ei ole vain "naisista ja kansallismielisyydestä" tai "miehistä ja sodasta", vaan kansallismielisyyden ja sodan sukupuolittuneesta dynamiikasta. Sekä naiset että miehet omaksuvat kansalaisuuteen liittyviä identiteettejä, joihin sisältyy tiettyjä odotuksia ja vaatimuksia. Feministisessä kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa tärkeän avauksen teki Enloe esittämällä kysymyksen "Missä ovat naiset?" ja ottamalla vakavasti naisten kokemukset sodasta ja rauhasta26. Tämän jälkeen feministinen kritiikki on tarkastellut tieteenalan perustekstejä ja -käsitteitä ja paljastanut, että ne eivät ole sukupuolesta vapaita vaan pikemminkin maskuliinisia27. Mielleyhtymien "naiset ja rauha" ja "miehet ja sota" kyseenalaistaminen on osa tätä kritiikkiä. Viime aikoina huomio on jossain määrin palannut miehiin miehinä: keskiöön ovat nousseet sukupuolittunut toimijuus sekä maskuliinisuuksien vaikutus kansainvälisten suhteiden tieteenalaan – ja toisinpäin.

Kansainvälisten suhteiden tieteenalalla valta-asemat ovat lähes aina miesten hallussa (joskin meidän tulee aina kysyä, "keiden miehien"). Tieteenalalla, joka asettaa sodan ja sotilaallisen turvallisuuden mahdollisimman kauaksi yksityisestä, perheen ja kotimaan suhteista, on tärkeä rooli maskuliinisuuden tuottajana28. Sodan ja valtiomiestaidon tarkastelu sukupuolen näkökulmasta paljastaa erityyppisiä maskuliinisuuksia, esimerkiksi hegemonisia, alempiarvoisia ja poikkeavia. Tämä näkökulma herättää kysymyksen siitä, ovatko jotkut maskuliinisuuden muodot väkivaltaisempia kuin toiset ja missä määrin ne ovat kiinnittyneet eri kulttuureihin tai kansallisuusaatteisiin. Lucian Ashworth ja Larry Swatuk identifioivat kansainvälisten suhteiden tieteenalan maskuliinisuuskäsityksessä murtumia, jotka heijastavat realismin ja liberalismin kuilua. Heidän tutkimuksensa paljastaa sodan "hypermaskuliinisuuden" verrattuna politiikan tai talouden sfääreissä liikkuvan miehen rationaaliseen maskuliinisuuteen. Realismin traaginen sotasankari pitää yllä valtiokeskeistä kansainvälistä politiikkaa saaden voimansa feminiinisyyden pelosta. Miehuuden todistaminen ja kansakunnan voiman todistaminen kietoutuvat yhteen aggressiivisessa ulkopolitiikassa ja sotasuunnitelmissa.29

Paljon käytetty mutta yhä hedelmällinen esimerkki edellisestä on se, miten Yhdysvaltojen tappio Vietnamin sodassa tulkittiin laajasti pohjoisamerikkalaisen miehuuden häviöksi tai hyökkäykseksi sitä kohtaan. Yritykset palauttaa se ennalleen pohjautuivat iskulauseeseen "ei enää uusia Vietnameita", ja itse sota näyteltiin uudelleen Hollywoodissa parempien tuloksien aikaansaamiseksi30. Steve Niva varoittaa yhdistämästä sotaa ja valtiomiestaitoa tiettyihin maskuliinisuuden muotoihin. Samalla hän korostaa sitä, miten tärkeitä erilaiset maskuliinisuuden muodot ja käsitykset sukupuolten välisistä suhteista ja sukupuolierosta ovat ulkopolitiikalle, kansalliselle intressille, turvallisuudelle ja väkivallalle. Hän väittää, että "yhdysvaltalaiset käsitykset sukupuolten välisistä suhteista olivat tärkeä osa niitä monimutkaisia kulttuurisia koodeja sekä kansallisen identiteetin rakentamista, jotka yhdistivät Vietnamin ja Persianlahden sodat ja auttoivat saamaan suuren yleisön tuen uudelleen militarisoidulle ulkopolitiikalle"31. Yritykset toipua "Vietnamin syndroomasta" ja "lopettaa nynnyily" leikkasivat myös keskustelua perheen, feminismin, yksinhuoltajaäitien ja syrjäytyneitten miesten kriisistä ja ruokkivat ajatusta, että elpyminen tapahtuu väkivallan kautta32. Tämäntyyppisillä ajatuksilla oli todellisia vaikutuksia, mukaan lukien Yhdysvaltojen myöhemmät yritykset voimakkaan johtajuuden palauttamiseksi. Nämä yritykset todistavat, että "haavoitettu miehisyys", koski se sitten yksittäisiä miehiä tai kansakuntaa, voi olla hyvin vaarallista.

