RP kirjoitti: Aina illalla alkaa sihinä, joka meinaa että saunomaan olisi päästävä.
Tää oli ihan huippu. Ihana.
Sanoinkin juuri jussina, että se on hankalaa ku on kovasti asiaa, mutta ei osaa puhua. (Lisäksi tartutin ehkä oman pienen flunssani maailman ihanimpaan 10 kk poikaan. *on paskatäti* )
Kylmä kahvi kaunistaa, mutta tee se vasta ihmeitä tekee.
Poika tulee kotiin vasta seittemän kaheksan aikaan, ja mul on sitä jo ikävä. Välillä tekis mieli heittää karjuva kakara seinään ja hetki erossa ni kyynel melkein silmässä. Weird.
ninnithequeen kirjoitti:Välillä tekis mieli heittää karjuva kakara seinään ja hetki erossa ni kyynel melkein silmässä. Weird.
Ensimmäinen virke on niin weird, ettei tosikaan. Vaikka miten korpeaisi, ei tuollaista ajatusta ole tullut mieleen, ei sitten mitenkään. Vitsinäkin heitänpä sut seinään -heitot ovat aika pyllystä. Mutta kun on heitetty seinään, niin ehkä muidenkaan heittäminen ei ole niin tavatonta.
ninnithequeen kirjoitti:Välillä tekis mieli heittää karjuva kakara seinään ja hetki erossa ni kyynel melkein silmässä. Weird.
Ensimmäinen virke on niin weird, ettei tosikaan. Vaikka miten korpeaisi, ei tuollaista ajatusta ole tullut mieleen, ei sitten mitenkään. Vitsinäkin heitänpä sut seinään -heitot ovat aika pyllystä. Mutta kun on heitetty seinään, niin ehkä muidenkaan heittäminen ei ole niin tavatonta.
Tiesitkö, että 90 % äideistä ajattelee joskus heittävänsä huutavan vauvan seinään? Se ei tarkoita sitä että he niin tekisivät. Todellakaan. Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa. Hermot vaan kun on lopussa ja mieli maassa, univelkaa miljoona ja toista ei saa hiljaseks millään niin...semmonen ajatus saattaa tulla päähän. Kauhistuttavaa, mutta totta. Ja varsin inhimillistä, kuulemma.
Sinä ilmeisesti olet viettänyt varsin 24 h rääkyvän vauvasi kanssa, vai? Olisit parempi isä, perkele.
Muistaakseni Riemis on perheessä se joka on sairaan lapsen kanssa, hoitaa häntä kun on kipeä. Voi olla että muistan väärin. Joten sinänsä on varmaan kokemusta itkevästä lapsesta. Tai mistä mä tiedän, eipä meidän tytsä juuri kipeänäkään itke.
Ihmiset kaikessa erilaisuudessaan. Sietokyky, hermorakenne. Päreet, rauha. Äitiyden ja ihmisyyden ehkä suurimpia henkkoht-epäonnistumisiani on ne hetket kun ei ole pystynyt pitämään turvallista syliä tarvitsevaa - ja sitä jopa sanallisesti pyytävää! - lastaan iholla.
Tyttösen ekat pyöräilyt ilman appareita tänään, iih. <3
ninnithequeen kirjoitti:^Kaikki lapset on spesiaaleja hölmö
Poika tulee kotiin vasta seittemän kaheksan aikaan, ja mul on sitä jo ikävä. Välillä tekis mieli heittää karjuva kakara seinään ja hetki erossa ni kyynel melkein silmässä. Weird.
Whore moans of a mother
The great club outshines the individual, always and forever.
Suvinen kirjoitti:Eikös se vähän niin tuppaa olemaan, etä isät harvemmin menettävät hermonsa kiljuviin lapsiin. Meillä ainakin se menee juuri niin. Ei ole kerta tai kaksi kun mies on tullut rauhoittamaan tilannetta, kun äiti huutaa yhteen ääneen lapsen kanssa. Musta on vähän tekopyhää tulla jeesustelemaan, jos joku kertoo rehellisesti että tekisi joskus mieli pistää lapsi pakettiin ja postittaa siperiaan. Jos se ei tule itselle mieleenkään niin hienoa, good for you. Mitä väliä sillä on jos kuvittelee vaikka mitä hirveyksiä, jos niitä ei kuitenkaan ikimaailmassa toteuttaisi? Mielikuvitus on kumma juttu, ei sitä voi komennella että hyi hyi, ei noin saa ajatella.
Sanottu NIIIIN naulan kantaan että!
Kyllä mäkin pari viikkoa sitten sanoin miehelle kaatosateessa motarilla, kun lapsi kiljui takapenkillä, että myydään mustalaisille toi rääpäle. Niin sanotaan, ei tehdä. Ei sanota sitä lapselle.
The great club outshines the individual, always and forever.
