Elppis kirjoitti:Sinänsä koen tämän surulliseksi. Olen sosiaalinen, aina pölöttämässä ja saan helposti "kavereita". Tosiystäviä mulla ei ole. Ei ole ketään MUN OMAA kaveria jolle puhua täysin kaikesta, huolehtimatta siitä, ettei tieto kierrä heti vääriin korviin tai että toisella on jo mielipide valmiina kun tunnetaan vaan samat ihmiset.
Auttakee, mä oon itseasiassa aika yksin ja takerrun miesystävään. Onneksi se takertuu muhun, mutta kauan se jaksaa?
Itse olen täysin samanlainen. Se paras ystävä puuttuu, vaikka ihmisiä ympäriltä löytyykin. Minä en ole muuttanut maasta toiseen, on riittänyt paikkakunnan ja kaupunginosien vaihdot. Sen vuoksi ei ole muodostunut mitään kiinteitä ystävyyssuhteita. Vuosi vuodelta ystävien saamisesta on tullut entistä vaikeampaa. Sitten, kun on tottunut siihen, ettei sitä ole elämässä, ei sitä sitten osaa ketään laskeakaan itsensä lähelle.
Suuri ongelma on myös tämä luottamus. Kukaan ei ole sitä koskaan rikkonut, mutta silti ei osaa avautua kenellekään täysin niistä sisimmistä asioistaan. Sitä ikään kuin "pärjää omillaan", vaikka todellisuus olisikin ihan jotain muuta.
Tämän vuoden aikana eteeni ilmestyi työkaverin muodossa eräs nainen, joka käytännössä on vastakohta itsestäni. Hänen kanssaan ystävystyimme ja olimme tekemisissä hyvin kiinteästi. Puolen vuoden päästä minulle kuitenkin tuli ahdistava tunne. Tulin epävarmaksi sen suhteen, että olin laskenut tämän niin vähän aikaa tuntemani ihmisen liian lähelle. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan nimittäin kerroin lähestulkoon kaiken kaikesta jollekin. Tästä johtuen työnsin tietoisesti tämän naisen pois läheisyydestäni. Hän teki työtä käskettyä.
Noin kuukauden päästä myönsin, että oli kiva, kun oli joku. Sanoin sen ääneen ja painotin, ettei minusta kannata laskea noin vain irti, vaikka itse puskisinkin tätä jo hyvällä alulla olevaa ystävyyssuhdetta vastaan.
Ihminen tarvitsee jonkun, vaikka parisuhde olisikin olemassa.
ninnithequeen kirjoitti:Tulipas muuten mieleen, että eipä meilläkään kyllä juuri ystäviäni käy. Kityläisiä, toki, ystäviähän hekin ovat. Mutta näitä vuosia ja vuosia sitten tunnettuja, heitä ei näy. "Kun on niin pitkä matka"
Itsekin menen sen matkan, niin miks eivät hekin? Perkele.
Lapsuuden ystävät ja muut. Mut on julmasti hylätty!
Saman olen todennut minäkin. Ja toinen syy on lapset. Yksi ainoa tuttavani on sellainen, jota ei ole lapset estäneet kahvilla käymästä tai vieraita käymästä heillä.
Ei paljon innosta käydä niissä paikoissa kylässä, missä itse olet ainoa vieras-tittelillä oleva