Kellarissa vai studiossa?
Lähetetty: 09.03.2011 19:34
Niin onko se kellaria vai studiota? Minä olen aina vannonut ensikäden kokemuksiin ja artistin helppoon lähestymiseen. Siis kellariin. Voisko sanoa sellaiseen kansanartistin kaltaiseen hahmoon tai yhtyeeseen. Genrellä ei sinällään ole väliä – onko se bluesia, rockia, punkia vai iskelmää. Erikseen massoille tuotettu musiikki kuulostaa omaan korviin vähän liian Hollywoodilta. Monin paikoin musiikki on hyvää, ellei fantastista ja livenä artisti on huomattavasti koskettavampi kuin levyllä, mutta tuotettuna aivan liian kiiltokuvaa. Olkoonkin että usein materiaali keikoillakin on tuotantovaiheessa kulkenut tuottajan julman käden kautta ja ei välttämättä vastaa sitä kuvaa joka olisi oikeasti haluttu antaa ulos.
Joku on varmaan jossain kohtaa huomannut, että mun sielua hivelee ne puuvillapeltojen pakertajat jotka siinä aherruksen lomassa kävivät paikallisissa peltibaareissa soittamassa viinan ja naisen himoissaan, ja saattoivat jopa joskus innostaa isompiakin yleisöijä, sitä kautta saaden ehkä yhden diilin levytykseen juuri ennen kuin se dokaaminen ja duunaaminen korjaa sadon. Se on sitä raakaa ääni- ja tunnemaailmaa jota minä haen. Siihen samaan pakertajien maailmaan vastaa niin Misfits, Venom, kuin Tuomari Nurmio ja Black River Bluesman, tai miksei vaikka Jorma Kääriäinen tai Ville Valo tulkitsemassa Raulia.
Toivon että ajatuksen juoksu on ymmärrettävissä (olen ehkä vähän hämilläni tuosta COB uudesta tuotoksesta).
Ja vaikka musiikkiteollisuuden tuotantokoneisto minua ajoittain ahdistaa tappamalla sen aloittelevan, tai jo alkaneen artistin oman tyylin, niin on silti pakko myöntää, että siitä ”ylituotetusta” materiaalistakin löytyy ajoittain erinomaisia helmiä. Mainittakoon erikseen esimerkiksi kanukkibändi Nickelback. Loppuun asti tuotettua äänimaailmaa ja hierottua levytyssessiota. En ole bändiä koskaan livenä nähnyt, joten en voi sanoa miten tuo äänimaailma toteutuu esimerkiksi Helsingin jäähallissa, mutta levyllä se suorastaan hivelee simpukkaa. Ja samaan syssyyn on pakko mainita FF. Kuollakseni haluaisin nähdä pojat pikkuruisella klubilla paskan äänentoiston kautta tykittämmässä Monkey Wrenchiä. Se olisi Rockia!!!
Itse annan ääneni kellarille. Kuis sä?
Joku on varmaan jossain kohtaa huomannut, että mun sielua hivelee ne puuvillapeltojen pakertajat jotka siinä aherruksen lomassa kävivät paikallisissa peltibaareissa soittamassa viinan ja naisen himoissaan, ja saattoivat jopa joskus innostaa isompiakin yleisöijä, sitä kautta saaden ehkä yhden diilin levytykseen juuri ennen kuin se dokaaminen ja duunaaminen korjaa sadon. Se on sitä raakaa ääni- ja tunnemaailmaa jota minä haen. Siihen samaan pakertajien maailmaan vastaa niin Misfits, Venom, kuin Tuomari Nurmio ja Black River Bluesman, tai miksei vaikka Jorma Kääriäinen tai Ville Valo tulkitsemassa Raulia.
Toivon että ajatuksen juoksu on ymmärrettävissä (olen ehkä vähän hämilläni tuosta COB uudesta tuotoksesta).
Ja vaikka musiikkiteollisuuden tuotantokoneisto minua ajoittain ahdistaa tappamalla sen aloittelevan, tai jo alkaneen artistin oman tyylin, niin on silti pakko myöntää, että siitä ”ylituotetusta” materiaalistakin löytyy ajoittain erinomaisia helmiä. Mainittakoon erikseen esimerkiksi kanukkibändi Nickelback. Loppuun asti tuotettua äänimaailmaa ja hierottua levytyssessiota. En ole bändiä koskaan livenä nähnyt, joten en voi sanoa miten tuo äänimaailma toteutuu esimerkiksi Helsingin jäähallissa, mutta levyllä se suorastaan hivelee simpukkaa. Ja samaan syssyyn on pakko mainita FF. Kuollakseni haluaisin nähdä pojat pikkuruisella klubilla paskan äänentoiston kautta tykittämmässä Monkey Wrenchiä. Se olisi Rockia!!!
Itse annan ääneni kellarille. Kuis sä?