nastamuumio kirjoitti:Äh, hyvä on, mä haluaisin vähän enemmänkin, mutta en tule sitä saamaan, varsinkaan viime päivien järjettömien huono itsetunto -kohtausten ja ääliömäisten mustasukkaisuuden ilmausten jälkeen. Mä oon yrittänyt väittää itselleni, etten haluaisi enempää, mutta onko tästä myöntämisestäkään mitään hyötyä? Luulin päässeeni tästä yli ihan hyvin, kun kyseinen mies asui kolme vuotta välillä kaukana, ja ilmestyi nyt keväällä takaisin Helsinkiin.
Myöntämisestä voi olla se hyöty, että sen kautta voi tajuta ettei itse asiassa haluakaan sitä ihmistä, vaan enemmän omaa kuvitelmaansa hänestä. Sellainen ei kai ole hirveän harvinaista, mutta sitä ei oikein voi huomata jos ei päästä haluamistaan kunnolla omaan tietoisuuteensa.
Mulle kävi sen mainitsemani tyypin kanssa niin, että olin pitkään (myöskin useampia vuosia) häneen yksipuolisesti ihastunut, mutta lopulta kun antauduin kunnolla miettimään, miksi oikeastaan olen niin ihastunut, aloin tajuta että en tunnekaan häntä niin hyvin kuin olin ajatellut. Hänen persoonallisuudessaan oli muutamia selittämättömiä ristiriitoja. Halusin päästä niistä selville, koska alkoi näyttää yhä selvemmältä, että jos tietäisin noista asioista totuuden, en ehkä olisikaan niin hullun ihastunut häneen. Tästä seurasi sitten kaikenmoista tenttausta, hänelle jonkin verran kiusallistakin, mutta onneksi ystävyyssuhteemme ei siihen hajonnut. Ja toden totta, heti kun huomasin hänessä olevan myös kaikenlaisia vähemmän ihailtavia puolia, ihastus laantui sellaiselle kevytmieliselle ja ainoastaan hyvää mieltä tuottavalle tasolle, enkä enää tuntenut erityisempää halua seurustella tai harrastaa seksiä hänen kanssaan.
Kyllä mä sen niin kuvittelisin iltaisin mun viereeni käymään nukkumaan ja halaamaan ja pussailemaan. Sen jälkeen kaikki kuvitelmat menee niin kuin vanhoissa suomifilmeissä, että kuva himmenee ja aallot lyö rantaan. Mitään tarkkaa panemisen kuvittelua kenenkään oikean ihmisen kanssa en kyllä koskaan ole kuvitellut. Tuntuis jotenkin asiattomalta. Uskoutuminen on ollut mun puolelta paljon vahvempaa, mutta ei ihan täysin yksipuolista kumminkaan.
Tää kuulostaa myös aika vastaavalta verrattuna siihen mun kokemukseen. Uskoutuminen meilläkin oli omalta puoleltani vahvempaa, kunnes sitten lähestulkoon pakotin miehen kertomaan myös itsestään esittämällä kysymyksiä, joihin oli vaikea jättää vastaamatta menettämättä kasvojaan. Ja sen jälkeen puntit olivat aika lailla tasan; kummallakaan ei ollut enää valta-asemaa toiseen, ja tosiaan samalla se raastava ja kuormittava osuus ihastumisestani haihtui.
Tuo seksin kuvittelu voi olla itselläni jonkin verran poikkeavaa ja liittyy siihen, että olen mielikuvitusta vaativalla alalla. Mulla menee spontaanisti pään sisällä kaikenlaisia filminpätkiä erilaisista kuvitteellisista tapahtumista, vaikka en aktiivisesti yrittäisikään mitään kuvitella. Seksin etenemisen tapakin (tai muutama vaihtoehtoinen skenaario) on mulla yleensä tiedossa jo ennen kuin mitään on tapahtunut käytännössä; jotenkin se vaan generoituu aivoissa sen informaation perusteella, mitä on vastapuolesta saanut. Mutta tämän tyypin kohdalla ei tullut mitään filmejä, vaan koko homma jäi täysin hämärän peittoon. Olen ajatellut, että näin kävi, koska en tiennyt hänestä kaikkea olennaista, vaan hän esitti minulle jonkinlaista paranneltua versiota itsestään, joka ei sitten käytännön tasolla ollutkaan uskottava, ja alitajuisesti ymmärsin tämän itsekin. Tai siis alitajunta ei pystynyt generoimaan valheellisen/ristiriitaisen informaation pohjalta mitään järkevää seksikuvastoa.
Vaikka sulla ei olisikaan tapana kuvitella, tuo mitä kerrot kuulostaa lähinnä läheisyyden kaipuulta geneerisessä muodossaan - ei varsinaisesti juuri tämän henkilön haluamiselta ihmisenä. Suomi-filmi -ajatuksen ottaminen esille tässä kohtaa vahvistaa tätä mielikuvaa. Niissähän ei myöskään romanttisten parien keskinäistä vetovoimaa perustella heidän persoonallisuuksiinsa nojaten, vaan rakkaus esitetään tosielämästä irrallaan olevana, puhtaana ja sisällöttömänä. Tai toki pinnallisesti yritetään perustella, mutta se on eri asia.
EveryWoman kirjoitti: Ja mä olin ollut siitä aivan varma! Ajattelin, että on vain ajan kysymys, milloin padot murtuvat.
Mjoo, enhän mäkään tässä tapauksessa _tiedä_ asioiden laitaa ja kaikki on mahdollista. Se mahdollisuushan tässä just kiusaakin.
Muistan hyvin, kuinka piinallista se oli! Jälkikäteen ajateltuna saatoin pitkittää lopullista/syvää tutustumista tähän henkilöön, koska toisaalta on kiva tuntea ihminen, joka aiheuttaa itsessä niin voimakkaita tunteita. Tulee tunne, ettei ole maailmassa aivan yksin. Toisessa tulee nähtyä omia ominaisuuksiaan, ja se tuntuu ihanalta vaikka se toinen ei haluaisikaan seurustella; kunhan hän vain on olemassa. Se, että tutustuin tyyppiin oikeasti, johti myös sen tajuamiseen että olen edelleen yksin maailmassa. Ne ihastuttavimmat ja poikkeuksellisimmat piirteet hänessä olivatkin omaa kuvitelmaani. Ei sellaisesta ole aina helppo luopua, vaikka jotenkin tajuaisikin, että se mitä näkee, ei ole totta.
En tiedä mikä motiivi sulla on ylläpitää ihastustasi; se voi olla jokin ihan muu kuin itselläni oli. Mutta varmaan siellä jotain on.
