Gattaca kirjoitti:Laajemmin minä en käsitä, miten miehillä, jotka ovat kelvaneet naisille VOI olla huono itsetunto. Toisaalta kaikki miehet kuin minä oletusarvoisesti kelpaavat naisille, ja siihen päälle nyhertävät vielä jonkun itsetunto-ongelman.
Aika vaikeahan tuota on yleistää toimimaan tietynlaisen kaavan mukaisesti. Itsetunto ja itsevarmuus ovat melkoisen yksilöllisiä, monimutkaisia asioita, ja erilaiset koetut elämäntilanteet vaikuttavat eri tavoin eri ihmisten henkiseen kasvuun ja kehittymiseen, kuten myös siihen itsensä arvostamiseen, itsevarmuuteen ja itsetuntoon.
Kyllähän pitkä naisettomuus voi missä tahansa elämänvaiheessa tuoda tuollaisen kelpaamattomuuden tunteen kuin mitä sinä koet. Ja on pahempiakin tapoja räjäyttää toisen ihmisen sosiaalinen itsetunto ja seksuaalinen itsevarmuus:
Kun sain ulkopuoliselta kuulla että ensimmäinen suuri teinirakkauteni olikin seurustellut 2 vuoden suhteestamme viimeiset puoli vuotta yhtä aikaa toisen miehen kanssa, kyllä se aika surkeantuntuiseksi hyväuskoisen, romanttiseen rakkauteen uskovan teinipojan veti. Kyllä minulla meni siitä noin pari vuotta, ennenkuin aloin oikeasti pääsemään yli siitä itsehäpeällisestä ajatuksesta, että olin mielestäni a) hyväuskoinen idiootti b) paska sängyssä c) muutenkin täysin kelpaamaton. Tilannetta ei ainakaan auttanut se, ettei tämä kyseinen hupakko suostunut koskaan kertomaan, mikä hänet moiseen veti. Tottakai kaltaiselleni kohtuu kokemattomalle suhdehaparoijalle luonnollinen reaktio oli syyttää itseä kaikesta.
Siihen huonousmasennukseen lisättynä vielä puolentoista vuoden mittainen naisettomuus ja minkään näköisten sosiaalisten naiskontaktien puuttuminen ja syntymättömyys (jotka pitkälti johtuivat tästä omasta nollaitsevarmuudesta), niin kyllähän siinä alkoi tuntemaan itsensä aika tavalla ihmisarvottomaksi hylkiöksi. Tavallaan minut pelasti siitä tilanteesta yksi kotibilekerta kun vedin perseet, oksensin ja sammuin sänkyyn selälleni. Seuraavan kerran heräsin erään nuoren naisen varsin suorasukaiseen seksuaaliseen lähestymiseen. Jos olisin sammumiseni sijaan surkeaitsetuntoisena
keskustellut hänen kanssaan, ei varmaan olisi tarvinnut kuvitella tuohon pisteeseen asti etenemistä.
"Omana itsenä olo" on teknisesti vaikeaa, jos, uskokaa tai älkää on liikaakin sosiaalista herkkyyttä. Eli huomaa milloin omat jutut (jotka ei välttämättä mitenkään "hienoja" ole") ei kiinnosta muita. Eikä puutu piuha päästä niin, että sittenkin höpöttäsi omiaan, koska sehän se vasta kumma olisi. Ja sitten yrittää pysyä muitten puheenaiheissa, vaikka ne ei pätkääkään itseä kiinnostasi. Jos ja kun useimmat elää piireissä, jotka on jo valmiiksi samoilla aallonpituudella, sitä ongelmaa ei ole. Minulle vaan usein tulee fiilis, että tarviiko muiden moderoida juttunsa, vai onko niin, että minun pitää ja muiden ei. Väkinäistähän siitä tulee. Ja jos yrittäisin iskeä jotain keski-ikäistä amisduunariakkaa (olen yrittänyt), niin enhän minä tietenkään osaa sitä niin sujuvasti niillä ehdoin jututtaa kuin sen oma verrokkiporukka.
Joo, mutta tuossa piilee sitten taas se bonus, että amisduunariakkojen vakiporukat puhuvat aivan saatanan luokatonta läppää. Ja jos itse osaa vähääkään esittää herrasmiestä, nainen saa sellaisen kuvan kuin mies olisi aivan toiselta planeetalta kuin raksajäbätuttunsa, ja saanti on taattua. Tottakai naisten kanssa joutuu hieman moderoimaan ja sensuroimaan itseään, jos oikeen tosissaan yrittää vaan pimpan perässä roikkua, mutta ei siitä niinkään tarvitse väkinäistä tehdä, ainoastaan hyvien käytöstapojen mukaista.
