EveryWoman kirjoitti:Crowbar kirjoitti:Varmasti tuskallista kun käydään hyvä-itsetunto-läppää romuttamaan.
Hyvä itsetunto -läppää?
Aha, nyt luin tekstin ja ymmärrän paremmin. Sanalla sanoen tuon itsetuntoaiheen osalta näyttäisi kehittyneen jonkinlainen epäongelma ihan vain käsitteenmäärittelytasolla olevien eroavaisuuksien vuoksi.
Kommentit tekstistä (liitän siitä tähän vain pieniä pätkälainauksia):
Marko Hamiloa siteeraten Mika kirjoitti:Ihmisten pahan olon ympärillä pyörii psykoteollisuus, jossa kahisevien miljardien lisäksi pelataan postmoderneilla ideologioilla.
Olen Hamilon kanssa jossain määrin samaa mieltä siitä, että nykyiset psykologian ammattilaiset tuppaavat a) näkemään sairautta sielläkin missä sitä ei tarvitsisi eikä kannattaisi nähdä, ja b) asennoitumaan turhan pessimistisesti ihmisen mahdollisuuksiin selvitä psyykkisistä vaikeuksistaan ilman terapiaa. Lähipiirissäni on tapauksia, joiden hälytyskellot kilkattavat aivan normaalien, tasapainoisten ja hyvin pärjäävienkin ihmisten pienistä vastoinkäymisistä. Tuotakin ilmiötä tekee kovasti mieli psykologisoida - on nimittäin ihan ymmärrettävää että henkilö, joka päivästä toiseen työssään kohtaa (vieläpä syvällisellä tavalla) oikeasti mieleltään järkkyneitä ihmisiä, alkaa nähdä järkkyneitä mieliä vähän joka kadunkulmassa. Itselleni ainakin kävisi juuri niin, minkä vuoksi olen onnellinen siitä että en koskaan ryhtynyt opiskelemaan psykologiaa.
Hamilon viesti lieneekin suunnattu freudilaisuuden yhä hämäännyttämälle suurelle yleisölle. Tähän tarkoitukseen teksti on turhan jyrkkää, hivenen ylimielistä ja dogmaattista. Se voi ärsyttää ja kääntyä kirjoittajan tarkoitusta vastaan.
Hamilon tekstiä en ole lukenut, mutta hänen televisioesiintymisensä perusteella voin aavistaa olevani samaa mieltä.
Richard McNallyn ryhmän tulokset osoittavat hyvin selkeästi, ettei ihmisluonnolla ole taipumusta kadottaa ikäviä tapahtumia muistista kieltämällä ne. Päinvastoin. Ihminen muistaa ikävät tapahtumat erityisen hyvin.
Tämä on kovasti mielenkiintoista. Itsellänikin on se käsitys, että ikävät tapahtumat muistetaan hyvin - tai että vaihtoehtoisesti niitä ei muisteta lainkaan ainakaan ilman yritystä. Tämä käsitys tukee arkikokemustani, mutta jäin miettimään voisiko arkikokemukseni aiheesta olla kokonaisuudessaan kuviteltua ja väärinkäsitettyä. Ja miksipä ei voisi?
Pääsee ehdottomasti listalle "selvitän asiaa lisää kun tulee hyvä hetki".
Hamilo kutsuu psykoterapiaa ystävyyden prostituutioksi. Psykoterapia on auttanut monia ihmisiä säätämällä pään ulkoisia naruja, ja heiluttamalla niiden kautta myös nupin piuhoja. Ystäväkauppaa?
Heh, olen joskus käyttänyt itse samaa termiä. Ja kyllä, olen sitä mieltä että olisi ihmisten kannalta parempi, että jokaisella olisi ainakin yksi rehellinen ja kriittinen ystävä, jonka kanssa keskustelemisesta olisi oikeasti apua oman elämän miettimisessä ja hahmottamisessa. Monen mielestä ystävyys kuitenkin näyttäisi olevan pikemminkin sitä, että toista pönkitetään ja tuetaan sokeasti ja kyseenalaistamatta, olivatpa hänen ratkaisunsa miten typeriä ja pahaenteisiä tahansa - tai jos ei tueta niin ainakin "kohteliaasti" pidetään omat mielipiteet omana tietona vaikka selän takana kauhisteltaisiinkin. Sellaisessa ystävyyssuhteessa ihminen ei kasva, joten seuraavaksi paras vaihtoehto lienee sitten ostaa tämä palvelu joltakulta, joka on valmis sitä myymään.