Catherine Scott analysoi Time-lehden kirjoituksia Persianlahden sodasta kahdeksan kuukauden ajalta, elokuusta 1990 lähtien. Lehdessä olleista 106 artikkelista 96 viittasi Vietnamiin. Useissa artikkeleissa oli nimenomaisia viittauksia amerikkalaisen miehisyyden palauttamiseen. Yksi niistä sukupuolta ja seksuaalisuutta hyödyntävistä, "mieleenpainuvista ja fallisista" mielikuvista, joita käytettiin Irakiin kohdistuneen väkivallan legitimoimiseksi, oli Saddam Husseinin esittäminen raiskaajana.33

Olemme siis siirtyneet miehistä maskuliinisuuteen ja maskuliinisuudesta yksikkömuodossa edelleen erilaisiin maskuliinisuuksiin. Samalla huomio on kiinnittynyt siihen strategiseen rooliin, joka valtiolla ja valtioiden välisillä suhteilla on maskuliinisuuden eri muotojen rakentamisessa silloin, kun tietyt tavat ymmärtää maskuliinisuus ja feminiinisyys mobilisoidaan ulkopolitiikan ja sotavoimien tueksi. Feministiset interventiot myös vievät meidät "naisista" sukupuolten välisiin suhteisiin, seksuaalisuuteen ja seksuaalisuuksiin, jotka toimivat kansainvälisten suhteiden, identiteettikonfliktien ja sodan keskeisinä elementteinä. Analyysit sukupuolittuneista diskursseista, jotka koskevat kansakuntaa, identiteettiä ja turvallisuutta, siirtävät huomion naisten ja miesten kehoista eri tapoihin tuottaa sukupuoliero (joka taas ei kiinnity suoraviivaisesti naisten tai miesten kehoihin). Erityisen kiinnostava tässä suhteessa on Carol Cohnin analyysi sotavoimien seksualisoituneesta, vuoroin erotisoidusta ja vuoroin kotiin ja perheeseen liittyviä ilmaisuja viljelevästä kielestä34, kuin myös hänen myöhempi tulkintansa Persianlahden sodan diskursseista35. Tällaiset tulkinnat paljastavat ne monimutkaiset tavat, joilla sukupuolta ja seksuaalisuutta hyödynnetään valtion ja kansallisten identiteettien rakentamisessa ja ylläpitämisessä.

Feminismi ja (väkivaltainen) identiteettipolitiikka

Sukupuolten välinen ero ja sen merkitys identiteettipolitiikassa on feministisen tutkimuksen keskiössä36, mutta viime vuosina huomiota on kiinnitetty paljon myös naisten keskinäisiin eroihin. Sukupuoli ei ole koskaan olemassa yksinään, vaan se on monimutkaisessa suhteessa rotuun, kulttuuriin, kansakuntaan ja uskontoon kuten myös luokka-asemaan, ikään ja muihin seikkoihin. Postkoloniaalinen tutkimus ja kulttuurintutkimus ovat auttaneet ymmärtämään naisten välisiä eroja yli identiteettirajojen37 sekä yli niiden rajojen, jotka määräävät, mikä on merkittävää kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa ja rauhantutkimuksessa – ja mikä ei. Ne kannustavat meitä kysymään: Miksi tiettyjä asioita pidetään ongelmina? Mitä kysymyksiä voisimme kysyä? Keiden kysymykset kuullaan? Keiden kokemukset ja teoretisoinnit huomataan, otetaan vakavasti ja käytetään todisteina?38

