Täytyy olla omituisella mielenlaadulla varustettu jos pystyy katsomaan elokuvan nauramatta kertaakaan.
Onneksi ei ollut ruokaa tai juomaa suussa sen verran nauratti elokuva CLICK !
komedia työhullusta arkkitehdista, joka saa käsiinsä universaalin kauko-ohjaimen, jolla hän voi kelata elämäänsä eteen- ja taaksepäin. Ongelmia syntyy kun ohjain alkaa hallita hänen elämäänsä.
Aina on pieni epäilys, kun leffa on nimeltään aivan tuntematon. Ei voi olla hyvä, jos siitä ei ole koskaan kuullut. Tässä kuitenkin oli tuttuja näyttelijöitä ja kansien perusteella kyseessä ei ollut mikään halpis. Kun leffa vielä maksoi vähemmän kuin vuokraus Makuunista, niin miksei ostaisi ja katsoisi.
Ei tämä huono ollut, käsikirjoitus oli varmaankin loistava, mutta jotenkin hyvistä palasista oli saatu aikaiseksi keskinkertainen leffa. Ehkä Bill Paxtonin olisi kannattanut keskittyä näyttelemiseen ohjaamisen sijasta.
Painostavuus puuttui kokonaan, kun kuvattiin poikia ja murhaaja-isää. Ei pelottanut, vaikka olisi ollut suotavaa. Loppukiemurat taas oli onnistuttu jotenkin vaan söhertämään epäselvästi kasaan ja koko leffa loppui ehkä typerimmän näköiseen pönötykseen ikinä. Mies seisoo kadulla nainen kainalossaan pää pystyssä ja katselee johonkin kaukaisuuteen.
Almo-whateverin monumentaalinen suurteos antaa uuden merkityksen sanalle keskinkertaisuus. Teos ilmentää hyvin nykyihmisen tarvetta käyttää vapaa-aikansa kehittävämmin kuin katsella yliarvostettuja elokuvia.
Elokuva onnistuu luomaan katsojassa monia voimakkaita tunteita, kuten inhon väristykset Penelope Cruzin antaessa näytteen laulutaidoistaan elokuvan keskivaiheilla, unohtamatta elokuvan draaman sekaan tiputettuja ilonpilkahduksia, kuten äitihahmon piereskely. Pieruhuumori toimii aina. Ainakin minä nauroin, luultavasti ainoana katsomossa.
Suomeksi: se että elokuvan aihealue sivuaa parissa kohtaa hetkellisesti dramaattisia ja traumaattisia aiheita ei riitä tekemään elokuvasta aikamme suurteosta, eikä se että Cruzilla on silmät kosteina ja räkä poskella vartin välein riitä tekemään hänen näyttelijäsuorituksestaan häikäisevää. Elokuva ja roolisuoritukset olivat "ihan ok". Ei lähellekään ennakkokohun arvoinen elokuva. Raskassoutuinen ja päämäärätön, monia sivujuonia ja tapahtumia heitettiin ilmaan ilman että ne johtivat lopulta minnekään. Toki jokainen voi yrittää tulkita elokuvan "sanomaa" miten tahtoo.
Olo parani vasta katsomalla heti perään DVD:ltä Kill Bill vol 1. Tämä elokuva tarjoaa aina uusia oivalluksia, kuten tällä kertaa sen että elokuvan nimi on sanaleikki (Kill Bill = Tapa Bill = tappolista). Vänkää.
Ansaitsee tulla mainituksi varsin epätavallisen loppukohtauksen vuoksi. Kuinka moni muu elokuva päättyy siihen että päähenkilö lyö vaimoaan pari kertaa vatsaan ja heittää hänet nuotioon samalla kun The End pärähtää katsojan silmille? Whattafuck? No okei kai se vaimo oli sitten pahis.
Tälle ilmeisesti tehtiin jatko-osa 1990, saaneeko vaimo siinä kostonsa?
Tulipas vihdoin tämäkin klassikko katsottua, hyllyssäkin tuo on ainakin vuoden jo odotellut. Pitipä sitten nyyhkyttää pariinkin otteeseen, niisk, vaikka arvasin kyllä sen jo etukäteen. Siksi varmaan olen vältellytkin katsomasta koko leffaa. Mut kertakaikkisen hieno elokuva.
Ja hassuna yksityiskohtana muistan, että pienenä kaikissa vuokraamokuvastoissa Elefanttimies oli aina kauhuleffaosastolla. Ilmeisesti kuvastojen koostajat eivät jaksaneet edes takakansitekstejä lueskella.
Imdb:ssä porukka hehkuttaa suunnilleen parhaimmaksi komediaksi vuosiin. Itse meinasin nukahtaa useammin kuin hörähdin. Heitetään nyt kaksi tähteä siitä hyvästä, että leffa oli 'koko perheen elokuva'-kannesta poiketen hieman mustempi huumoriltaan kuin oletinkaan.
Eipä ollut kovin häävi. Tykkäsin jatko-osasta (Vault of Horror) enempi. Viimeinen tarina oli tuttu Verta ja Väristyksiä-sarjiksesta, se oli hauska nähdä sinänsä.
