Ei vois asiaa osuvammin enää sanoa, komppailen täältä taustalta jokaista lausetta..Surullisia asioita tosiaan.Leila kirjoitti:Tässä ketjussa on viime aikoina kirjoitettu niin isoista ja surullisista asioista, että minä itkin. Oli muuten ensimmäinen Kitinää lukiessa... Tunteen puolelle heittää nämä loppuraskauden hormonihuurut.
Lämpimiä ajatuksia kaikille teille, jotka olette kohdanneet isoja ongelmia elämässä.
Elämä jatkuu aina, sen on vaan jatkuttava..vaikkakin hieman erilaisena jokaisen menetyksen jälkeen. Ja niiden huonojen päivien tilalle tulee myös hyviä päiviä, ajan kanssa - vaikkei se aina siltä tuntuisikaan.
Itseä jotenkin taas jo valmiiksi ahdistaa ja osaksi pelottaa huominen synnärivierailu. Viimeksi siellä on asioitu surullisissa merkeissä, nyt on kaikki hyvin. Tosin senkin iloisuuden suitsuttaminen tuntuu jotenkin "pelottavalta"..ainakin silloin, kun muistaa kaiken mitä on jo takana.
Itseasiassa mua kammottaa koko sairaala paikkana. Se pelkkä haju saa tunteet pintaan viimekesältä, kun siellä viereillessa tajusi, että pienen ajan sisällä joutuu luopumaan yhdestä läheisestä, perheenjäsenestä..ja ihan liian aikaisin. Ja kun se päivä tuli, elämä tuntui niin väärälle ja epäoikeudenmukaiselle, kun niin heikko ja väsynyt, silloin jo varjo vaan, joutui antamaan periksi syövälle. Eikä se suru lopu (koskaan), ajan kanssa se helpottaa ja antaa tilaa niille kaikille muille hyville asioille..joista täytyy osata nauttia ja vaalia niitä kaikkia yhteisiä muistoja ja hetkiä.
Ja aina noustaan sieltä pohjaltakin, taas entistä ehompina ja ehkä taas hivenen enempi niitä pieniä ja tärkeitä asioita arvostavana - mitään ei pidä itsestäänselvyytenä ja kaikesta pyrkii nauttimaan. Ite en päivääkään enkä niitä miljoonaa tunnettakaan vaihtais pois, ne oli viimestään paikkoja, joissa tuli ite kasvettua ihmisenä.
![:]](./images/smilies/icon_hymy.gif "Iso Hymy"){kind=icon}
Ja oli kivaa nähä tuttuja tosiaan, tuli niiiiin hyvä mieli.