Naisten – kuten myös lasten, vähemmistöjen ja tavallisesta poikkeavien miesten – kokemusten vakavasti ottaminen on ensiarvoisen tärkeää väkivallan ymmärtämiseksi ja sen vastaisten strategioiden kehittämiseksi. Naisten vakavasti ottaminen niin toimijoina kuin tiedon tuottajina auttaa dokumentoimaan väkivallan vaikutuksia tavalla, joka ylittää aiheen konventionaalisen käsittelytavan. Voimme muokata uudelleen kansainvälisten suhteiden ja rauhantutkimuksen keskeisiä käsitteitä ja kysymyksiä pohtimalla, kenen turvallisuudesta tai turvattomuudesta on kyse. Voimme myös kysyä naisilta, millainen väkivalta uhkaa heitä eniten, kuka heitä uhkaa sekä ketä tai mitä he eniten pelkäävät.39

Naiset jäävät usein näkymättömiksi konflikteissa, vaikka he olisivat aivan niiden keskellä, esimerkiksi rauhantyössä rintamalinjojen välissä40. Naiset ylittävät rajoja myös silloin, kun he yrittävät rakentaa rauhaa kansalliskiihkoisen väkivallan uhatessa41. Vaikka nämä strategiat ja opetukset usein marginalisoidaan tai sivuutetaan kokonaan, voimme oppia paljon konfliktialueiden tapahtumista – esimerkiksi sen, miten hedelmätön sota-rauha-dikotomia on. Voimme myös elvyttää feministisen tutkimuksen ja rauhantutkimuksen varhaisvaiheiden tavoitteen rikkoa raja-aitoja teorian ja käytännön sekä tutkijan ja aktivistin väliltä. Hyvä teoria edellyttää "todellisuustestiä" käytännön tasolla, ja hyvä empiirinen tutkimus syntyy teorian pohjalta ja etenee sen asettamassa kehyksessä. Rauhantutkimuksen ja feministisen tutkimuksen välinen kuilu olisi pitänyt ylittää aikoja sitten, ja se on tehtävä viimeistään nyt (samalla pitäen mielessä tutkijat, jotka ovat aina tehneet molempia). Meidän tulee palauttaa mieleen, että niin rauhan- ja konfliktintutkimus kuin feminismi ovat parhaimmillaan emansipatorisia poliittisia projekteja.

[Keikaus]

Jep, luin Hesarista tuosta tutkimuksesta ja aika pian heräsi kysymys miesten kokemasta väkivallasta. Tulee mieleen esim. eräskin ystävättäreni, jolla oli (on kaiketi yrittänyt päästä tavastaan eroon) tapana mätkiä miestään, kun tämä ei suostunut keskustelemaan ongelmista (ei hyvä sekään). Ystävättäreni vähätteli omaa väkivaltaista käytöstään ja kuvaili sitä jotenkin vähän sellaiseksi söpöksi oikutteluksi, vähän niin kuin lapsi heiluttelisi nyrkkejään. Mutta kun mies löi, silloin saatiin turpaan.

[ninnithequeen]

Ystävättäreni vähätteli omaa väkivaltaista käytöstään ja kuvaili sitä jotenkin vähän sellaiseksi söpöksi oikutteluksi, vähän niin kuin lapsi heiluttelisi nyrkkejään. Mutta kun mies löi, silloin saatiin turpaan.

Tämä on kyl niin totta.
Mutta miehet on yleensä isompia ja heillä enemmän voimaa, siksi kai yhteiskunta ajattelee perheväkivallasta niinkuin ajattelee.

[Keikaus]

Ystävättäreni vähätteli omaa väkivaltaista käytöstään ja kuvaili sitä jotenkin vähän sellaiseksi söpöksi oikutteluksi, vähän niin kuin lapsi heiluttelisi nyrkkejään. Mutta kun mies löi, silloin saatiin turpaan.

Tämä on kyl niin totta.
Mutta miehet on yleensä isompia ja heillä enemmän voimaa, siksi kai yhteiskunta ajattelee perheväkivallasta niinkuin ajattelee.

Hmmm. Kuvittelen nyt jotain mua päätä lyhempää ja hentoisempaa mimmiä lyömässä ja puremassa. Joo, ei tuntuisi mukavalta, vaikka olisinkin häntä vahvempi ja saisinkin hänet kuriin.