Phuhhuh... Tytöllä hysteerisiä huutokohtauksia. En jaksa huolestua, ollut alusta saakka ja menevät vaihdellen ohi kun vatsa toimii/huomio kiinnittyy muualle/saa tissin suuhun/väsyy huutamaan ja nukahtaa. Ilkeitä toki kuunnella ja tuntuu pahalle tyynnytellä pää märkänä ja ääni käheänä ulisevaa vauvaa. Kestän kuitenkin, olen opetellut tapoja soluttaa kohtaukset päivään niin etteivät ne vie kaikkia voimia kummaltakaan.
Vaan nytpä onkin äiti auttamassa! Joka ainoa hereilläolohetki otetaan kontaktia, näytetään nähtävyyksiä, roikotetaan lelua edessä ja sylitellään. Joka hetki kun lapsi levähtää, analysoidaan jokaista liikettä ja elettä ja googlataan netin pohjamutia. Itkukohtaus on uniassosiaatio rintaan ja siitä täytyy opetella pois. Kun lapsi on nyt löytänyt korvansa ja nyhtää sitä on kyseessä tietty korvatulehdus. En stanakelettu!! jaksa jatkuvasti hoitamisen lisäksi puhua vauvasta ja sen vaivoista!! Graah! Auttaahan se vain koittaa mutta jotenkin oma jaksaminen horjuu jos meidän rutiineja liiaksi ravistellaan, ja sitä avuliaan mummon läsnäolo näköjään hyvistä tarkoitusperistä huolimatta tekee. Hullua, luulisi että apu helpottaisi.
RP kirjoitti:Muistaakseni Riemis on perheessä se joka on sairaan lapsen kanssa, hoitaa häntä kun on kipeä. Voi olla että muistan väärin. Joten sinänsä on varmaan kokemusta itkevästä lapsesta.
Näin juuri. Pari kertaa kokeiltu toisin päin ja aina menee päin persettä. En vain ymmärrä, miten sairaan lapsen hoitaminen on niin hermoa kiristävää. Eihän se kivaa ole, mutta aikuisen tulisi osata hillitä itsensä vaikka sitten väkisin, jos kupoli ei ole muutoin seesteinen.
Näissä lapsen kanssa päreensä polttamisjutuissa kannattaa ottaa aivot käteen ja huitoa niihin heinäntekojärkeä. Suurin osa vanhemmista on riittävän hyviä vanhempia lapselleen. On kohtuu turhaa lähteä vertailemaan itseään, toimintaansa saati ajatuksiaan niinä hetkinä, kun on helvetin kuormittunut. Ei se ulkopuolinen tiedä, eikä itsekään tiedä sitä toisen tilannetta ja taakkaa silloin, kun ne synkimmät ajatukset vellovat ja uhkaavat kaapata ylivallan.
Äidit ovat luonnostaan näissä asioissa suunnattoman paljon herkempiä kuin me isät, niin on varmasti tarkoitettukin. Pitkäpinnaisuuteen on vaikea ottaa kantaa. Miksi kiusata mukavaa itseään sillä, että joku toinen on omasta mielestään vastaavassa tilanteessa pärjännyt paremmin, kun koko vertailu itsessään on jo mahdotonta.
Johan se on parisuhteellekin kova lasti, jos ei ymmärrä ja kunnioita toisen vanhemmuutta sellaisena kuin toinen sen toteuttaa. Vaatia pitää ja oikaista saa, mutta onneksi vanhempia on usein kaksi. Toinen on parempi asiassa a ja toinen asiassa b.
RP kirjoitti:Muistaakseni Riemis on perheessä se joka on sairaan lapsen kanssa, hoitaa häntä kun on kipeä. Voi olla että muistan väärin. Joten sinänsä on varmaan kokemusta itkevästä lapsesta.
Näin juuri. Pari kertaa kokeiltu toisin päin ja aina menee päin persettä. En vain ymmärrä, miten sairaan lapsen hoitaminen on niin hermoa kiristävää. Eihän se kivaa ole, mutta aikuisen tulisi osata hillitä itsensä vaikka sitten väkisin, jos kupoli ei ole muutoin seesteinen.
Luonne-erot, siinä se syy on. Itse olen ihminen joka haluaa tietää miten asiat menee, syy miksi en erityisesti pidä yllätyksistä. En myöskään pidä avuttomuuden tunteesta. Nämä molemmat puolet ilmenee lapsen sairastuessa. Kun ei tiedä mikä on, onko kyseessä todella paha juttu, koska menee ohi, tuleeko kierre + se että tuntuu ettei tiedä tai pysty helpottamaan toisen oloa tarpeeksi. Silloin menee pinna kireäksi = paniikin alku, huoli yms. sekoittuu toisiinsa.
Miehellä ei ole tätä piirrettä, siksi hän pärjää parhaiten näissä tilanteissa. Hyvä niin. Mä pärjään toisissa jutuissa paremmin. Tasapaino säilyy.
Itse en lähtisi välittömästi tuomitsemaan ajatuksia. Varmasti jokainen ihminen joskus ajattelee jotain sellaista, mitä ei todellakaan ikimaailmassa toteuttaisi. TOSIN itse vetäisin hennon viivan sen mitä ajattelee ja sen mitä oikeasti tekee mieli väliin. Mieluummin ehkä ajattelee sisimmässään jotain radikaalia, kuin vetää todellisuudessa miedommat överit. Tietenkin kunhan se vain jää siihen, eikä kypsytä pinnan alla mitään vaarallista.
