Ihanaa, minuakin koskettava aihe!
Minä laitan ruuan, huolehdin tiskit, kaupassakäynnit, roskat, pyykit ja siivouksen, tylsää päivittäiskauraa. Mies tyhjentää sovitusti kissanhiekkalaatikon, lähinnä koska jos laatikkoa ei tyhjennä, kissanpaska on päivittäin matolla. Mies hoitaa myös omakotitalon omituisuudet, kuten ilmanvaihdon suodattimien vaihdot, rännien tyhjennykset, katon harjaamisen sammaleesta ja remonttiasiat, eli näitä satunnaisempia juttuja. Lisäksi auto on miehen vastuualuetta, minä ajan ja tankkaan.
Ongelmaksi muodostui vaativa lapsi, joka valvottaa öisin, nukkuu päivisin hyvin pienissä erissä sylissä tai rattaita työnnellessä eikä viihdy yksin. Kun koitin askartaa kotitöitä miehen tultua töistä, tuli vaatimusta omasta ajasta ja lepohetkestä raskaan rupeaman jälkeen. Myös viikonloppuisin tuli saada omaa, yhtäjaksoista aikaa mieluusti molempina päivinä > 4h. Kohtuullisia vaatimuksia, paitsi että minulle sitä omaa aikaa ei järjestynyt sitten koskaan. Teki jo pahaa kriisiä, kunnes oma äitini muutti paikkakunnalle ja tuli hoitamaan lasta. Hieman ongelmallisesta äitisuhteestani huolimatta tämä varmaan pelasti meidän parisuhteemme.
Tietysti sitä olisi pärjännyt ilmankin jos olisi pakko, silloin asunto olisi yhtä sotkua ja ruuaksi nauttisimme aina mauttomia eineksiä. Näyttäisin vielä rämettyneemmälle kuin nyt ja olisin tiuskiva puoliso. Avioliitto olisi jäänyt kakkoseksi lapsen tarpeille, itkevää, kipuilevaa ja vierastavaa lasta en olisi hoitoon laittanut, eikä potentiaaleja paikkojakaan kyllä ollut tarjolla. Nyt on hyvä näin. Oman työhönpaluun tullessa ajankohtaiseksi työnjaosta on erittäin välttämätöntä keskustella perusteellisesti ja vaikkapa ihan kellottaen. Toisaalta tuleva isäkuukausi voi jo valottaa toisen työnkuvaa ja lisätä arvostusta toisen tekemiä töitä kohtaan puolin ja toisin.