[sivustahuutaja]

Tuon UHT-tutkimuksen metodiikalla miehistä vähintään 99% olisi kokenut väkivaltaa. En oikein pysty keksimään niin tynnyrissä elänyttä miestä, etteikö joku olisi joskus uhannut vetää turpiin tai ainakin käyttäytynyt uhkaavasti edes joskus aikuisiällä.

By the way: suomessa naisen riski joutua henkirikoksen uhriksi on euroopan pienimpiä suhteessa miehiin. Suomassahan 71% henkirikosten uhreista on miehiä. Ei kovin tasa-arvoista.

[Rouva Pupu]

Mä en ole kyllä koskaan ymmärtänyt miksi naisen ja miehen kokemaa väkivaltaa vertaillaan. Varsinkaan sen nojalla, että mies olisi vahvempi. Ja nainen toki hennompi ja läimäsytkin on vain hellyyttäviä. Mistä lie ihmisille tullut käsitys, että suuren vahingon aikaan saaminen vaatisi voimaa. Eikä tarvitse olla edes "taitoja". Miehensä lyöjä kuuluu mulle ihan samaan kastiin kuin naisenkin lyöjä. Paska sakkia, eikä mikään sitä oikeuta tai lievennä. Piste.

[ninnithequeen]

Ystävättäreni vähätteli omaa väkivaltaista käytöstään ja kuvaili sitä jotenkin vähän sellaiseksi söpöksi oikutteluksi, vähän niin kuin lapsi heiluttelisi nyrkkejään. Mutta kun mies löi, silloin saatiin turpaan.

Tämä on kyl niin totta.
Mutta miehet on yleensä isompia ja heillä enemmän voimaa, siksi kai yhteiskunta ajattelee perheväkivallasta niinkuin ajattelee.

Hmmm. Kuvittelen nyt jotain mua päätä lyhempää ja hentoisempaa mimmiä lyömässä ja puremassa. Joo, ei tuntuisi mukavalta, vaikka olisinkin häntä vahvempi ja saisinkin hänet kuriin.

Niin mä tarkoitinkin sitä, että "isot miehet on sikoja, kun ne hakkaa pienempiään". Ja hyssytellään tästä, että naiset kyllä kans käy miestensä kimppuun. Siitä siis vaan puhutaan vähemmän. Noin se on aina menny, mä mitään prosenttilukuja halua ees nähdä.

[silsis]

Jos ajattelette tilannetta, jossa kotimainen perusjamppa, mies, vastaa kyselyyn parisuhdeväkivallasta, kirjoittaa siitä artikkelin tai kirjan, puhuu siitä saunaillassa tahi kahvipöytäkeskusteluissa, niin ei mies mielellään tiliä tee, jos edes tekee. Siis herraisä, mikä nolotus! Oma akka lyö, lyö ja silti jään suhteeseen! Mieshän alkaa vähätellä asiaa. Häpeähän on vähättelyn suuri syy.

Lukemattomat tutkimukset ja tilastot ovat osoittaneet miehet fyysisesti väkivaltaisemmaksi sukupuoleksi. Miehinen väkivalta on välitöntä ja fyysisiltä seurauksiltaan tuhoisampaa.

Kuinkakohan on tilastoihin uskomista? Perusjamppa tuskin vastaa väkivaltakyselyyn aivan samalla asenteella kuin feministien sparraama perusjaana.

[Keikaus]

Niin mä tarkoitinkin sitä, että "isot miehet on sikoja, kun ne hakkaa pienempiään". Ja hyssytellään tästä, että naiset kyllä kans käy miestensä kimppuun. Siitä siis vaan puhutaan vähemmän. Noin se on aina menny, mä mitään prosenttilukuja halua ees nähdä.

Sitten on vielä semmoinen juttu, että tytöt kasvatetaan kilteiksi ja myötäileviksi varmaan useammin kuin pojat, mikä valitettavasti saattaa myös altistaa heidät väkivallalle eikä opeta heitä puolustautumaan hädän tullen. Kyllähän ne väkivaltaiset tyypit valitsevat helpommin uhreikseen sellaisia, joilta puuttuu puolustusreaktio.

[ninnithequeen]

Sitten on vielä semmoinen juttu, että tytöt kasvatetaan kilteiksi ja myötäileviksi varmaan useammin kuin pojat, mikä valitettavasti saattaa myös altistaa heidät väkivallalle eikä opeta heitä puolustautumaan hädän tullen. Kyllähän ne väkivaltaiset tyypit valitsevat helpommin uhreikseen sellaisia, joilta puuttuu puolustusreaktio.

