No nyt on Until I Find You kahlattu loppuun. Kirjahan on sikäli ajankohtainen ja jopa poliittisesti arkaluontoinen, että istuva presidentti ja vasemmiston presidenttiehdokas Tarja Halonen nimesi johtavassa kotimaisessa kulttuurijulkaisussa City-lehdessä John Irvingin yhdeksi mielikirjailijoistaan pahoitellen sitä, että Irving ei ole pitkään aikaan julkaissut uutta kirjaa. Until I Find You on kuitenkin kuluvalta vuodelta, eli presidentille sattui paha poliittinen lapsus haastattelussa.urpiainen kirjoitti:Aina on kuitenkin romaani työn alla. Nyt John Irvingin uusin eli Until I Find You (tällaisen viihdekirjallisuuden harrastamisen tunnustaminen tietysti syö kulttuurielitististä katu-uskottavuuttani pahasti, mutta minkäs teet). Tyrmistyttävän tylsä raportti tulossa, kunhan kirjan saan loppuun ja asiaa vähän mietittyä (nyt noin sivulla 600 eikä loppua näy).
Vaikka Irving ei ns. vakavaa kirjallisuutta olekaan, herran parhaat opukset (mielestäni Garpin maailma ja Oman elämänsä sankari) ovat kuitenkin taidokkaita ja hienoja romaaneja jossain samassa mielessä kuin parhaat epäsovinnaiset mutta viihdyttävän sujuvat amerikkalaiset televisiosarjat tyyliin Mullan alla ovat hienoa kulttuuria. Vaikka tästä uudesta romaanista löytyy monia Irvingin tavaramerkkejä - Maine ja New Hampshire sisäoppilaitoksineen, paini ja prostituioidut, insestiäkin lähestyvä tavanomaisesta poikkeava seksuaalisuus jne jne - Irving ei kuitenkaan yllä parhaimpien saavutustensa tasolle.
Yksi ongelma on kirjan pituus. Yli 800 sivua olisi kestänyt vähän tiivistämistäkin. Tosin Irvingin kertojantaidot on tunnustettava: tylsä kirja ei ole missään vaiheessa - vaikka ei kirjassa kyllä aina tunnu mitään pointtiakaan olevan. Ja tavallaan kai kirjan pituus palvelee ainakin yhtä kirjan keskeistä teemaa: ovatko kaukaiset muistomme vaikkapa lapsuudesta aitoja muistoja, vai perustuvatko ne pikemminkin vanhempien myöhempiin kertomuksiin siitä, mitä silloin tapahtui? Kun Irving alkaa viitata 600 sivua aiemmin käsiteltyihin yksityiskohtiin, ei lukija enää ole varma, muistaako niitä kunnolla ja kertooko Irving ne samalla lailla kuin 600 sivua aiemmin.
Irvingin tuttuun tapaan kirjan päähenkilö liikkuu myös Euroopassa pistäytyen kahdesti jopa Helsingissä (tosin Helsinki ja Tukholma mainitaan Pohjanmeren satamakaupungeiksi...). Salvessa syödään, Hotelli Tornin American Barissa käydään drinkillä ja Temppeliaukion kirkossa kuullaan musiikkia (etu-töölöläistä egoani kolhaisee töölöläisen arkkitehtuurin valitettava vähättely). Yksi kirjan keskeisistä teemoista on myös tatuointimaailman kuvaus, ja uskoisin kirjassa esiintyvien helsinkiläisten tatuointiliikkeiden ja tatuoitsijoiden olevan todellisia. Tämäkin saattaa kiinnostaa asianharrastajia.
Yli 800 sivua sujuvaa viihdettä, mutta ei paljon enempää.