Sama.Suvinen kirjoitti:...etten ole ainoa paskamutsifiiliksillä menevä
Meitä on monta
Sama.Suvinen kirjoitti:...etten ole ainoa paskamutsifiiliksillä menevä
Eli parisuhteen avaimet ovat ne, että molemmissa parisuhteen osapuolissa on joku vajavaisuus jota toinen toisessa täydentää. Ja loppu on vaan loputonta sopeutumista.Melnais kirjoitti:Tapasin töissä rouvan, jolla oli takanaan 68 vuoden liitto. Kysyin ihaillen neuvoa miten tuohon on tultu ja perusasioiden äärelle päästiin. "Ei se mies ole niin keskusteleva kuin olisin toivonut mutta rauhallinen ja muuten hyvä mies. Lapsiakin siunaantui neljä. Ja hyvässä työssä hän kävi."
Siinäpä se pähkinänkuoressa, lisäksi lapsille tärkeä. Niin, ne lapset. Kaikenlaista jaksaa yrittää jälkikasvun vuoksi, muuten olisin jo luovuttanut.
Ei hyvä.Vesper kirjoitti:Vanhempieni liitossa ei ole toteutunut kolmen kohdasta yksikään ainakaan vuosikymmeniin. Silti tulee liittovuosia täyteen 50.
No jos ei olisi riittävän hyvä, olisivat varmaan jo jakaneet lusikat.exPertti kirjoitti:Ei hyvä.Vesper kirjoitti:Vanhempieni liitossa ei ole toteutunut kolmen kohdasta yksikään ainakaan vuosikymmeniin. Silti tulee liittovuosia täyteen 50.
Mä nyt oikein voi ostaa näitä:exPertti kirjoitti: Onnistuneen parisuhteen teesit
1. molemmat (ainakin) teeskentelevät kiinnostusta toiselle tärkeisiin asioihin
2. mies pitää naisen elämän kiinnostavana
3. kumppanit täyttävät toistensa seksuaaliset toiveet
Mietippä toi toisinpäin.Melnais kirjoitti:Tapasin töissä rouvan, jolla oli takanaan 68 vuoden liitto. Kysyin ihaillen neuvoa miten tuohon on tultu ja perusasioiden äärelle päästiin. "Ei se mies ole niin keskusteleva kuin olisin toivonut mutta rauhallinen ja muuten hyvä mies. Lapsiakin siunaantui neljä. Ja hyvässä työssä hän kävi."
Siinäpä se pähkinänkuoressa, lisäksi lapsille tärkeä. Niin, ne lapset. Kaikenlaista jaksaa yrittää jälkikasvun vuoksi, muuten olisin jo luovuttanut.
Kannattaa luovuttaa jälkikasvun vuoksi? Joojoo, miehen kannalta.Diddley Bow kirjoitti:Mietippä toi toisinpäin.Melnais kirjoitti:Tapasin töissä rouvan, jolla oli takanaan 68 vuoden liitto. Kysyin ihaillen neuvoa miten tuohon on tultu ja perusasioiden äärelle päästiin. "Ei se mies ole niin keskusteleva kuin olisin toivonut mutta rauhallinen ja muuten hyvä mies. Lapsiakin siunaantui neljä. Ja hyvässä työssä hän kävi."
Siinäpä se pähkinänkuoressa, lisäksi lapsille tärkeä. Niin, ne lapset. Kaikenlaista jaksaa yrittää jälkikasvun vuoksi, muuten olisin jo luovuttanut.
Olette olleet sen verran kauan yhdessä, että arvaan näitten läpikäymiesi asioitten ratkaisevan suuntaa jatkolle. Ehkä molemmat alkavat yrittää hieman enemmän (aika pienetkin myönnytykset/lähentymiset voivat toimia kunhan ne tulevat molemmilta) tai sitten oikeasti on keksittävä joku muu tapa viettää iltansa.Melnais kirjoitti:Kannattaa luovuttaa jälkikasvun vuoksi? Joojoo, miehen kannalta.
Tässä vaiheessa kun ollaan oltu yhdessä yhdeksän vuotta, naimisissa, yhteiset lapset ja velat ja on kaikenlaista jo selätetty, ajatus ei ole heittää hanskoja tiskiin heti. Valinta on tehty ja siinä koitetaan pysyä. Tiedostan kiusallisen hyvin liudan piirteitä, jotka tekevät minusta hankalan puolison, eli en myöskään kivitä tässä pelkästään toista osapuolta. Mutta se m e y h d e s s ä puuttuu, kaikesta. Vain niitä ongelmia löytyy yhdessä. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut (paitsi ne lapset!), joten yritetään vielä vaikkei se suinkaan ole helpoin tie.
Kaiken kaikkiaan olen vain hyvin surullinen. Kaipaan sitä henkistä ja fyysistä läheisyyttä joka meillä joskus oli, asioiden jakamista, yhteistä vanhemmuutta ja tunnetta meistä taisteluparina muuta maailmaa vastaan. En osaa/voi (ainakaan nyt) tarjota miehelle sitä mitä hän haluaa ja se mitä yritän tarjota, ei riitä tai kelpaa. Tilanne on siis täynnä pettymystä ja tyytymättömyyttä puolin ja toisin.
Pahoittelut etten enempää valota tilannetta mutta kyllä, tätä on tosiaan mietitty monelta kannalta. Jatkot terapiassa.
Mee iskän luo ja sano sille, että rakastat sitä.Ylermi Ylihankala kirjoitti:Vittu, iskä on huonossa kunnossa. En osaa edes puhua sille, kun hän on vähän juro ja ilmeisesti sitten minäkin. Äitini vaan kertoi huonoja uutisia poiketessaan lastenhoidossa. Siitä lähtien, kun isäni sai ekan sydärinsä reilu 20 vuotta sitten, olen aina hänen seurassaan aistinut kuoleman läsnäolon. Se on ikävä ja ahdistava tunne. Mitä lie pelkojani siinä heijastelen. Vittu pitäis varmaan poiketa isällä juttelemassa, ei se nyt niin vaikeaa voi olla.
James Potkukelkka kirjoitti:Mee iskän luo ja sano sille, että rakastat sitä.
Itse saatoin tokaista ikääntymistä pohtivalle lähisukulaiselleni, että "kyllä sinulle pikkuisen ylioppilaskahvit vielä keitellään". Eli koetin laajentaa horisonttia 1,5 vuosikymmentä eteenpäin.Vesper kirjoitti:James Potkukelkka kirjoitti:Mee iskän luo ja sano sille, että rakastat sitä.
Eikä tarvitse edes sanoa, jos se on se vaikea asia. Rakkaus on enemmän tekoja kuin sanoja, joten sekin riittää kun menet ja olet läsnä. Keität vaikka kahvit.