Lasten ihmissuhteet ja muita havaintoja

[Ylermi Ylihankala]

Toimesta-muoto on muuten hyvin tyypillistä virkamieskapulakieltä. Löytyy lähes jokaisesta rikosilmoituksesta, jossa poliisi on kirjannut jotain itsensä tehneeksi. Mistä lie pesiytynyt, mutta saisi poistua.

[Riemumieli]

virkamieskapulakieltä, jossa poliisi on kirjannut jotain itsensä tehneeksi.

No joiltain virkamiehiltä edellytetään hyvää tai peräti erinomaista suomen kielen hallintaa, joten ehkä kyse on tästä nimenomaisesta ammattikunnasta.

[Ylermi Ylihankala]

^Samaa osasarjaa on myös mieshenkilö- ja naishenkilö-sanat. Ei voi ymmärtää, mutta näin se vaan on.

[McJanne]

^Samaa osasarjaa on myös mieshenkilö- ja naishenkilö-sanat. Ei voi ymmärtää, mutta näin se vaan on.

Niin, loogisesti pitäisi olla myös mies- ja naishengetön.

[prosessi]

Muistetaan välttää svetisismejä! Mukelo voi tehdä sitä ja tätä, emme kaipaa av-, by- emmekä von-passiiveja.

Ei oo muuten svetisismi, vaan tyylikeino!

Kyllä kai se kuitenkin kiistämättömän huonoa tyyliä on

Höh, jollain ohjelmointikurssilla mulle opetettiin, että != ei. Luulin, et se pätee myös tavan lauseissa, ja oikeestaan niinku sanoinki tyylitönkeino. Parillinen määrä huutomerkkejä olis ihan eri juttu. Neljä on totisinta totta !!!!

Lisäksi väitän mukelon vastaavan 200-henkistä eduskuntaa tehokkuudessaan poistaa kirjoja hyllystä!

[prosessi]

Välillä sitä oikein tajuaa, miten helppoa olisi missata erilaisia havaintoja mukelosta ihan vain sen takia, ettei keskity näkemäänsä. Yksi esimerkki on hella, jota mukelo onneksi ei pysty säätelemään sen hankalan mekanismin takia, se kun on kaasuliesi. Sitä pitää painaa ja vääntää samanaikaisesti, jotta siitä yleensäkään tapahtuisi mitään. No, päivänä eräänä tajusin, että eihän mukelo juurikaan edes yritä säädellä sitä muulloin kuin silloin, kun hella on päällä, ja tällöinkin vain sitä vipua, joka on käytössä. Myöhemmin sitten tajusin, että tilanne ei edellytä sitä, että mukelo edes olisi paikalla kun laitan hellan päälle, eli kyseessä ei ole matkiminen. Niinpä jäljelle jäävä vaihtoehto on symmetrian kaipuu. Kaikkien vipujen kuuluu olla samassa asennossa.

Toinen tapaus puolestaan on sellainen n. 10 sentin pituinen muovinen susilelu. Ihmettelin pari päivää sitten sitä, miksi mukelo tökki kyseisen suden kuonolla isoa kannellista laatikkoa. Myöhemmin sitten vilkaisin tarkemmin, ja juuri siinä kohdassa oli pieni kasa mukelon syömän leivän murusia, eli susi oli tietenkin ollut syömässä. Myöhemmin samainen susi tuotiin mitä ilmeisimmin juomaan maitoa suoraan tissistäni, syynä ilmeisesti se, että kielsin mukeloa kaatamasta maitoa nokkamukista suden päälle. Tänään susi söi mukelon lautaselta makarooneja, en hennonnut kieltää kokonaan ruualla leikkimistä, kunhan se tapahtui vasta mukelon oman aterioimisen jälkeen.

Tänään kehuin mukeloa siitä, miten hyvin hän osasi niistä, sanomalla "hienosti niistetty". Mukelo vastasi välittömästi "niin oli!" Noin muuten tänään mukelo on ollut epätavallisen uhmakkaalla tuulella, saa nähdä onko se johtunut flunssasta vai aluillaan olevasta uhmaiästä.

[prosessi]

Mukelon uhmaikä alkaa selvästi oireilla. Eikä kuulemma vain kotona, vaan päiväkodissa myös. Totesivat sen olevan sinänsä hyvä asia, että kiukunpuuskia tulee päiväkodissakin, koska se viittaa siihen, että mukelo luottaa heihinkin. Jaan mielelläni kohtauksia heillekin... Sinänsä on ollut mielenkiintoista tarkkailla omaa käyttäytymistäni kohtausten aikana. Olen nimittäin lähes järjestään toiminut niin, että olen noissa tilanteissa tehnyt osittaisia myönnytyksiä, edellyttäen samanlaisia myönnytyksiä mukeloltakin. Tyyliin "saat tämän tavaran, kunhan tulet tänne hakemaan sen ihan itse". Raivostuneena mukelo ei tietenkään kykene noudattamaan tuollaisia kehotuksia, joten käytännössä ne ovat verrattavissa kieltoihin ainakin raivon määrän osalta, mutta toisaalta mukelolla on hyvä motiivi ainakin yrittää hillitä kiukkuaan. Yleensä kohtaukset sitten laantuvatkin melko nopeasti. On sinänsä ihan käytännöllistä, että koska keskityn tarkkailemaan mukeloa kohtausten aikana, ei minulla oikein ole tilaisuutta itse hermostua.

