Kyllä se nyt vain niin on, että minusta on tullut Stella-fani. Aiemmin tuon laulajan ääni ärsytti, mutta ei enää. Hienoja sanoituksia, sävellyksiä ja sovituksia, ehdottomasti suomirockin tämän hetken aatelia. Täytynee mennä 15.11. Virgin Oiliin keikalle.
Ja kamoon, tuohan on jopa ihan melodista laulua verrattuna kaikenmaailman kirkujiin ja niihin joista huutaminen soiton aikana on laulua. Sanoistakin saa selvää.
Almost as brutal as the onslaught of "Matti ja Teppo" - Iron Gland
Death Magnetic. Perkele, ehkä viides kuuntelu menossa ja tää vaikuttaa edelleen hyvälle. Stankeri kuulosti ekalla kuuntelulla hyvälle, eikä silti päässyt koskaan kolmatta tai neljättä kertaa soittimeen.
Oisivat vielä kaikki biisit samaa tasoa kuin This Was Just Your Life, All Nightmare Long, The Unforgiven III ja Judas Kiss. Mutta ei täällä täyspaskoja vetoja kyllä taida olla edes yhtään. Ilman The Day that Never Comes-biisin loppuidiotismia ja instrumentaalin 3:52 alkavaa kitaraperseilyä tää ois kyllä vielä parempi.
Nojoo. Musta toi on vähän kuin vaihtais sujuvasti kiinteiden pökäleiden ja ripulipaskan välillä samalla pöntölläistumisella. Paskaa laulantaa yhtä kaikki, ihan sama millä tavalla vetää.
Rockissa soiva Sad man's tongue on ainakin melko haaska ralli.
Jotkut kaverit tuosta kovasti diggaa. Itteä alkoi tympäisemään laulajan monotoninen perunakurkkuääni jo ekan kuulemani biisin aikana. Ja se suurempi radiohitti (Radio Girl vaimikäsenytoli) on varsin rasittava renkutus. Tuosta purkkapunkkirallattelusta en tykkää, mutta bändin metallisemmat runttaukset toimisivat ihan jees, jos ei sitä laulua tarvisi sietää.