Psykoanalyysissa on kieltämättä paljon uskonnon piirteitä. Kritiikki on kiellettyä. Kaikki vastarinta selitetään teoriasta itsestään käsin.
Tuttua tämäkin, kuten sekin, etteivät psykoterapeutit monesti itsekään vaikuta erityisen selväjärkisiltä tai tasapainoisilta ihmisiltä. Ehkä psykoterapeutiksi tullaan hieman samaan tapaan kuin juristiksi (anteeksi, palstan juristit, mutta tämä on terapeuttituttuni lausunto): kun vanhemmat riitelivät, juristia kaivattiin. Onhan se kettumaista kuunnella ammattiterapeutin pieleen menneitä tulkintoja omasta persoonallisuudesta (ilman hoitosuhdetta), ja saada perusteltuun kritiikkiin vastaus:
Minä tiedän paremmin, olenhan terapeutti! Toisaalta tuo asenne on niin inhimillinen ja yleinen, että jos otetaan huomioon että terapeutitkin ovat vain ihmisiä, se muuttuu ymmärrettäväksi. Uskonnon piirteitä nyt on löydettävissä ihan mistä tahansa inhimillisestä toiminnasta, koska sitähän uskonto on: inhimillisyyden manifestaatio. Sellaisen esiintuomista pidän nollakeskusteluna.
Todetaan että psykoanalyysissa on paljon mielenkiintoista, vaikka se ei tieteellisiä kriteereitä täytäkään. Lukon napsahdettua jatketaan taas puhetta psykoanalyysitieteestä.
Eksaktien tieteiden yliarvostus on toisaalta turmiollista sekin. Jos tutkitaan ihmistä, taidetta tai muita ei-staattisia ilmiöitä, tutkimusmenetelmiä on turha arvottaa fysiikan mittareilla.
Koulukiusaamisen yhteydessä Hamilo ottaa esiin psykokulttuurin klassikoksi kasvaneen itsetunnon käsitteen. --- Jos hyvällä itsetunnolla varustettu yksilö esittää kykyihinsä nähden liian hyvää jätkää, hänet nolataan, ja hän putoaa arvoasteikossa. Huono itsetunto estää hyppimästä vallan kahvassa tiukemmin roikkuvien silmille. Huonolla itsetunnolla evästetty pyrkii petraamaan kykyjään. Siihen häntä motivoi menestyksestä nouseva itsetunto ja sen tuoma huumeen lailla koukuttava hyvä olo.
Tässä on nyt käsitteenmäärittelyongelma: minun sanakirjassani nuo molemmat kuvaillut itsetunnon lajit ovat huonoa itsetuntoa.
Hamilon siteeraaman Roy Baumeisterin mukaan koulukiusaajilla on yleensä hyvä itsetunto, ei huono kuten naamiohypoteesissa väitetään. Jos koulukiusaamista sallitaan yhtään, se nousee helposti menestyksen strategiaksi. Vaikka kuinka toisin väitetään, kovat jätkät ovat suosittuja.
Kuten sanottu: määrittelykysymys. Aivan sama, miten se määritellään, kunhan puhutaan yhteisillä käsitteillä. En myöskään käsitä, miten jollekulle voi tulla mieleen vetää yhtäläisyysmerkit menestyksen ja suosittuuden välille. Jos suosituimmuusasema saavutetaan huonon (tai tässä: hyvän) itsetunnon keinoin, siitä seuraava "menestys" ei ole luonteeltaan sellaista, jota ihmisten varsinaisesti kannattaisi tavoitella.