Sen sijaan meinasin kyllä hermostua sinä aamuna, kun mukelo koko päiväkotimatkan ajan, niin kaduilla kuin metrossakin, hoki jatkuvalla syötöllä "pippeli, pippeli, pippeli, pippeli, pippeli". Mieluummin käyn sitten vaikka näitä dialogeja, kuten tänään:

Minä: Ajoiko joku hullu tuossa juuri avoautolla?
Mukelo: Jjooh!
Minä: Olet ihan pöhkö!
Mukelo: Jjooh!
tai
Minä: Kuuntelepas nyt, pikku hömelö.
Mukelo: Jjooh!
Minä: Otatko puuroa vai leipää?
Mukelo: Jjooh!

Ohikulkeville koirille mukelo puolestaan haukkui aikansa, kunnes tuo huomasi, että naukumalla saa aikaiseksi paljon hauskempia reaktioita...

Sitä minä kyllä hieman ihmettelen, että miksi mukelo on niin ylettömän luottavainen. Eilen päiväkodissa tuolla oli juuttunut mandariininpala kurkkuun, jolloin yksi tädeistä oli pikaisesti ottanut mukelon pää alaspäin käsiinsä ja ravistanut. Jostain syystä mukelo ei ollut piitannut tapauksesta ollenkaan, ei ollut edes säikähtänyt. Oli ilmeisesti sitten olettanut tädin toiminnan olleen syystä tai toisesta tarkoituksenmukaista ja siten myös hyväksyttävää.

Eilen kävimme myös Itäkeskuksessa, ja siellä annoin mukelon testata sellaista kolikolla toimivaa auto"keinua". Mukelo valitsi vaihtoehdoista punaisen formulan. Vekottimen liikkuessa paikalle tuli toinen perhe, jossa oli noin nelivuotias lapsi. Paikalla oli kolme muutakin vekotinta, mutta poika halusi välttämättä odottaa juuri sen formulan vapautumista. Ei siinä muuten olisi ollut mitään sen kummempaa, mutta kun poika oli päässyt formulan kyytiin, hän kieltäytyi laittamasta jalkojaan niille tarkoitettuihin paikkoihin, haluten pitää ne sisällä istumatilassa samalla tavalla kuin mukelokin oli pitänyt, koska mukelon jalat ovat vielä niin lyhyet, etteivät ne ulottuneet sinne missä niitä olisi kuulunut pitää. Isolla pojalla olikin sitten suunnattomia vaikeuksia mahtua laitteeseen. Ihmettelin tilannetta hieman, mutta selitys tuli minun korviini ihan vahingossa. Pojan äiti ihaili, kuinka rohkeasti poika nyt ensimmäistä kertaa uskalsi istua liikkuvan vekottimen kyydissä. Selvästikin poika oli mieltänyt mukelon jonkinlaiseksi "koemaistajaksi", jota imitoimalla mitään pahaa ei voisi tapahtua. Poislähtö muuten sai aikaiseksi mukelon ensimmäisen kirkumiskohtauksen julkisella paikalla...

[prosessi]

Argh. Valokuvia katsellessa tiedustelin mukelolta kunkin kuvan kohdalla, kuka siinä oikein on. Tulipa sitten vastaan sellainenkin kuva, jossa oli mukelo itse nakuna.
- Kukas se siinä on?
- Pippeli.
No niinpä tietenkin...

[prosessi]

Hankin viime perjantaina sellaisen magneettipiirtotaulun, ja nyt olen suorittanut sen avulla tieteellisiä kokeita mukelolla. Olen piirrellyt siihen hyvin pelkistettyjä kissankuvia ja tiedustellut mukelolta mitä ne esittävät. Oikea vastaus (eli Minna) on yleensä tullut vasta kun kissalla on ollut vartalo hännän ja neljän jalan kera, viirusilmät, nenä, suu sekä viikset. Välillä tunnistus on edellyttänyt myös kissan selkään poikkiraitoja, välillä taas viiksien puuttuminen ei ole haitannut. Kroppa on saanut olla minimaalisen pieni päähän verrattuna, ja kissalla on jopa saanut olla lähes päänsä kokoinen struuma, mutta pelkkä kissan pää ei riitä kissaksi. Hämmentävää.

Tänään aamuyöstä mukelo oli vähän turhankin omatoiminen, mutta saan kyllä syyttää itseäni. Havahduin siihen, että mukelo joskus puoli viiden aikaan nousi ylös ja meni keittiöön kitisemään. En herännyt tarpeeksi hyvin, että olisin tajunnut mennä katsomaan mikä oli pielessä, joten mukelo tuli vetämään minua kädestä. Kaksi kertaa mukelo talutti minut keittiöön, ja unenpöpperössä mietin mahtoiko mukelolla olla nälkä, vai mikä oli kyseessä, mutta nälkäkysymykseen mukelo ei vastannut joo. Jos olisin ollut edes vähän pirteämpi, olisi nenäni varmasti paljastanut ongelman, ja toisaalta jos mukelo olisi taluttanut minua vessan ovelle keittiön sijaan, olisin ehkä silloinkin paremmin tajunnut. No, yritin saada mukeloa takaisin nukkumaan, mutta vähän ajan päästä tuo ilmestyi taas sänkyni viereen ja sijoitti itse riisumansa kakkavaipan sänkyyni. Siinä vaiheessa ponkaisin hyvin pirteänä pystyyn, ja vaipanvaihdon jälkeen pitikin tarkistaa koko asunto sotkujen varalta. Jollain käsittämättömällä tavalla mukelo oli kuitenkin hoitanut riisumisen täysin sotkematta, ainoa tahriintunut kohta oli mukelon toinen reisi. Ei niitä hauskimpia herätyksiä, mutta näemmä mukelolta löytyy tuota ongelmanratkaisukykyäkin...