Saw II 1/2
Soljui elokuvana hieman paremmin kuin ykkönen ja jopa aiheutti pari kertaa käsien tarrautumista tukkaan, mutta leffan lopetus oli varsinainen antikliimaksi. Tajusin lopputwistin todellakin olleen lopputwisti vasta kun kreditit alkoivat pyöriä.
Ja miksi näissä leffoissa pitää olla aina niin epäuskottavan tyhmiä ja ärsyttäviä hahmoja? Kauhuleffa on sitä jännempi, mitä paremmin hahmojen housuihin pystyy eläytymään ja on kovin ihmeellistä, etteivät jotkut elokuvantekijät sitä vieläkään tajua.
Jumaleissön, tämä oli taas näitä tavaratalon alennuslaarista täysin takavasemmalta yllättäviä elokuvia.
Espanjan sisällissotaan sijoittuva tarina orpokotiin lähetetystä pojasta ja hänelle öisin ilmestyvästä aaveesta ei ehkä ole maailman omaperäisin, mutta leffan toteutus on täydellinen. Aaveen salaisuuden metsästystä, orpokodin intohimodraamaa ja sodan kauheuksia kuvataan ensinnäkin niin täydellisen tyylitajuisesti ja kauniilla kuvilla, jotta elokuvan katsominen on kuin katsoisi liikkuvaa maalausta. Näyttelytyö toimii ja jännittävästä kummitustarinasta siirrytään saumattomasti draamaan äärimmäisestä ihmismielen pahuudesta.
Likainen, törkeä, verinen, macho ja luulot poisottava kuvaus erään miehen muutamasta tunnista. TÄMÄ EI OLE TREFFILEFFA! Vaan tätä katellaan koirat jääkaapissa jätkäporukassa. Alku on niin mukaansa tempaava että lopussa meininki pakostikin hiukan väsyy. Jason Stathamista en ole näyttelijänä aikaisemmin ichmeemmin pitänyt, mutta tämä rooli sopii hänelle kuin luoti takaraivoon. Tykkää ja paljon.
****½ / *****
Kompskomps!
Todella reipasta menoa oikein hyvällä soundtrackilla. Hyvää läppää ja reippaasti raakuutta. Ei tästä leffasta paljoa puutteita löytynyt.
Kuvauksesta ja ohjauksesta pitää kyllä antaa erikoismaininta; adrenaliinihakuinen tunnelma oli erittäin hyvin kuvattu.
Jack Blackin uusin leffa, joka jakanee ihmiset kahteen kategoriaan: niihin, jotka pitävät Jack Blackistä ja niihin, jotka eivät.
Perinteinen hyvän olon leffa nauratti ilman varsinaista väkivalta- tai ulostehuumoria, vaikka sankari päästikin pari pierua. Jotka naurattivat. Enemmän slapstick-tyylistä kohellusta ja suloisuutta. Ihan kelpo elokuvaksi.
Samaistuin.
X-Men III ****/*****
Viimeinen (?) osa marvel-trilogiaa ynnää kyllä kahden aikaisemman osan parhaat puolet itseensä. Suhdesohlaus oli jätetty minimiinsä ja keskityttiin actioniin. Kaksi aiempaa eivät ole aiheuttaneet samanlaista reaktiota. Sarjakuvaleffojen aatelia. Toivottavasti pykäävät lisää moisia.
Kävin katsomassa Mylwinin kuvaa, ja näyttää kyllä just siltä ettei sillä ole yhtään ystävää.
- Ann 2005
Tsiisuskraistus! Hei siis tänhän piti olla sellainen - antakaa anteeksi - akkojen sunnuntaijännäri; pääosassaan Harrison Ford ja Michelle Pfeiffer, ohjaajana Robert (Forrest Gump/Back to the Future/Roger Rabbit) Zemeckis.
Ja itse asiassa elokuvan juonihan olikin sellaista perushuttua, mitä odottaa saattoi. Mutta. Jumaliste, en ole peljännyt näin paljon aikoihin! Kauhuleffoja tulee sentään katsottua melkoisen ahkerasti, mutta enpä muista milloin olisin ollut viimeksi näin pahasti paskat housussa. Hyrrrrrrr!
Hieman yllätyksettömän juonen lisäksi ehkä muutama Hitchcock-lainaus ja ylinokkela kameraefekti liikaa, mutta täydet pointsit jännityksestä. Takakannen juoniseloste spoilasi taas hienosti, kannattaa jättää lukematta. Ja kannattaa katsoa yksin, pimeässä ja kaiuttimet täysillä.
Nuori antropologiopiskelija on keksinyt mielestään hyvän konstin yhdistää huvi ja hyöty: "tekaisen dokkarin hevimetallin historiasta. Saan opintoviikkoja, vähän fyrkkaa ja pääsen haastattelemaan idoleitani".
