Tarkoittaako ikääntyminen onnellisuudesta luopumista?

[Sinkkumatti]

Totta puhuakseni kirjoitin kommentin poikkeuksellisesti olohuoneessa, ja sopivaa adjektiivia miettiessäni näin kirjahyllyssä erään Thoreaun teoksen liepeet. En oikeasti lue kirjoja.

Muah. Tämä tunnustus on jo kyllä kitinän aatelia. Supa, olet ihana

[-Superior-]

...

[Melnais]

Jostain omituisesta syystä suurimmat mielihyvän ja onnellisuuden lähteeni ovat olleet lähtöisin asetelmista, jotka perustuvat muista välittämiseen.

Varsin samaa mieltä. Sitten aina ajoittain, yleensä näin yöllä, alan ajatella onko tämäkin loppujen lopuksi vain ovelaa, tiedostamatonta itsekkyyttä. Välittämällä toisista saa vastalahjaksi heidän kiintymyksensä ja huomionosoituksensa, joita tuskin kultalautasella muuten ojennettaisiin. Ajatus voimistuu jokaisen kerran kun autan ihmisiä rahasta ja saan vastineeksi kiitollisuutta ja ylistystä. Aiheesta taidettiin joskus käydä pyyteettömyyskeskustelua, jolloin kriittisimmät pitivät muistaakseni kaikenlaista hyväntahtoisuutta sosiaalisena pelinä, jonka tarkoitus on vain vahvistaa asemaa yhteisössä. Taidan kuitenkin pysyä useimmiten vahvimmassa kannassani, jonka mukaan vastikkeetonta toisten huomiointia on olemassa.

Mitä tulee ihmisen itsekkääseen tarpeiden toteuttamiseen, useinhan tyydyttävintä ei ole jonkin toteutuminen vaan sen tavoittelu pienine osavoittoineen. Pidän suurena tyytymättömyyden aiheuttajana sitä pysähtyneisyyttä johon upotaan vellomaan kun perhe, asema ja status on saavutettu. Elämässä täytyy olla tavoitteita, haaveita joita kohti kurkottaa. Ne pitävät tyytyväisenä paremmin kuin kaiken saaminen.

[So Easy]

Jostain omituisesta syystä suurimmat mielihyvän ja onnellisuuden lähteeni ovat olleet lähtöisin asetelmista, jotka perustuvat muista välittämiseen.

Varsin samaa mieltä. Sitten aina ajoittain, yleensä näin yöllä, alan ajatella onko tämäkin loppujen lopuksi vain ovelaa, tiedostamatonta itsekkyyttä. Välittämällä toisista saa vastalahjaksi heidän kiintymyksensä ja huomionosoituksensa, joita tuskin kultalautasella muuten ojennettaisiin. Ajatus voimistuu jokaisen kerran kun autan ihmisiä rahasta ja saan vastineeksi kiitollisuutta ja ylistystä. Aiheesta taidettiin joskus käydä pyyteettömyyskeskustelua, jolloin kriittisimmät pitivät muistaakseni kaikenlaista hyväntahtoisuutta sosiaalisena pelinä, jonka tarkoitus on vain vahvistaa asemaa yhteisössä. Taidan kuitenkin pysyä useimmiten vahvimmassa kannassani, jonka mukaan vastikkeetonta toisten huomiointia on olemassa.

Kyllä jokaisen ihmisen toiminnan motiivit tähtäävät oman hyvinvoinnin edistämiseen. Neuroottisinkin marttyyri loppujen lopuksi toimii niin kuin toimii siksi, että saa (omasta mielestään) muiden hyväksi raataessaan omilta itsesyytöksiltään edes hetken rauhan. Kovin viisasta tämä ei ole, mutta itsekästä siinä missä oikeastaan mikä tahansa muukin inhimillinen toiminta, jos itsekkyys on määritelty oman edun tavoittelun kautta.

Oikeastaan itsekkyyden käsite ei ole mielestäni kovin käyttökelpoinen työkalu tässä tarkastelussa (ainoa mielekäs määritelmä itsekkyydelle kun mielestäni on: "Itsekkyyttä ei ole se, että toimii itse juuri niin kuin haluaa; itsekkyyttä on se, että vaatii muiden toimivan niin kuin itse haluaa."). Olennaisempaa onnellisuuden kannalta on viisaus, ymmärrys siitä miten toimimalla todella edistää omaa hyvinvointiaan eikä vain sätkyile sosiaalisten paineiden tai muiden hörhöilyjen ohjaamana. Ei vaikkapa Dalai-lama sen enempää muiden "hyväksi" uhraudu oman hyvinvointinsa kustannuksella kuin joku väkivaltainen juoppo -- hän vain on paljon viisaampi ja hänen "itsekkyytensä" siten jopa johtaa syvään onnellisuuteen toisin kuin rettelöitsijäjuopon.