Tänään kävimme myös kaupassa, ja mukelo sai työnnellä sellaisia pieniä ostoskärryjä. Tuo auttoikin kovin mielellään lastaamisessa, vaikka tavaroita pitikin siirrellä aika monta kertaa hyllystä kärryyn, kärrystä takaisin hyllyyn ja sitten taas kärryyn. Vain koska se oli niin kivaa. Henkilökunnalla oli hauskaa katsellessaan ostostenkeruuoperaatiotamme, kuten myös eräällä äidillä, joka oli tullut noin kolmivuotiaan tyttönsä kanssa kauppaan, tyttö lastenvaunuissa. Äiti sitten päätti hakea tytölleen omat pienet ostoskärryt, joita tyttö työnsi noin viisi metriä, sanoi sitten ettei jaksa työntää ja kapusi takaisin vaunuihinsa. Jotenkin kummallista käytöstä tuonikäiselle.

[Fcuk]

-- Äiti sitten päätti hakea tytölleen omat pienet ostoskärryt, joita tyttö työnsi noin viisi metriä, sanoi sitten ettei jaksa työntää ja kapusi takaisin vaunuihinsa. Jotenkin kummallista käytöstä tuonikäiselle.

Todella! Mut myönnän haaveilleeni tuollaisesta muutamat kerrat... ;p
Kakkavaippaherätys nauratti tuttuudellaan, meillä on ollu varmuuden vuoks unikalsarit käytössä ties kuin pitkään, molemmilla. Niiden pois ottaminen vaatii jo pyllynpesijän apua.

[prosessi]

Mukelon sanatulkinnat ovat melko, tuota, omintakeisia. Ilmeisesti mukelo pyrkii yleisemminkin suosimaan jonkinlaisia yleissanoja, jotka soveltuvat käytettäviksi mitä moninaisimmissa asiayhteyksissä. Titta där:in, Minnan, tatanan sun muiden tavallisempien ja täsmällisempien sanojen lisäksi käyttöön on tullut taikasana heippa, jota käytetään aina jos jotain tiettyä pitäisi tapahtua heti. Kyseisellä sanalla yritetään saada äiti lopettamaan puhelimessa puhuminen, antamaan tavaroita joihin itse ei ylety, avaamaan ulko-ovi ja vaikka mitä milloinkin. Elukka yritti olla sitä mieltä, että kyseinen sana on jotenkin pahaenteinen, sillä aina sen kuullessaan tietää joko joutuvansa tekemään jotain tai vaihtoehtoisesti kuuntelemaan itkua, mutta minun mielestäni sana on kätevä, sillä sen avulla itkemällä tapahtuva viestintä on selvästi vähentynyt. Pitää vain muistaa neuvotella mukelon kanssa asioista, niin homma toimii. Ja toisaalta myös antaa taikasanan mahdollisimman usein johtaa toivottuun lopputulokseen, jolloin se säilyttää voimansa.

Muutenkin tuli tuossa keskusteltua enemmänkin Elukan kanssa vanhemmuudesta, kun Elukka itse epäili kevätväsymyksen tekevän hänestä kelvottoman isän, kun jaksaminen ihan aktiivisen leikkimisen osalta on tavanomaista niukempaa. Minä sitten oikein aloin muistella omaa lapsuuttani ja niitä asioita, joilla minulle silloin oli erityistä merkitystä, ja yhtenä tärkeimmistä asioista tuli mieleeni viikonloppuaamiaiset, joita usein syötiin vanhempien sängyssä meidän lasten ollessa pieniä. Isä silloin vielä yleensä lauloi kammottavalla lauluäänellään laulua, jonka sanat menivät jokseenkin näin:
Sugar in the morning,
sugar in the evening,
sugar in varenda da'.
Tänk så mycke' sugar
de' finns i USA.
Tai vaihtoehtoisesti laulua "Vi ska gå hand i hand". Tuntuu olevan yllättävän vaikeaa muistaa, ettei vanhemmuus todellakaan ole mitään suoriutumista, ja että lapset asettavat painoa asioille kovin eri tavalla kuin aikuiset.

Puolitoistavuotistarkastuksen neuvolalääkäri puolestaan oli hämmentävä tapaus. Mukelon nenä oli vuotanut hiukan pitkin viikkoa, joten oli aivan odotettavissa, että korvissakin näkyi lievää ärtymistä. Lääkäri totesi tilanteen olevan hyvin lievän, ja mukelon korvakäytävien niin tilavat, ettei ole kovinkaan todennäköistä, että tuo koskaan kehittäisi sen vakavampia korvatulehduksia. Siitä huolimatta hän päätti jostain syystä kirjoittaa mukelolle kahta eri särkylääkettä, joita voisi käyttää päällekkäinkin tarvittaessa, kun kerran antibiootteja ei saa kirjoittaa ennen kuin korva märkii. Melkein meinasin kysyä, että saako hän provikkaa kirjoitetuista resepteistä, mutta onneksi mukelo vei huomioni tehokkaasti sanomalla lääkärille toistuvasti heippa ja kävelemällä ulko-ovelle.

Tuo viimeksi raportoimani kaupassakäynti puolestaan sai minut miettimään enemmänkin kasvattamista, ja erityisesti sitä, mitkä asiat ovat muuttuneet sen jälkeen, kun esimerkiksi pikkusiskoni oli pikkulapsi. Jotenkin tuntuu, että kasvattamista pyritään kovin paljon korvaamaan estämisellä, eli tehdään väärin tekeminen mahdottomaksi lapselle, muokkaamalla ympäristöä "lapsiystävälliseksi". Silloin tietenkin välttyy kätevästi kieltämiseltä ja vahtimiselta, mutta en ole ollenkaan varma siitä, että se on kovinkaan tarkoituksenmukaista. Olen oikeastaan hyvinkin tyytyväinen siitä, että olen aikoinaan osallistunut niin paljon pikkusiskoni kasvattamiseen, että ne jutut tulevat suoraan selkärangasta. En osaa nykyäänkään vältellä kasvattamista, vaikka voisinkin tehdä niin aivan hyvin.