Monesti itselleni tahattomasti mieleen pulpahtaneet, läheisiin kohdistuneet negatiiviset ajatukset herättävät välittömästi päinvastaisen reaktion.
"Never wrestle with a pig. You get dirty and besides the pig likes it. -George Bernard Shaw
Oikeastaan varmaan enemmän merkitsee se kuinka usein niitä ajatuksia tai mielitekoja tulee. Jos pystyy myöntämään itselleen että usein, niin silloin lienee syytä hakea apua.
RP kirjoitti:Oikeastaan varmaan enemmän merkitsee se kuinka usein niitä ajatuksia tai mielitekoja tulee. Jos pystyy myöntämään itselleen että usein, niin silloin lienee syytä hakea apua.
Monen asian tulisi tosiaan jäädä sille ajatustasolle, eli ihan omaan päähän. Se, että sen kirjoittaa johonkin, on jotenkin pelottavan konkreettista.
The great club outshines the individual, always and forever.
Ylermi Ylihankala kirjoitti:Näissä lapsen kanssa päreensä polttamisjutuissa kannattaa ottaa aivot käteen ja huitoa niihin heinäntekojärkeä. Suurin osa vanhemmista on riittävän hyviä vanhempia lapselleen. On kohtuu turhaa lähteä vertailemaan itseään, toimintaansa saati ajatuksiaan niinä hetkinä, kun on helvetin kuormittunut. Ei se ulkopuolinen tiedä, eikä itsekään tiedä sitä toisen tilannetta ja taakkaa silloin, kun ne synkimmät ajatukset vellovat ja uhkaavat kaapata ylivallan.
Äidit ovat luonnostaan näissä asioissa suunnattoman paljon herkempiä kuin me isät, niin on varmasti tarkoitettukin. Pitkäpinnaisuuteen on vaikea ottaa kantaa. Miksi kiusata mukavaa itseään sillä, että joku toinen on omasta mielestään vastaavassa tilanteessa pärjännyt paremmin, kun koko vertailu itsessään on jo mahdotonta.
Johan se on parisuhteellekin kova lasti, jos ei ymmärrä ja kunnioita toisen vanhemmuutta sellaisena kuin toinen sen toteuttaa. Vaatia pitää ja oikaista saa, mutta onneksi vanhempia on usein kaksi. Toinen on parempi asiassa a ja toinen asiassa b.
Kukaan ei kompannut tätä? Vai oliko liian itsestäänselvää...
RP kirjoitti:Muistaakseni Riemis on perheessä se joka on sairaan lapsen kanssa, hoitaa häntä kun on kipeä. Voi olla että muistan väärin. Joten sinänsä on varmaan kokemusta itkevästä lapsesta. Tai mistä mä tiedän, eipä meidän tytsä juuri kipeänäkään itke.
Se on muuten tosi lohduttoman kuuloista kun pieni lapsi itkee juuri sitä "kipuitkua" täyttä kurkkua.
Onneksi meille jäi panadolin kaveriksi tosi hyvin juniorille tepsivää Orionin banaaninmakuista tulehduskipulääkettä sikaflunssaepäilyistä (reseptilääkettä). Mikähän hitto sen nimi olikaan?
Dumis kirjoitti:Kukaan ei kompannut tätä? Vai oliko liian itsestäänselvää...
Mä nyt halusin rauhoitella näitä kuormittuneita äitejä, etteivät vallan harmistuisi riemiksen provoista. Silloin back to basics toimii...ainakin joskus.
Dumis kirjoitti:Kukaan ei kompannut tätä? Vai oliko liian itsestäänselvää...
Mä nyt halusin rauhoitella näitä kuormittuneita äitejä, etteivät vallan harmistuisi riemiksen provoista. Silloin back to basics toimii...ainakin joskus.
Olisin näin lapsettomana voinut kirjoittaa ihan saman.
Manaaja kirjoitti:Voiko tässä nyt tulla sellaiseen konsensukseen, että naiset vain ovat pohjimmiltaan aivan täysiä hulluja, miehet eivät?
Ette voi.
Mulla ei nuo kipuilut ole koskaan ollut Se Ongelma lasten kanssa. En ole hermostunut kun toiseen sattuu, enkä suoraan sanoen ihan ole koskaan ymmärtänytkään miten joku voi hermostua toisen tuskaan. Eroja eroja... Mulle sitten aiheuttaa valtavaa kärsimystä kiukut ja uhma, ne kaikki sellaiset hetket, joissa pakkosylitys olisi enemmän kuin tarpeen ja etenkin se, ettei päästäisi omia vihantunteitaan pulppuamaan pintaan. Niissä olen huono, tosi tosi huono ja edistystä ei vaan tunnu tapahtuvan millään. Eilisen vaikean illan pelastin jatkamalla tupakanpolttoa, se oli suurteko minulta.