Se, että muiden pyyteettömän auttamishalun toteuttaminen tekee onnelliseksi, ei mielestäni kuitenkaan liity sosiaalisiin peleihin. Pointti kun on nimenomaan se, että auttaminen on pyyteetöntä.

Mitä tulee ihmisen itsekkääseen tarpeiden toteuttamiseen, useinhan tyydyttävintä ei ole jonkin toteutuminen vaan sen tavoittelu pienine osavoittoineen. Pidän suurena tyytymättömyyden aiheuttajana sitä pysähtyneisyyttä johon upotaan vellomaan kun perhe, asema ja status on saavutettu. Elämässä täytyy olla tavoitteita, haaveita joita kohti kurkottaa. Ne pitävät tyytyväisenä paremmin kuin kaiken saaminen.

Ikuisesti tyytymätön, jatkuvasti onnellinen? Aivan mahdollista. Ei kaikkea voi ikinä saadakaan (siis minään pysyvänä konkretian joukkona), olennaisinta on prosessi. Tietyssä mielessä voi toki metaforisesti sanoa, että jos elät itsellesi rehellisesti, sinulla on kaikki. Tämä on kuitenkin kaukana mistään pysähtyneisyydestä vaan päinvastoin jatkuva oppimisen ja uudistumisen tila, kuten tuossa kuvasitkin.

[hermine]

Kyllä sitä lapsena oli tavallaan onnettomampi kuin nyt. Nimenomaan siksi, että lapsena ei tiennyt. Pikkuvauvalle ei ole olemassa aikaa, jos vauvalla on nälkä tai vaipat märät, se kurjuus tuntuu ikuiselta, toivottomalta ja täyttää koko olemisen. Ihan pieni ei nimittäin pysty ajattelemaan, että kyllä joku kohta tulee ja antaa ruokaa, sillä hoitaja on olemassa hänelle vain silloin kun on läsnä. Samoin jossain varhaisessa kehitysvaiheessa lapsi kokee olevansa olemassa vain saadessaan huomiota. Toisaalta pikkulapsen onnellisuuskin on ylitsevuotavaista ja johtuu usein asioista, jotka aikuisen mielestä ovat hyvin vähäisiä.

Muistaako kukaan muu lapsuuden kamalia kuolemanpelkoja esim. syystä että joku naapurin penikka oli sanonut jonkun aivan tavallisen asian olevan myrkyllinen (esim. appelsiininsiemen) tai joidenkin mörköjen vuoksi? Tai irrationaalisia syyllisyydentuntoja, "mummo kuoli koska olin paha ja varastin keksejä kaapista". Teini-iän angsteista puhumattakaan. Ehkä aikuinen ei enää samalla lailla osaa iloita ihan pienistä, kun kaikki alkaa olla jo niin tuttua ja moneen kertaan elettyä, mutta on myös vähän enemmän työkaluja erilaisten ahdistusten käsittelyyn.

[martza]

Paljon elämää kokeneena, nähneenä ja niistä oppia saaneena, voin sanoa rehellisesti, että nyt vasta tajuan, mitä todellinen onni on ja osaan sitä arvostaa sydämeni pohjasta.
Mielestäni onni koostuu monista pienistä arkisista asioista ja hetkistä ja mitä enemmän elämän kokemusta on takana, niiden pienistä hetkistä kiinniottamisesta, osaa nauttia syvällisemmin.
Itselläni, kun tuo pitkä aviolitto loppui viitisen vuotta sitten, nautin silloin pari vuotta ihan omaa elämääni lasteni kanssa kunnes tapasin nykysien kihlattuni. Olen nauttinut äärettömän paljon ns. etäsuhteestani kolmisen vuotta. Ollaan nähty joka viikonloppu kylläkin ja otettu silloin jokaisesta hetkestä kiinni yhteisesti ja nautittu niistä 100%:sti.