Siitä on kyllä aika yllättäviäkin seurauksia. Jos kiellän (tietenkin perusteluin varustettuna) jotain epätoivottavaa mutta sinänsä vaaratonta, annan tietenkin mukelolle jonkin verran aikaa päättää, totteleeko hän vaiko eikö, ja jos hän päättää olla tottelematta, joudun jossain vaiheessa turvautumaan "pakkokeinoihin", kuten esineen pois ottamiseen mukelolta tai mukelon itsensä siirtämiseen pois väärästä paikasta. Nämä tilanteet johtavat kuitenkin hyvin usein aivan kohtuuttomaan mielipahaan, aivan kuin olisin tehnyt jotain todella väärin mukeloa kohtaan. Sitten kun jonkin ajan kuluttua annan esineen takaisin, jotta sitä voisi taas käsitellä oikein, mukelo melko usein toistaa sen kielletyn asian, jonka jälkeen tietenkin otan esineen uudestaan pois. Tässä vaiheessa pois ottaminen ei kuitenkaan enää aiheutakaan mielipahaa, vaan jotenkin kuuluu asiaan. Tuntuu siltä, että mukelo sillä uudestaan väärin tekemisellään jotenkin kostaa minulle sitä, että itse hänen mielestään olen tehnyt jotain väärin, siitäkin huolimatta, että jo alunperin kuitenkin annoin mukelolle itselleen tilaisuuden tehdä ihan itse oikein. En oikein tiedä, mikä tuossa menee pieleen, sillä käytännössä pakkokeinoja ei voi kokonaan välttää, ellei mukelo kertakaikkiaan suostu tottelemaan perustelujenkaan jälkeen, mutta jonkinlainen viestin vääristyminen tuossa kyllä järjestään tapahtuu.

[urpiainen]

Sitten kun jonkin ajan kuluttua annan esineen takaisin, jotta sitä voisi taas käsitellä oikein, mukelo melko usein toistaa sen kielletyn asian, jonka jälkeen tietenkin otan esineen uudestaan pois. Tässä vaiheessa pois ottaminen ei kuitenkaan enää aiheutakaan mielipahaa, vaan jotenkin kuuluu asiaan. Tuntuu siltä, että mukelo sillä uudestaan väärin tekemisellään jotenkin kostaa minulle sitä, että itse hänen mielestään olen tehnyt jotain väärin, siitäkin huolimatta, että jo alunperin kuitenkin annoin mukelolle itselleen tilaisuuden tehdä ihan itse oikein. En oikein tiedä, mikä tuossa menee pieleen, sillä käytännössä pakkokeinoja ei voi kokonaan välttää, ellei mukelo kertakaikkiaan suostu tottelemaan perustelujenkaan jälkeen, mutta jonkinlainen viestin vääristyminen tuossa kyllä järjestään tapahtuu.

Olen havainnut tätä samaa käytöstä tuttava- ja sukulaistenavissa. Vastaavalla tavalla samankaltaisesti, vanhempien tulkinta on usein, että kääpiö kostaa, ilkeilee tai muuten vaan tekee jotain normatiiviseen avaruuteen sijoittuvaa sisällöllistä siirtoa. Ulkopuolisesta näyttää kuitenkin, että tällainen tulkinta yliarvioi pikkulasten kognitiivisia ja kommunikatiivisia kykyjä. Useissa tapauksissa näyttäisi ulkopuolisen silmiin pikemminkin siltä, että lapsi vasta opettelee sosiaalista vuorovaikutusta aika esikommunikatiivisella tasolla, jossa harjoittelussa vasta on tuottaa omalla toiminnallaan vain jokin systemaattinen vaikutus toisessa henkilössä. Tästä näkökulmasta tuo kuvattu tapahtuma näyttäytyy sellaisena, että toiston avulla lapselle opetetaan se, että ko. objektin tietynlaisella kohtelulla voi saada aikaan systemaattisesti tietynlaisen reaktion toisessa ihmisessä, ja tämä vetoaa juuri tällaista vuorovaikutusta opettelevaan lapsoseen. Onhan taito aivan välttämätön täysimittaiselle kommunikaatiolle.

[prosessi]

Olen havainnut tätä samaa käytöstä tuttava- ja sukulaistenavissa. Vastaavalla tavalla samankaltaisesti, vanhempien tulkinta on usein, että kääpiö kostaa, ilkeilee tai muuten vaan tekee jotain normatiiviseen avaruuteen sijoittuvaa sisällöllistä siirtoa. Ulkopuolisesta näyttää kuitenkin, että tällainen tulkinta yliarvioi pikkulasten kognitiivisia ja kommunikatiivisia kykyjä. Useissa tapauksissa näyttäisi ulkopuolisen silmiin pikemminkin siltä, että lapsi vasta opettelee sosiaalista vuorovaikutusta aika esikommunikatiivisella tasolla, jossa harjoittelussa vasta on tuottaa omalla toiminnallaan vain jokin systemaattinen vaikutus toisessa henkilössä. Tästä näkökulmasta tuo kuvattu tapahtuma näyttäytyy sellaisena, että toiston avulla lapselle opetetaan se, että ko. objektin tietynlaisella kohtelulla voi saada aikaan systemaattisesti tietynlaisen reaktion toisessa ihmisessä, ja tämä vetoaa juuri tällaista vuorovaikutusta opettelevaan lapsoseen. Onhan taito aivan välttämätön täysimittaiselle kommunikaatiolle.

