Georgina kirjoitti: Mua jostain syystä ylipäätään ärsyttää elämänhallintaongelmaiset ihmiset. Jotka ei edes yritä tehdä työtä, kasvattaa lapsiaan huonosti, käyttää alkoholia/huumeita ylenmääräisesti, eikä kykene elämään yhteiskunnan pelisääntöjen mukaan vaan valinnoillaan hankaloittavat niin omaa kuin kanssaihmistenkin elämää.
Kumpaa sinun on hankalampi ymmärtää: noita luettelemiasi seurauksia vai niiden takana olevia mahdollisia syitä?
Tässä nousee nyt pintaan se vissi ero ihmisten välillä, että toisille esim. kuolleen lapsen synnyttäminen vie mielenterveyden loppuiäksi ja saa alkoholisoitumaan, toisilla se on taas ohimenevä suruaika. Mistä ja milloin sen pystyisi kunkin kohdalla tietämään, onko kyseessä tällainen ohimenevä vaikeampi jakso vaiko pysyvä tila?
Joskus olen itse ajatellut, että huolimattomuus (esim. lääkkeiden ottamatta jättäminen, hoito-ohjeiden noudattamattomuus jne.) voisi olla hyvä peruste maksattaa terveyshaitat potilaalla itsellään. Mutta senkin osoittaminen primäärisyyksi - ja määritteleminen - olisi varsin hankalaa, jotta tämä ideologia soveltuisi käytäntöön.
Georgina kirjoitti: Se vaan niin ärsyttää että nistit ovat itse sössineet asiansa ja jää yhteiskunnan vastuulle siivota jäljet ja pelastaa heidät. Ja kai sivistysvaltiossa on pakko niin tehdä ja se on humaania.
Tässä on kyllä pointtiakin. Joissain asioissa yhteiskunta on aivan liian holhoava. Esim. käsittääkseni (en tiedä, onko vanha tieto) päihdehoitoon kirjautuessaan päihdeongelmainen saa halutessaan vapaasti poistua hoitopaikasta ja keskeyttää hoitonsa. Kun taas esim. Ruotsissa on käytäntönä, että hoitoon kirjautuessa potilas allekirjoittaa sitoomuksen, jossa hän sitoutuu käymään hoidon loppuun. Voisi olla hyvä täällä meilläkin, sen lisäksi siis, että päihdenhoitoon pääsee vain oma-aloitteisesti sinne pyrkivät - sukulaisten kiikuttamia haluttomia tapauksia kun ei huolita todennäköisen huonon hoitomyöntyvyydenkin takia. Ja se onkin hyvä käytäntö.
Mutta kai ymmärrät, että olisi varsin keskeistä pystyä määrittelemään jonkinlainen rajanveto itseaiheutetun ja tahattoman seurauksen välille, jotta voitaisiin puhua asiasta periaatetasolla. Kun vain aniharva syy-seuraussuhde on idioottivarma ja 100%:nen. Vaikka esim. tupakointi aiheuttaa keuhkosyövistä n. 90%, ei voida ottaa periaatteeksi, että keuhkosyöpähoidot täytyy kustantaa itse, koska ei tiedetä, kuinka pitkään pitäisi vähintään polttaa, että voitaisiin olla varmoja tupakan syyllisyydestä. Joillakin syöpä saattaa ilmetä jo 5 vuoden, toisilla vasta 20 vuoden altistuksen jälkeen.
Ja pitäisikö tällöin esim. ammattitauteja pitää itseaiheutettuina? Esim. onko tarjoilija, joka on altistunut passiiviselle tupakoinnille, vastuussa siitä, jos hänellä todetaan keuhkosyöpä? Tai jos esim. rakennusmiehellä todetaan asbestihiukkasia keuhkoissa, onko hän itse silloin vastuuvelvollinen kantamaan tämän seurauksen ammatinvalinnastaan? Vaikka olisikin tiedosa jonkinlaiset arviot riskistä, esim. saada siivoustyöstä lateksiallergia, ei koskaan voi tietää ennalta, keillä se riski toteutuu. Siinä mielessä ihmisiä ei voi lähtökohtaisesti
aina syyttää valinnoistaan.
Mutta turhauttaahan se ajatuksenakin jo, että esim. rattijuopon kolaroimat uhrit ja ne itse vammautuneet juopot hoidetaan molemmat samasta pussista.