Käännä toinenkin poskesi vai miten se meni?

Musta silsiksellä oli oikeesti hyvä pointti tossa ylempänä. Miehet eivät kertakaikkiaan kehtaa kertoa, missään koskaan kenellekään, että heitä akkansa lyö.

Hyssytellään hyssytellään.

[Keikaus]

Musta silsiksellä oli oikeesti hyvä pointti tossa ylempänä. Miehet eivät kertakaikkiaan kehtaa kertoa, missään koskaan kenellekään, että heitä akkansa lyö.

Hyssytellään hyssytellään.

Joo, mutta sama koskee kyllä usein väkivaltaa kokeneita naisiakin, vaikka he ehkä hieman miehiä useammin avautuisivatkin. Tyypillistä uhrin käytöstä.

[Rouva Pupu]

Miehet eivät kertakaikkiaan kehtaa kertoa, missään koskaan kenellekään, että heitä akkansa lyö.

Näinhän se menee. Olen suoranaisesti törmännyt naureskeluun: "etkös osaa pitää akkaasi aisoissa". Mies leimataan vässykäksi. Ja sitten toki tehdään sitä vertailua voimasta ym. Voisin veikata, että ei ole kovinkaan mukavaa saada lähes jokaisen riidan yhteydessä kynsivää ja läimivää naista kimppuunsa. Sitten on tietysti tönimiset sun muut päälle. Kuinka moni oikeasti ottaisi miehen kertomuksen parisuhdeväkivallasta samalla tavalla kuin naisen kertoessa.

[silsis]

Halusin vain kertoa, että olen toistaiseksi pitänyt keskustelun näkökulmasta. Vaimonhakkaajathan on niin kulunut juttu, so last season Ödyt kaikille, myös feministeille!

[ninnithequeen]

Kuinka moni oikeasti ottaisi miehen kertomuksen parisuhdeväkivallasta samalla tavalla kuin naisen kertoessa.

Ja katkeran, vaikean kertomuksen jälkeen aletaan miettimään: "Toi on varmasti lyöny sitä ensin kuitenki".

[Rouva Pupu]

Tyypillistä uhrin käytöstä.

Naiset tuntuvat myös kertovan helpommin, että lyövät miestänsä. Harvoin vastaanotto on samanlaista, mitä se olisi miehen niin tehdessä --> lynkkaustuomio.

[Keikaus]

Tyypillistä uhrin käytöstä.

Naiset tuntuvat myös kertovan helpommin, että lyövät miestänsä. Harvoin vastaanotto on samanlaista, mitä se olisi miehen niin tehdessä --> lynkkaustuomio.

Totta tuokin.

[ninnithequeen]

Perheväkivaltaa töissä usein todistaneena voin kertoa että kyllä se yleensä on aina se akka joka käy kiinni ensin. Vajaa puolet miehistä käy takaisin kiinni, ja sillon on show päällä kun joka jumalan ihminen menee väliin. Ei kukaan mene väliin jos akka läpsii, vasta sitten kun ukko ottaa riveleistä kiinni että lopeta toi nyt.

[Ann]

Onko hakkaava akka vaikeampi jättää kuin pihtari-sellainen?

Ei kauheasti heru sympatiaa kenellekään heittopussille, sukupuoleen katsomatta. Mitä tulee tuohon seksuaaliseen häiriköimiseen, niin olis kiva jos kimppasaunojat jättäis ne jutut sinne löylyihin.

[PerttiMakimaa]

Todella erikoisia olivat kysymykset. Siihen nähden jos vastausprosentissa vain n. 43% yli 15-vuotiaista naisista kokee kärsineensä väkivallasta taidamme elää utopiassa. (Oletko kokenut väkivallan uhkaa?). Mitävittua? Suomennetaan "Veikö samalla luokalla oleva poika reppusi hetkeksi 9. luokalla ja uhkasi puristaa tissistä?". Yksi lisää tilastoihin. Ei naurata.