Muuten ajattelisin noin, mutta se suhtautumismuutos siinä hämää, aivan kuin kyseessä olisi jonkinlainen nurinkurinen syy-seuraussuhde, jossa esineen poisottamisen aiheuttama kiukku lakkaa kun kyseiselle esineelle tekee jotain ikävää, käytännössä nakkaa lattialle tai nuijii sitä. Minkä jälkeen minä saan ottaa sen uudestaan pois, ilman pienintäkään kiukkua.

Itse asiassa, nyt kun kuvailin asiaa noin, herää mielessäni epäilys, ettei mukelo niinkään kosta minulle, vaan esineelle itselleen siihen liittyvää mielipahaa. Eli mukelo ei ehkä ajattelekaan minun olevan syyllinen mielipahaan, vaan sen esineen. Jolloin tilanne voisi olla se, että toisto kyllä liittyy siihen viestinnän oppimiseen, mutta varsinainen syy sen kielletyn teon toistamiselle puolestaan liittyykin mukelon suhteeseen itse esineeseen.

[prosessi]

En oikein tiedä, mikä tuossa menee pieleen, sillä käytännössä pakkokeinoja ei voi kokonaan välttää, ellei mukelo kertakaikkiaan suostu tottelemaan perustelujenkaan jälkeen, mutta jonkinlainen viestin vääristyminen tuossa kyllä järjestään tapahtuu.

Useissa tapauksissa näyttäisi ulkopuolisen silmiin pikemminkin siltä, että lapsi vasta opettelee sosiaalista vuorovaikutusta aika esikommunikatiivisella tasolla, jossa harjoittelussa vasta on tuottaa omalla toiminnallaan vain jokin systemaattinen vaikutus toisessa henkilössä.

Tänään olen jatkanut tarkkailua, sillä tuo uusi ajatukseni oli aika hämmentävä. Vaikuttaisi siltä, että tällä kertaa taisin osua oikeaan, ja mukelo tosiaan antaa suoraa palautetta esineille niiden aiheuttamasta mielipahasta. Testasinkin lelun muksimisen lopettamista sillä, että väitin lelulle tulevan pipi, jos sitä muksii, ja moinen väite sai mukelon heti lopettamaan muksimisen. En kyllä aio toistaa moista väitettä, sillä en pidä tuollaista harhaanjohtamista kovinkaan mielekkäänä, vaikka toistaiseksi mukelo ei oikein ymmärräkään sitä, että mitä haittaa siitä muka on, jos tavarat menevät rikki. Enkä oikein tiedä miten sen voisi tuonikäiselle selittää.

[Riemumieli]

Mielestäni on aivan fiksua opettaa, että tavaroita ei tuhota, eipä sitten muksi niin paljon elollisia olentoja ja huolellisuuskin kasvaa, arvaan ma.

Se, että kertoo esineelle tulevan pipin, on vain tapa ilmaista asia lapsen kommunikaatioon sopivalla tavalla. Jos joku ei osaa esim. suomea, ei hänelle kannata selittää asiaa pitkillä virkkeillä, vaan vaikkapa elehtimällä. Ei sitäkään kukaan pidä tuomittavana, miksi sitten tuota?

Kuriositeettina olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moni muu analysoi lastaan noin paljon, itse ainakin pyrin olemaan niin kuin ollaan eli elämään normaalisti, tarkkailemisen jätän lintubongareille?

[prosessi]

Mielestäni on aivan fiksua opettaa, että tavaroita ei tuhota, eipä sitten muksi niin paljon elollisia olentoja ja huolellisuuskin kasvaa, arvaan ma.

Se, että kertoo esineelle tulevan pipin, on vain tapa ilmaista asia lapsen kommunikaatioon sopivalla tavalla. Jos joku ei osaa esim. suomea, ei hänelle kannata selittää asiaa pitkillä virkkeillä, vaan vaikkapa elehtimällä. Ei sitäkään kukaan pidä tuomittavana, miksi sitten tuota?

Kuriositeettina olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moni muu analysoi lastaan noin paljon, itse ainakin pyrin olemaan niin kuin ollaan eli elämään normaalisti, tarkkailemisen jätän lintubongareille?

Tietenkin kiellän muksimisen, muilla perusteluilla vain.

Minä analysoin kaikkea, sinuakin, en osaa olla muuten. Ei kai se kovin tavallista ole, mutta toisaalta ihan kätevää: kun tuntee lapsensa perinpohjin, tulee harvemmin tehtyä sen suurempia arviointivirheitä esim. sen suhteen, minne tämä kannattaa ottaa mukaan ja minne ei, mikä lohduttaa parhaiten jne. Mukelo on sopusoinnussa maailmansa kanssa.

[prosessi]

Mukelon sanatulkinnat ovat melko, tuota, omintakeisia. Ilmeisesti mukelo pyrkii yleisemminkin suosimaan jonkinlaisia yleissanoja, jotka soveltuvat käytettäviksi mitä moninaisimmissa asiayhteyksissä. Titta där:in, Minnan, tatanan sun muiden tavallisempien ja täsmällisempien sanojen lisäksi käyttöön on tullut taikasana heippa, jota käytetään aina jos jotain tiettyä pitäisi tapahtua heti. Kyseisellä sanalla yritetään saada äiti lopettamaan puhelimessa puhuminen, antamaan tavaroita joihin itse ei ylety, avaamaan ulko-ovi ja vaikka mitä milloinkin. Elukka yritti olla sitä mieltä, että kyseinen sana on jotenkin pahaenteinen, sillä aina sen kuullessaan tietää joko joutuvansa tekemään jotain tai vaihtoehtoisesti kuuntelemaan itkua, mutta minun mielestäni sana on kätevä, sillä sen avulla itkemällä tapahtuva viestintä on selvästi vähentynyt. Pitää vain muistaa neuvotella mukelon kanssa asioista, niin homma toimii. Ja toisaalta myös antaa taikasanan mahdollisimman usein johtaa toivottuun lopputulokseen, jolloin se säilyttää voimansa.

