Mä olin niin selvinpäin, etten kehdannu ruveta länkyttää ensimmäisenä mielleen nousseista hygieniajutuista.Sheetlord kirjoitti:Pari lonkeroo vaan olin ottanutninnithequeen kirjoitti:Sedän on pakko olla kännissä ny.
Rakastamisen myöntäminen ja sen tuskallisuus.
-
Geetzu
-
Bliss
-
Geetzu
![:]](./images/smilies/icon_hymy.gif "Iso Hymy"){kind=icon}
-
Herra Manala
-
NuoriDaavid
Vastustaisin ajatusta, jos voisin.Tix kirjoitti:En kiellä olevani samanmielinen edellisten keskustelijoiden mielenilmaisujen sisällöstä.Googlebot kirjoitti:Suostun olemaan olematta eri mieltä.urasiili kirjoitti:Minusta suhteen alussa on oikeus tunnustella ja ihmetellä. Jos minä saisin päättää, tuollaisia sanoja saisi käyttää vasta kun se on tekojen ja fiilisten kautta tullut aivan selväksi, että tunne on molemminpuolinen.
-
Geetzu
-
Rouva Pupu
Rakkaudentunnistukset (insidejutzka) eivät ole koskaan tuottaneet ongelmia. Harvalle olen sanonut = harvaa olen rakastanut/rakastan. Se tulee sitten ulos suusta itsekseen plumpsahtaen yllättävissä tilanteissa tai sitten ei tule = en rakasta. Jos pitäisi vaikein tunnistus hakemalla hakea niin osuis ja uppois varmastikin tuonne pariin ihQuiNpaan ystävyyssuhteeseen.
En kovin usein jakele suoria tunnistuksia miehellekään vaan meillä on omat sanonnat niidenkin tilalle. Rakkain on silti
. Omalla kohdalla pätee hyvin: ei niinkään sanat vaan ne teot, kiitos. Mutta pittäähän sitä välillä korvillekin sokeria antaa.
En kovin usein jakele suoria tunnistuksia miehellekään vaan meillä on omat sanonnat niidenkin tilalle. Rakkain on silti
. Omalla kohdalla pätee hyvin: ei niinkään sanat vaan ne teot, kiitos. Mutta pittäähän sitä välillä korvillekin sokeria antaa.-
mustanikki
Joskus rakastamisen myöntäminen on vaikeaa ja tuskallista itselleenkin. Silloin kaikista eniten, kun rakastamisen kohde on vierellä ja silti saavuttamattomissa.. kun rakastamisen myöntäminen kaataisi ja tuhoaisi kaiken. Silloin sitä ottaa mitä saa: ystävyyden, seuran, hymyn.
Olisiko helpompaa olla myöntämättä edes itselleen? Vaan kun sille tunteelle kerran avaa oven, ei se enää niin vain katoakaan, ei edes itsepäisellä kieltämisellä.
Silti ehkä pahinta kaikesta on olla kaikesta huolimatta tunteesta pakahtumaisillaan, sekaisin ilosta ja onnesta, haluaisi huutaa koko maailmalle tunteensa julki. Mutta ei voi, ei kenellekään.. paitsi anonyyminä ihmisille, joita ei edes tunne.
Olisiko helpompaa olla myöntämättä edes itselleen? Vaan kun sille tunteelle kerran avaa oven, ei se enää niin vain katoakaan, ei edes itsepäisellä kieltämisellä.
Silti ehkä pahinta kaikesta on olla kaikesta huolimatta tunteesta pakahtumaisillaan, sekaisin ilosta ja onnesta, haluaisi huutaa koko maailmalle tunteensa julki. Mutta ei voi, ei kenellekään.. paitsi anonyyminä ihmisille, joita ei edes tunne.
-
Geetzu
Mitä jos ei ottaisikaan? Jos päättäisi olla tyytymättä ja satuttamatta itseään, ihan oikeasti päättäisi... Minulta se onnistuu, on ainakin onnistunut, mutta minäpä olenkin väistelijä ellen jopa karkuun juoksija. On paljon paskaa, jolle ei voi mitään, mutta sydäntä kannattaa ehkä opetella puolustamaan. Elvyttäminen saattaa käydä liian rankaksi.mustanikki kirjoitti:Joskus rakastamisen myöntäminen on vaikeaa ja tuskallista itselleenkin. Silloin kaikista eniten, kun rakastamisen kohde on vierellä ja silti saavuttamattomissa.. kun rakastamisen myöntäminen kaataisi ja tuhoaisi kaiken. Silloin sitä ottaa mitä saa: ystävyyden, seuran, hymyn.
Ei se ehkä itsepintaisella kieltämiselläkään katoa, mutta hieman uskon väitteeseen "poissa silmistä, poissa mielestä" - kyllä sydänkin haluaa unohtaa jos saa mahdollisuuden.