Dokulla on ansionsa. Hevin historia ja genrekartta käydään kiitettävästi läpi. Haastateltaviksi on raahattu mm. Vince Neil, Lemmy, Tony Iommi, Slayerin King & Araya, Dio, Dee Snider sekä muutama norjalainen kirkonpolttaja. Osa haastispätkistä on ihan kivoja, etenkin Snider yllättää iloisesti PRMC-muisteloillaan. Loppua kohti homma hieman läsähtää liikojen puhuvien päiden takia ja loppupäätelmät summataan hätäisesti viimeisen minuutin aikana.
Tutkimustyöksi tai väitöskirjaksi tästä ei ole, mutta raskaamman musiikin ystävälle miellyttävää ajankulua. Opinpahan itsekin jotain uutta - nyt osannen erottaa black- ja deathmetelin toisistaan...
Olen niiiiiin samaa mieltä!! En olisi millään uskonut tuosta leffasta, mutta kyllä se vaan oli mainio.
Kuule, niin minäkin olen.
Ryhdyn vastarannankiiskeksi. Vaikka elokuva ei sinänsä ollut surkea, oli se mielestäni yksinkertainen säikyttelyleffa. Ei vaadi kummoisia ohjaajan tai tarinankertojan taitoja laittaa päähenkilö kirkaisemaan äänekkäästi joka kerta kun hän näkee oman peilikuvansa tai tulitikkurasia tipahtaa lattialle. Onhan tuollaista useimmissa kauhuelokuvissa, mutta tässä leffassa tuntui ettei juuri muita "kauhun" aineksia ollutkaan kuin katsojan pelästyttäminen vähän väliä. Tykkään ehkä enemmän piinaavasta kauhusta.
Think kirjoitti:
Olen niiiiiin samaa mieltä!! En olisi millään uskonut tuosta leffasta, mutta kyllä se vaan oli mainio.
Kuule, niin minäkin olen.
Ryhdyn vastarannankiiskeksi. Vaikka elokuva ei sinänsä ollut surkea, oli se mielestäni yksinkertainen säikyttelyleffa. Ei vaadi kummoisia ohjaajan tai tarinankertojan taitoja laittaa päähenkilö kirkaisemaan äänekkäästi joka kerta kun hän näkee oman peilikuvansa tai tulitikkurasia tipahtaa lattialle. Onhan tuollaista useimmissa kauhuelokuvissa, mutta tässä leffassa tuntui ettei juuri muita "kauhun" aineksia ollutkaan kuin katsojan pelästyttäminen.
Olihan tuossa niitäkin. Mutta nehän kuuluvat genreen, jokaisessa kummitusleffassa pitää olla muutama valesäikäytyskin. Mutta muutoin olen kanssasi täysin päinvastaista mieltä, tässä leffassa -toisin kuin suurimmassa osassa nykykauhisteluja- oli onnistuttu luomaan kauttaaltaan jännittävä tunnelma, joka ei perustunut pelkästään halpoihin säikäytyksiin.
1) Pitkiä hiljaisia hetkiä (suuret pointsit uskalluksesta olla käyttämättä musiikkia), jolloin katsojana itsekin huomaa olevansa hiirenhiljaa ja tarkkailevansa mahdollisia ääniä. 2) Talossa oli paljon peilejä, joten aina peilin tai oviaukon nähdessään oli jännitys päällä että mitä sieltä nyt näkyy. 3) kylpyammekohtaus oli loistavan piinaava ja hienosti toteutettu. Vaikka kohtausta seurannut Psyko-tribuutti olikin liian ilmiselvä.
Nättipoika-Leonardolla vaan on pakkomielle saada rosoisia rooleja. Tällä kertaa nuorisolupaus vääntää rhodesialaisena timantti-smuglerina, joka pääsee ison kiven jäljille kiehuvassa Sierra Leonessa. Aina ihuna Jenny Connelly fiittaa naisjournalistina ja kiintiöafrikkalaisena skrode kundi Djimon Hounsou.
Tarina on ihan sujuva, mutta jotenkin en pysty nielemään miespääosan maneereita. Kammottava murteen vääntäminen on ilmeisesti Leon näkemys "rooliin menemisestä". Pääosaan olisi tarvittu vähän vanhempi ja maskuliinisempi heppu. Siirtomaahommissa ja salakuljettelussa kun ei nyt vaan kauniit pikkupojat pärjää.
Parissa kohtaa meinasi pokka pettää, kun "badass" Di Caprio kukkoilee itseään pisemmälle ja 30 kiloa painavammalle mustalle kundille. Vähän niinkuin Tyyris Tyllerö olis käynyt nakkikioskin jonossa repimään leukoja Mr. T:lle. Vois sattua Juhaa leukaan, jos käsikirjoitus ei olisi puolellaan.
Afrikan punainen tomu on todellakin saanut värinsä verestä. Kapinallisten kafferien Kalashnikovit louskuttavat koukkunokille karkassia kakaroidenkin käsissä ja veri roiskuu komiassa kaaressa. Ei tämä huono elokuva ole, mutta vähän turhan keskinkertainen. Jos haluat nähdä paremman Afrikassa filmatun rainan, sijoita lanttisi "Last King Of Scotlandille". Afrikka-seikkailujen ystävä elättelen muuten edelleen toiveita, että Wilbur Smithin "Kivihaukka" - "Valkoiset Miehet" filmattaisiin.