Hän oli kuulemma siskonsa kanssa muistellut lukiossa kirjoittamaani ainetta, joka oli "julkaisukelpoinen". Ja "naureskellut kippurassa" pelkästä muistosta. Kaikki sillä luokalla olettivat, että minusta tulee kirjailija. (niinhän se oikeastikin meni, pelkkiä kymppejä ja stipendi) Nyt tuo nainen oli onnistunut Googlettamaan minut monista samannimisistä ja kysyy, olenko se minä ja tuliko minusta kirjailija.
Voi vittu.
Jotenkin ei tee mieli vastata.
Ei tullut kirjailijaa.
Sekin on vielä tulevaisuuden haave. Kunnes tajuan, että minulla ei enää ole aikaa. Kyvytkin rapistuneet niinkuin Kitinästäkin "saattaa" huomata.
Ja muutenkin olen ollut surkea runkluuseri. Masentunut työtön enimmäkseen. No nythän minulla on omaisuutta, onpas joo, mutta asun silti vanhempieni kanssa!
Te olette lähes kaikki "äsken syntyneitä" minuun verrattuna.
Mutta joko alkaa tulla tuntemuksia, että elämä ei ole mennyt niinkuin haaveilitte?
Miten sen kanssa pärjää?
Olisiko paras Ally McBealin pomon Fishin:
"Joskus tulee ajatus, että olen haaskannut elämäni ja luopunut haaveistani. Siihen auttaa vain yksi keino: "EI PIDÄ AJATELLA"