Tymä, mä. Nyt vasta tajusin, miksi taikasanaksi on valikoitunut juuri "heippa". Se on tietenkin saanut osan sisällöstään sanasta "hjälpa", jota päiväkodin täti käytti kun mukelo toi kenkänsä minulle puettaviksi.

[prosessi]

Aloitin tänään lapsityövoiman koulutuksen hyötytehtäviin, ja annoin mukelon avustaa tiskaamisessa. Aloituspäivä oli ehkä vähän huono, koska mukelon viikontakainen rokotus aiheutti aika rajut reaktiot, kuten 40 asteen kuumeen, toisen jalan muuttumisen punaiseksi ja toiseen käsivarteen ilmaantuneita rokkopaukamia, joten mukelo ei luonnollisestikaan ollut maailman kärsivällisin. Ei niin, että itse tiskaamiseen olisi tarvittu erityisen paljon kärsivällisyyttä, mutta kun se oli mukelon mielestä aivan suunnattoman kivaa, ja astiat loppuivat aivan liian nopeasti. Puoli päivää menikin sitten kiukutellessa, kun mukelon tuoli, jolla hän oli seissyt tiskatessaan, aina juuttui keittiön oviaukkoon mukelon yrittäessä raahata sitä takaisin paikalleen tiskipöydän ääreen. Yritin kyllä houkutella mukeloa tiskaamisen sijaan kylpyyn, mutta ei se tietenkään ollut yhtä kivaa, joten turha toivo. No, ainakin minulla on taitava apulainen parin vuoden kuluttua... Nytkin mukelo jo tajusi tiskaamisen perusidean pesemisineen, huuhtelemisineen ja kaappiin laittamisineen, vaikka tekniikka vielä olikin vähän hakusessa, ja yksi jos toinenkin astia pestiin moneen kertaan, jos en tarpeeksi nopeasti siirtänyt niitä kaappiin huuhtelualtaasta.

Kuten jo aiemmin mainitsin, sain silloin viikko sitten reseptit mukelolle pariinkin särkylääkkeeseen. Eilen kun kuume sitten päiväkodissa nousi, kävin alkuperäisten suunnitelmien vastaisesti hakemassa ne apteekista. Ällistykseni oli aika hurja, kun näin mitä resepteihin oikein oli laitettu, sillä molemmat lääkkeet olivat nestemäisiä, ja ne tulivat aivan valtavissa lasipulloissa. "Onpa ne isoja", sanoin ihan ääneen, ja apteekkarikin totesi niiden kyllä riittävän ainakin vuodeksi. Siinä vaiheessa olisin jo kovin mielelläni perunut koko ostoksen, sillä tuntui enemmän kuin typerältä ostaa tuollaisia määriä lääkkeitä, jotka kuitenkin menevät pilalle ennen loppumistaan. Yhtä lääkettä oli sataan käyttökertaan, toista neljäänkymmeneen. Tässä vaiheessa on koko reseptilääkkeitten idea kyllä hukattu totaalisesti, jos homma menee niin, että minä joudun itse arvioimaan milloin mukelon vaivat ovat riittävän suuria tuollaista lääkitystä varten. Ei niin, ettenkö minä siihen pystyisi, mutta jotenkin kummalliselta se silti tuntuu. Miksi nuo lääkkeet yleensäkään ovat reseptilääkkeitä, jos niiden tarpeellisuusarviointiin ei tarvita lääkäriä?

Jotenkin tuo tilanne sai synnytyssairaalakokemukset palaamaan mieleeni turhankin voimakkaasti. Siellähän tämä lääkkeiden liikakäytön vastustamiseni jo alkoi, kun mukelolle oli heti synnytyksen jälkeen laitettu antibioottitippa "varmuuden vuoksi". Tipan laittaminen vastasyntyneelle ei ole ihan helppoa, eivätkä kanyylit pysy auki kovin kauaa, ja noilla oli vieläpä sellainen vastenmielinen käytäntö, ettei vanhoja kanyyleja otettu pois kun uusi laitettiin paikoilleen, joten siinä vaiheessa kun minä olin tarpeeksi tolkuissani tapellakseni mukeloni puolesta, hänessä roikkui niitä jo kolme. Kun nuo olivat aikeissa laittaa neljännen kanyylin paikoilleen, minä aloin kysellä perusteita hommalle. Onneksi paikalla oli sillä kertaa fiksu lääkäri, joka vaivautui selittämään minulle veriarvot, joiden perusteella noita "varmuuden vuoksi" -antibiootteja annetaan. Kyselin siinä pari tarkentavaa kysymystä malliin: "jos tuo on noin, niin eikö se tarkoita että..." Näiden kysymysten jälkeen lääkäri alkoikin jo olla yhtä mieltä kanssani siitä, ettei uusia antibioottikanyyleja tarvita, ja nyki vaatimuksestani vanhatkin lopulta pois. "Varmuuden vuoksi" -rutiinit ovat pelottavia, voi vain arvailla miten paljon ylihoitoa niihin liittyy, turhaa kipua ja pelkoa vastasyntyneille vauvoille.

Eilen illalla mukelo lueskeli puhelinluetteloa. Leikkiin liittyi paljon tekonaurua ja sivun kääntämisten yhteydessä ällistyneitä "ohhoh" -tokaisuja. Siinä vaiheessa kun mukelo sivua käännettyään alkoikin hokea "ihhahhaa, ihhahhaa", minun täytyi jo mennä katsomaan mitä kummaa tuo oikein oli puhelinluettelosta löytänyt... ...ensiapuohjeitapa tietenkin. Potilas makasi kuvassa pitkällään ja avustaja paineli potilaan rintakehää, ja tilanne näytti kieltämättä vähän siltä, että avustaja oli aikeissa asettua potilaan vatsan päälle ratsastamaan, samalla tavalla kuin mukelo itse ratsastaa aikuisten ihmisten päällä.