Lyhyessä luvussa Hamilo ottaa esiin narsistien uhrien tuki ry:n toiminnan, joka ruokkii itsekeskeisiä myötätunnon kerjääjiä. Narsistisesti häiriintyneitä on väestöstä korkeintaan pari prosenttia. Jokaiseen avioeroon ja riitaan hekään eivät ennätä, kuten uhrien tuen keskustelupalstalta voisi päätellä. Narsistien uhrien keskusteluissa paljastuukin, että useimmissa tapauksissa kysymys on normaaleista ristiriidoista puolisoiden, vanhempien, sisarusten tai työnjohtajien kanssa.
Tästä ongelmasta on ollut paljon keskustelua ihan psykologian ammattipiireissäkin.
Sitten siirrytään bisnesmaailmaan ja psykokulttuurin osiin joille on helppo nyökytellä: tiimikonsulttien, psykotestaajien, yritysastrologien, henkilöarvioinnin ja persoonallisuustestien maailmassa pyörii miljoona hynää. Julkisenkin sektorin töihin palkataan pätevimpien sijaan sopivimpia. Hyviä tyyppejä. Ihmiset eivät tee työtä, vaan he ovat työelämässä. Kun persoonakin on valjastettu, työn ulkopuolelle ei jää mitään.
Ihmisten työ kehittyneissä maissa muuttuukin jatkuvasti a) vaativammaksi ja b) henkisemmäksi. Mitä vaativampaa ja henkisempää työ on, sitä kokonaisvaltaisemmin ihminen tekee sitä koko persoonallisuudellaan. Kaivosmiehelle riittää fyysinen kunto ja kestävyys, ajatustyöläisellä kyse on väistämättä myös persoonallisuudesta. Se taitaa olla väistämätön kehityssuunta, ollaan siitä mitä mieltä hyvänsä.
Psykobisneksessä voisi olla monen kouluttamattoman yrittäjän tulevaisuus. Bisnes voisi hyvinkin kasvaa korkoa korolle. Kun firmaan lähetetään touhukas konsulttiryhmä selvittämään työilmapiiriä eli antamaan potkuja, sama psykofirma voisi lähettää perään kriisiterapiaryhmän siivoamaan jälkiä.
Tämä taas vaikuttaa siltä, että aineettomien arvojen todellisuus ei ole vielä kohdannut kirjoittajaa aivan täysillä.
Kirjan viimeisessä luvussa Susanne Björkholm lyttää lukion psykologian opetusta. Luonnontieteen opettajien parissa psykologiaa on perinteisesti pidetty blondien oppiaineena. Ainakin vanhanmuotoisessa reaalikokeessa psykologian kirjoittivat usein ne jotka eivät koulussa pärjänneet. Psykologiasta oli tiedossa korkeita arvosanoja kognitiivista purukalustoa liikaa kuormittamatta. Björkholm osuu oikeaan nimetessään luvun: Lukion psykologia ja älyllisen laiskuuden viettelys.
Voi olla, että psykologiasta saa tai on saanut hyviä arvosanoja helpommin, mutta se ei merkitse että pehmeät ja epävarmoihin menetelmiin perustuvat tieteet sinänsä olisivat kovia "helpompia" tai edustaisivat älyllistä laiskuutta. Päin vastoin. Kiveen hakattuja sääntöjä on aina helpompaa noudattaa kuin epämääräisiä ja muuttuvia.
Lukion psykologia on saanut sittemmin vankempaa tieteellistä sisältöä. Sitä riivaa kuitenkin edelleen dualismin riippakivi. Björkholm lainaa lukion oppikirjaa: …ilman psyykeä olisimme vain jonkinlaisia biologisia robotteja. Mikä psyyke? Miten sellaisen olemassaolo voitaisiin havaita?
Fyysikon kysymys, joka on ihan mielenkiintoinen, mutta jos sitä yritetään käyttää kokonaisen tieteenalan disauttamiseen, se vaikuttaa enemmän pelkuruudelta kuin järkevyydeltä.
Voitaisiin luottaa ihmisiin ilman yhteisen toteemin kumartelua.
Sounds like a plan, kunhan siitä insinööritieteiden toteemista luovutaan yhtälailla.