-
NuoriDaavid
-
NuoriDaavid
-
Elukka
-
mustanikki
Tämän tien päässä ei tule onnellista tai ainakaan helppoa loppua näkymään, sen tiedän. Joskus aiemmin elämässä olen myös tehnyt tuon "väkisin unohtamisen" tempun; tuskallista mutta loppujen lopuksi oikein ja toimivaa. Aina ei vain voi onnistua.Geetzu kirjoitti:Mitä jos ei ottaisikaan? Jos päättäisi olla tyytymättä ja satuttamatta itseään, ihan oikeasti päättäisi... Minulta se onnistuu, on ainakin onnistunut, mutta minäpä olenkin väistelijä ellen jopa karkuun juoksija. On paljon paskaa, jolle ei voi mitään, mutta sydäntä kannattaa ehkä opetella puolustamaan. Elvyttäminen saattaa käydä liian rankaksi.mustanikki kirjoitti:Joskus rakastamisen myöntäminen on vaikeaa ja tuskallista itselleenkin. Silloin kaikista eniten, kun rakastamisen kohde on vierellä ja silti saavuttamattomissa.. kun rakastamisen myöntäminen kaataisi ja tuhoaisi kaiken. Silloin sitä ottaa mitä saa: ystävyyden, seuran, hymyn.
Mutta tässä tapauksessa leijun vielä aivan liikaa irti maasta, jotta pystyisin tunteesta irrottautumaan. Varsinkin kun kyseessä on ihminen, jota näen väkisinkin lähes päivittäin, ja joka kerta tulen yhtä iloiseksi. Jossain tulevaisuudessa siintää tienristeys, jossa varmaankin ero tulee väistämättä. Koitan olla ajattelematta sitä, vielä.
Kai jossain mielen perukoilla uinuu lapsellinen toive, että jonain päivänä jotain ihmeellistä kautta tuo toinen tajuaakin mitä tunnen.. ja vastaa siihen? Ehkä maailma muuttuu ja kaikki onkin mahdollista. Ehkä? Onko?
Eiku ottaa jalat alleen!Camilla kirjoitti:Kauheinta on se jos toinen kertoo rakastavansa jo parin viikon jälkeen ja itse ei ole vielä yhtään varma. Mitä siihen pitäisi vastata? Kiitos?
Mun mielestä ei millään voi oikeasti rakastaa viikon, saatika vielä kuukaudenkaan päästä. Se kehittyy ajan kans, muuttuu siitä ihastumisesta ja tykkäämisestä vielä jotenki voimakkaammaksi ja olotilaksi, joka tuntuu hyvältä.. tai oikeesti ihan mahtavalta. Sit kaikki on ihan siirappia<3
Pitkäs suhtees ei taas mikään tanner sen suuremmin enää jyrise, en ainakaan myönnä. Muuttuu ne r-tuntemuksetki ajan myötä, kaikista paras on tietää, et millon sitä tunnetta ei vaan enää oo, tilalla vaan jotain suurempaa välittämistä, iha latteeta. Loppuuko sen sanan sanominenkin sillon? Vai pitääkö sitä r-asiaa ihan itsestäänselvyytenä ilman sen sanomistakin?
plopplop
Hei ämmä, sulla on väärä asenne.
-
prosessi
Eipä se tajuaminenkaan vielä automaattisesti riitä vastaamiseen. Vuotta pidempiä epävarmuusjaksoja ei kuitenkaan varmasti kannata jäädä katselemaan, sillä se on harvinaisen helppo tapa tuhlata elämäänsä. Maailmalla on harvemmin taipumusta muuttua kovin ihmeesti, ainakaan jos se edellyttäisi toisen ihmisen korvien välin kokonaisvaltaista muutosta, joten kaikki ei vain ole mahdollista.mustanikki kirjoitti:Kai jossain mielen perukoilla uinuu lapsellinen toive, että jonain päivänä jotain ihmeellistä kautta tuo toinen tajuaakin mitä tunnen.. ja vastaa siihen? Ehkä maailma muuttuu ja kaikki onkin mahdollista. Ehkä? Onko?
-
RolloTomasi
- Kitisijä
- Viestit: 2349
- Liittynyt: 06.09.2006 7:50
- Paikkakunta: Maa
Toki kaikki on mahdollista, mutta jos toisen tunteiden muuttuminen vaikuttaa helvetin epätodennäköiseltä (en tiedä tilannettasi tarkemmin), niin mitä nopeammin lähdet, sen parempi. Tuo tilanne voi hajottaa ihmisen aika pahasti.mustanikki kirjoitti: Kai jossain mielen perukoilla uinuu lapsellinen toive, että jonain päivänä jotain ihmeellistä kautta tuo toinen tajuaakin mitä tunnen.. ja vastaa siihen? Ehkä maailma muuttuu ja kaikki onkin mahdollista. Ehkä? Onko?
-
RolloTomasi
- Kitisijä
- Viestit: 2349
- Liittynyt: 06.09.2006 7:50
- Paikkakunta: Maa
-
Bliss
-
RolloTomasi
- Kitisijä
- Viestit: 2349
- Liittynyt: 06.09.2006 7:50
- Paikkakunta: Maa
Siihen kai vastataan "Tiedän" eli enkuksi "I know."Bliss kirjoitti:Samaa olen miettinyt joskus. Mikä se oikea vastaus siihen olis? 'Anna mä mietin tätä viikon?'Camilla kirjoitti:Kauheinta on se jos toinen kertoo rakastavansa jo parin viikon jälkeen ja itse ei ole vielä yhtään varma. Mitä siihen pitäisi vastata? Kiitos?