Muutenkin mukelo on alkanut ennakoimaan seurauksia, kuten Maija Mehiläisen ja Taotaon alkumusiikin aikana, kun Maija sotkee päänsä siitepölyyn ja puistelee päätään sen jälkeen ja Taotao puolestaan saa lumikasan päähänsä ja puistelee sen takia päätään, niin mukelo puistelee omaansa aina jo siinä vaiheessa, kun Maija ja Taotao eivät vielä ole ehtineet sitä tehdä. Olisi kiva tietää, johtuuko mukelon toiminta siitä, että hän muistaa mitä ohjelmassa tulee tapahtumaan, vai eläytyykö hän vain sotkuun pään päällä niin voimakkaasti, että hän yrittää puistella sitä pois oman päänsä päältä.

Yllämainituista ohjelmista sen verran, että muistan ne tietenkin omasta lapsuudestani, ja nyt ymmärrän miksi Taotao aiheutti silloin paljon enemmän kysymyksiä kuin Maija Mehiläinen. Taotaossa on jotenkin kovin uskonnollinen pohjavire, kun taas Maija Mehiläinen on hämmästyttävän tieteellinen kaikesta sadunomaisuudestaan huolimatta. Taotao on myös paremmin tehty, mutta tuo uskonnollinen elementti häiritsee nykyään kumman paljon. Sen sisältöä tulee olemaan kovin hankala selittää siinä vaiheessa, kun mukelo alkaa esittää kysymyksiä.

EDIT: Meinasi unohtua, että mukelo on alkanut harrastaa Dr. Evilin ilkeää naurua aina pahaa tehdessään, siitä tietää mukelon ollessa jossain näkymättömissä, että jotain pahaa tapahtuu. Ongelmalliseksi tilanteen muodostaa se, etten kykene olemaan nauramatta, riippumatta siitä miten harmillisia asioita mukelo tekee, mikä kieltämättä heikentää kummasti kieltojen tehoa.

[prosessi]

Tulipa mieleen tuosta Nummisen onkimiskipaleesta, että minua ja pikkuveljeänikin kyllä hyödynnettiin melko aikaisessa vaiheessa lapsityövoimana, isä nimittäin harrasti verkkokalastusta jään alla, eikä se ole kovin helppoa yksin, joten jo alle kouluikäisinä minä ja veljeni autoimme siinä. Ja äiti oli aina yhtä vihainen, kun minun sormeni olivat siniset ja hihansuut märät tullessamme takaisin mökille. Pikkuveljeni ei sentään saanut työntää käsiään avantoon pyydystääkseen sen muovijutskan verkon päässä, mutta kyllä hänkin yleensä onnistui kastumaan enemmän tai vähemmän ja muuttumaan harmillisen kalanhajuiseksi. Äitiparkaa.

[prosessi]

Nysse sit vissiin alkaa, se vaatejuttu siis. Mukelo on joskus ikuisuuksia sitten saanut jostain lahjaksi liian ison ja kamalan näköisen valkoisen collegepaidan, jossa on sikinsokin kuorma-autoja, pickuppeja ja maastureita sekä renkaanjälkiä. No, se on lojunut Elukan luona jossain vintinnurkassa odottamassa muuttumistaan sopivan kokoiseksi, minulla tietenkin on ollut salaisena toiveena sen hautautuminen sahanpuruihin. Mutta ei, Elukka oli löytänyt sen ja toi minun luokseni, ja ensi töikseni minä katsoin parhaaksi laittaa sen pyykkikoriin. Ei se tietenkään varsinaisesti likainen ollut, tuoksui vain sahanpuruille. Siitä mukelo sen sitten löysi, eikä tänä aamuna suostunut poistumaan kylppäristä ennen kuin se oli puettu hänen päälleen. Sitten hän koko päivän ihaili hihojaan ja hoki "brum-brum" ja "titta där". Huokaus.

Yksi hassu ilmiö tässä viime päivinä on ollut se, että mukelo on useampaan otteeseen halunnut minun pukevan hänen päälleen yhden juhlakengän. Ja siis vain yhden, ei molempia. Sitten tuo on kompastellut ympäriinsä kenkä jalassa, sillä eriparisista jaloista toinen tietenkin tarttuu kynnyksiin, matonreunoihin sun muihin, mikä on näyttänyt olevan aivan sikakivaa. Yritä siinä sitten ymmärtää mistä hupi milloinkin tulee.

[prosessi]

Tänään mukelo kyllä keksi vihoviimeisen tempun. Tuo oli onnistunut pääsemään käsiksi käsilaukkuuni ja tonkinut sieltä esiin huulipunan. Sillä oli sitten taiteiltu niin sänkyni valkoinen aluslakana, lattia kuin maton valkoinen pohjavärikin. Seiniin mukelo ei sentään ollut piirrellyt, moisen kun olen älynnyt kieltää, mutta mistä olisin voinut arvata, että lakanaan, lattiaan ja mattoihin piirtäminenkin pitäisi kieltää, etenkin kun tuolla ei mitään kyniä ole vapaasti saatavilla. Siinä vaiheessa, kun lattiaan piirretty kuva ulottui keittiön ovelle asti, minä vasta huomasin mitä oli tekeillä.

Reaktioni oli lähinnä suunnaton kauhistus, etenkin kun tulin keittiöstä katsomaan sitä hävityksen kauhistusta, taisin toistella aika epätoivoisella äänellä "ei, ei, ei, ei". Mukelo oli vissiin odottanut jonkinlaista suuttumista reaktiokseni, tuo kun katseli minua sellaisella tietyllä tavalla alta kulmiensa, joten säikähdykseni laittoi pasmansa täysin sekaisin. Raasu pillahti itkuun, ja itki koko sen ajan kun siivosin jälkiään.

