swirl kirjoitti:Kyllä mie siitä muutenkin tykkäsin. Se oli kuin taideteos koko leffa - värimaailma oli aivan satumainen ja muutenkin elokuva oli jotenkin unenomainen. Olin aivan sen lumoissa päiväkausia.
Kontrastin vuoksi katso paljon vanhempi samasta aiheesta tehty elokuva,
"The 300 Spartans". Siinä spartalaisilla on jopa sotisovat päällä eivätkä huitele lumessa pelkässä lannevaatteessa.
Transformerin voisin kyllä käväistä katsomassa koska olin suuri
Mechwarrior-pelisarjan fani.
Sokon kanavasurffailun ansiosta katsoin eilen Yle Teemalta intialaisen
Salaam Bombay! (1988), joka kertoi parin intialaisen katulapsen elämästä. Ihan kyllä tykkäsin elokuvan raadollisesta mutta ei kuitenkaan överiksi menevästä realismista, muistui taas mieleen etteivät tasan käy onnenlahjat. Elokuvan aikana unohti täysin katsovansa vain elokuvaa eikä joidenkin ihmisten jokapäiväistä elämää. Joku yltiömelodramaattinen Unelmien Sielunmessu (Requiem for a Dream) on ihan paska tähän verrattuna. No voi voi, pilasiko pari lähiönuoripissistä elämänsä ottamalla vähän liikaa huumeita?
Alla elokuvan spoilausta:
Ihmettelin hieman elokuvan ohjelmatietojen kuvausta jossa taidettiin mainita elokuvan optimistisesta ja elämänuskoisesta pohjavireestä. Ai jaa? 10-vuotias poika on pitkän aikaa säästänyt rahaa päästäkseen takaisin äitinsä luo maalle pakoon katulapsen elämää, kun leffan lopussa pojan narkkariystävä löytää rahat, ostaa niillä huumeita ja kuolee yliannostukseen. Meni pojalla samalla kertaa sekä hyvä ystävä että kotimatkarahat.
Hieman myöhemmin kyseinen poika joutuu lastenkotiin samaten kuin hänen ystävänsä (vanhemmistaan erotettu pikkutyttö), karkaa sieltä toisen pojan kanssa, ja hetken hurmiossa tappaa veitsellä edellämainitun pikkutytön isän tämän riidellessä tytön äidin kanssa. Elokuva loppuu kohtaukseen jossa poika itkee kadulla miettien mitä tuli juuri tehneeksi.
Elämänuskoa joo. Mutta tykkäsin kyllä.