Naisen tekemä väkivalta, henkinen ja fyysinen, taas on tabu. Se on kuin asiallisen keskustelun herättäminen maahanmuutosta. Sitä ei (ainakaan vielä) saa käydä. Luultavasti asia muuttuu ajan kanssa, mutta nyt vallitseva paradigma on, että mies on väkivaltainen sika ihan jo luonnostaan. Kun paradigma on valittu voidaan helposti osoittaa sen olevan totta. Jo kysymyksenasettelu alussa sen osoittaa.

Pertti on kyllä varsinkin nuorena kokenut koko sen kirjon mitä naissukupuolella on tarjottavana henkisen väkivallan alalla. Vähättelyt, haukkumiset, mitätöimiset, pettämiset. Ah, memories. Turpaan en ole saanut, liekö jässikkämäinen ulkomuotoni hillinnyt haluja siihen. Olen suhtautunut näihin asioihin kuin engelsmanni New Yorkissa siinä laulussa.

Sanotaanko näin, että minussa nämä nollatutkimukset naisen kärsimyksistä herättävät pieniä vihantunteita. Niillä oikeutetaan vaan naisten käsittämätön käytös, onhan heidän laiminlyöntinsä oikeutettua kun joka mies on luonnostaan paska. Olettaisin, että ne naiset joita on oikeasti kohdeltu huonosti saattavat tuntea samoja tunteita noita kysymyksiä lukiessa. Ai tuokin on väkivaltaa?

[Sheetlord]

Onko liikaa pyydetty, että LINKITÄTTE noihin mammuttipostauksiin COPYPASTEN sijasta? Ketjuhygienia ja luettavuus kärsii.

[CandyMan]

Mutta miehet on yleensä isompia ja heillä enemmän voimaa, siksi kai yhteiskunta ajattelee perheväkivallasta niinkuin ajattelee.

Jepjep. Tämänhän vuoksi oikeusistuimet katsovat vakavissakin pahoinpitelytapauksissa erittäin lieventäväksi asianhaaraksi, jos turpaanmätkijä on ollut "uhria" pienikokoisempi ja kevyempi. Erästä tuomaria lainatakseni: "No olis sen isomman pitänyt kyllä pystyä puolustamaan itseään pienempäänsä vastaan. Ottakoon opiksi."

[par-sky]

juteltiin tuosta kerran kun illalla odottamassa bussia mieheni kanssa. joku huumehörhö aivan kukkuluuruu kunnossa yritti ensin ostaa meiltä huumeita ja kun meillä ei niitä ollut alkoi käyttäytyä vähintäänkin uhkaavasti. poistuimme pikaisesti paikalta. mutta jos se olisi käynyt päälle niin se että mies olisi sitä lyönyt takaisin olisi hyvinkin poikinut syytteen, se taas että mä olisin sitä lyönyt ei välttämättä laisinkaan... ja kumminkin tilanne olisi molemmissa tapauksissa sama.

[CandyMan]

mutta jos se olisi käynyt päälle niin se että mies olisi sitä lyönyt takaisin olisi hyvinkin poikinut syytteen, se taas että mä olisin sitä lyönyt ei välttämättä laisinkaan... ja kumminkin tilanne olisi molemmissa tapauksissa sama.

Onko oikeasti noin? Testatkaa tuota joskus, vetäkää molemmat vuorotellen jotain vapaavalintaista ohikulkijaa näköön. Saa nähdä miten poliisi suhtautuu kun selitätte miehen kellistäneen tuon tuulipukuisen kun taas se jonka päällä sinä istut on ihan oma saaliisi.

[Keikaus]

Mitävittua? Suomennetaan "Veikö samalla luokalla oleva poika reppusi hetkeksi 9. luokalla ja uhkasi puristaa tissistä?". Yksi lisää tilastoihin. Ei naurata.

Mä olen jo n:nännellä luokalla, enkä silti haluaisi kuulla tuollaista. Seksuaalinen ahdistelu on minusta ahdistavaa vieläkin, mutta veikkaan, että 9. luokalla tuo olisi ollut minusta ahdistavaa potenssiin 3. Miten voit samassa postauksessasi vähätellä tuollaisia kokemuksia ja vaatia ymmärrystä miesten kokemalle väkivallalle ja ahdistelulle? Eikö niiden pitäisi olla yhtä paheksuttavia ja ahdistavia kummankin?