Onnekseni matto ja lattia olivat helposti puhdistettavissa, lakanan kohtalo selviää pesun jälkeen. Jotenkin kyllä luulen, ettei sitä ole enää mahdollista saada puhtaaksi, taidan tehdä siitä taulukankaita. Saavat sitten tulevaisuuden arkeologit ihmetellä fiineillä laitteillaan, mitä kummallisia kuvia kyseisten taulujen alla oikein häämöttää. Aikamoisia luolamaalauskiemuroita.

Kun sotkut oli setvitty noukin itkevän mukelon syliini. Ei siivoamiseen lopulta mennyt kuin varmaan viisi minuuttia, mutta mukelosta se varmasti tuntui ikuisuudelta. Minun järkytykseni oli kyllä ollut kohtuuttoman suuri katastrofin todelliseen kokoon verrattuna, mutta se näytti niin pahalta, etten voinut itselleni mitään. Mukeloparka siis katsoi vierestä kun minä hinkkasin ja selitin surullisella äänellä, ettei tuollaista todellakaan kuulu tehdä. Niinpä raasu uupuikin omasta tunnekuohustaan niin pahasti, että heti syliin päästyään tuo simahti, vaikkei kello ollut edes seitsemää. Nukkuu samaa unta edelleen, iltapalakin jäi syömättä.

[prosessi]

Aamulla mukelo halusi ehdottomasti mustat nahkakenkänsä jalkaan, vaikka hän yleensä kantoliinassa ollessaan onkin pelkissä villasukissa. Kun kyseessä kuitenkin olivat lähinnä sisällä käytetyt kengät, en nähnyt mitään syytä kieltäytyä niiden pukemisesta, ne kun eivät likaa minun vaatteitani, toisin kuin ulkona käytetyt kengät. Niinpä mukelolla sitten päiväkotipäivän jälkeen oli taas nuo kengät jalassa, joten annoin hänen aloittaa kotimatkan kävellen, ajatuksena poimia hänet liinaan jos kadut muuttuisivat märiksi tai mukelo muuten väsähtäisi, etenkin kun haalarikin oli jätetty päiväkotiin ja mukelolla oli vaaleat housut ja toppatakki päällä, joten maassa makaamalla lepääminen oli poissuljettu vaihtoehto.

Kävelyreissun alkupäässä kohtasimme paloauton, joka seisoi kerrostalon pihassa. Mukelo ei suostunut jatkamaan matkaa ennen kuin paloauto oli ajanut pois, ja koska meillä ei ollut kiire minnekään, jäimme katselemaan sitä. Eniten mukeloa näyttivät kiinnostavan häntä itseään isommat renkaat, niitä hän katseli niin intensiivisesti auton lähtiessä liikkeelle, ettei hän edes huomannut yhden palomiehen vilkuttavan ikkunasta.

Edellisestä mukelon itse suorittamasta pitkästä kävelyreissusta ei ole kovin kauaa, mutta kyllä tässä huomasi hyvin miten nopeasti pikkulasten taidot kehittyvät. Eteneminen oli todella nopeaa, eikä mukelolla edes ollut juurikaan tarvetta heittäytyä maahan tms., ainoat poikkeamat normaalista kävelyreissusta olivat muutama kierros minun ympäri kädestäni pitäen ja parin talon ulkoportaiden kiipeäminen ensin ylös ja sitten takaisin alas.

Tälläkin kertaa vastaantulijat olivat lähinnä huvittuneita siitä, että noin pieni sai kävellä ihan itse, sillä jostain syystä tuollaista ei juurikaan nykyaikana näe. Ehkä ihmisillä on niin kiire, että paloautot, portaat ja luovat kierrokset eivät yksinkertaisesti mahdu ihmisten elämään. Kuten eivät myöskään pitkät pysähtymiset tienposkeen katsomaan, kuinka paljon autoja oikein ajaakaan ohi, tai vastaantulevien koirien kanssa vähän pidempään keskustelu naukumalla. Siihen kun tietenkin menee aikaa, kantoliinan kanssa olisimme varmaan olleet puoli tuntia aikaisemmin kotona. Mutta emme olleet ne ainoat hitaat, metroasemalla portaita alas kavutessamme huomasin, että joku kapusi portaita alas meidän perässämme. Kyseessä oli vähän iäkkäämpi nainen, jolla ei myöskään näyttänyt olevan kiire minnekään. Hänen mielestään mukelo oli hyvin taitava portaidenkapuaja, jonka kuultuaan mukelo alkoi tömistellä oikein pontevasti jokaisella portaalla, ja yritti astua muutaman askelman niin, että yhdelle askelmalle osui vain yksi jalka, ja toinen jalka suoraan seuraavalle askelmalle. Kuten arvata saattaa, siitä oli seurauksena kompastuminen, onneksi pidin mukeloa tiukasti kädestä kiinni.

Sekin hyvä noissa kävelyreissuissa on, että mukelo simahtaa tavallista aikaisemmin, tuolla hän on nukkunut jo pitkään puskutraktori kainalossaan.

[annepa]

Näitä on kiva lukia. Jatkatkaa. Pls.

[Niba]

Näitä on kiva lukia. Jatkatkaa. Pls.

Pnettaako auts! Eikun lapsettaako?

[annepa]

Näitä on kiva lukia. Jatkatkaa. Pls.

Pnettaako auts! Eikun lapsettaako?

Joo toki, vertailen omaa käytöstäni mukeloon kun välillä lapsettaa niin vietävästi.