Nyt on kuitenkin käännettävä jälleen uusi lehti elämässäni, kun kihlattuni muutti lomallani lopullisesti luokseni. Alkaa yhteisen arkisen elämän opettelu. Enään ei voikkaan elää arkipäiviä vanhan rytmin mukaan, omien lasten kanssa vaan on opeteltava uudestaan jakamaan arki, iloineen ja suruineen myös rakkauteni kanssa. Tämä on suuri haaste minulle ja hänelle, jopa tässä iässä.
Ollaan jouduttu tekemään paljon kompromissejä, mitä huonekaluja ym. hänen tavaroitaan, hän tuo mukanaan, mistä itse joudun luopumaan, miten sisustamme jne. Sisustusta on laitettu todella uusiksi ja nyt kotimme alkaa näyttämään meidän kodilta. Paljon on siis tehty kompromissejä ja kaikki on mennyt todella hyvin. Onneksi lapseni ovat Etelässä äitinsä kanssa vielä viikon verran, joten saamme sisustaaa ja harjoitella tätä uutta elämänrytmiä ihan kaksistaan eikä lapseni ole puuttumassa näihin asioihin nyt. Totta kai jätämme heidän huoneensa ennalleen, mutta varmasti se on aikamoinen muutos heille, kun tulevat Etelästä, että koti on muuttunut hiukkasen ulkonäöltään. Lapseni tietävät, että heidän lomansa aikana rakkaani muuttaa luoksemme, joten tämä ei ole heille yllätys.
Etenemme ns. "Peruna kerrallaan" yhteisissä asioissamme ja kaikki näyttää niin hyvältä.

[slam]

-Liiallinen mietiskely vaarantaa vallalla olevan aikuiskehityksen. Mikä on mietiskelyn pohjana? miksi pohtia asiaa, kun voisi elää sen todeksikin? Vaikuttimena tietysti ympäristö ja oma aivokemiallinen vaihe elämässään.

-Ihmisestä tulee useimmiten vahemmiten mukavuuden haluinen.
-Innokkuus myöskin tasaantuu kemiallisista syistä.

-Tilanteeseen ja työhänsä urautuminen varmasti auttaa asiassa tai ylläpitää rauhallista olemista.

-Ihmiseen kohdistettava jatkuva stressihormooninen herättely pitää hänet varmasti paremmin vihaisena. Vittuilun sietokykyäkin onneksi voi hieman harjoitella.

-vaikeasti maailmaan soveltuva aivollinen kompinaatio toimii omalla yksittäisellä tavallaan omassa atmosfäärissään. Keskinormaalin kentän ollessa realinen lähtökohta.

[Tiikeriankka]

Kyllä sitä lapsena oli tavallaan onnettomampi kuin nyt.

Ei mikään lapsuuden kokemus ylitä sitä ahdistusta ja kurjistusta, jota olen kokenut aikuisikään kuuluvien ongelmien parissa. Olin siis suhteellisen onnellinen lapsi ja nyt onneton aikuinen

[Sannnu]

Niin...mä olin lapsena ja nuorena hyvin huolestunut kaikesta..tuossa joku kuvaili surullisena sitäm jos lapsi tiesi ja näki liikaa liian nuorena. Mä olin hemmetin utelias, enkä tajunnut sitä että tieto lisää tuskaa. Niinpä mua ahdisti aikas paljon.

Ikää myöten on jännästi huomannut, että kaikki kuuluu kuitenkin elämään. Ne ikävät asiat..niiden kanssa on vain pakko tulla toimeen. Kieltämättä tänä syksynä on sattunut niin paljo pahaa, että toisinaan tuntuu, että jonkinlainen raja on nyt saavutettu ja ihan oikeesti tuntuu, siltä että yksikin murhe lisää kaataisi koko veneen. Mutta kun emme voi valita mitä sitä mitä meille tapahtuu...

Aiheeseen sitten tarkemmin. Nuoruus on ehkä kaikkein onnellisinta aikaa, koska silloin tajuaa jo jotain, muttei epäile tai pelkää mitään sen kummemmin. Vanhempien läheisyys helpottaa ja pehmentää niitä pahimpia töyssyjä. Sitten kun vähän aikuistuu huomaa, että pitää tulla toimeen omillaan ja onkin yksin ottamassa niitä osumia vastaan.

Elämä on ajoittain hyvin raadollista, mutta onneksi on niitä päiviä, jolloin on ihan mielettömän onnellinen ja toisaalta ne ihan peruspäivätkin on ihan siedettäviä.