Kitinä

Tulee jotenkin todella ristiriitaisia tunteita lukiessa tällaista. Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, toivoisin melkein olevani samassa tilanteessa, mutten tietenkään toivoisi. Omien vanhempien kuolema kun olisi lähinnä helpotus. Kunpa ei olisi. Huh.

^ Eipä hyvältä tuokaan kuulosta. Toivottavasti asiat ratkeavat jossain vaiheessa.

exsu kirjoitti:Sama kevätpaska vaivaa kuin joka vuosi.

Olen selvästi rytmiäni edellä, vauvattomuusmasistelu rysähti niskaan jo tammikuussa tänä vuonna! Tällä kertaa olen saanut psyykattua itseäni johonkin masennusta lähentelevään tilaan, olen koko ajan uupunut, nukun jatkuvasti 9 tunnin yöunia, itkeskelen pitkin päivää ja valun hetkittäin jonnekin kaiken realismin ulkopuolelle, jossa tuomitsen tilanteen lopulliseksi ja itseni virheelliseksi.

Oikeastihan meitä ei ole vielä tutkittu, joten ei ole edes mitenkään varmaa, että tämä johtuisi minusta. Yritystä on jo sen verran takana, että meillä olis mahdollista saada lähete lapsettomuustutkimuksiin, mutta jotenkin koen sen tosi pelottavana, luovuttamisena. Aika usein ajattelen, että tällä on joku tarkoitus ja mä en ehkä ansaitse tulla vanhemmaksi. Että luonto valitsee sopivimmat ja mä en vaan kuulu niihin.

On jotenkin huijattu olo. Mun kaveri, kahden lapsen äiti kävi just vetämässä piuhat poikki, kun se tulee jostain syystä raskaaksi toistuvasti, oli käytössä sitten kierukka tai pillerit. Ettei tarvitse keskeytellä niitä ei-toivottuja. Henkilö on hieman ylipainoinen, 13-vuotiaasta saakka ketjupolttanut ja reilusti päihteitä käyttänyt nainen, jolta on todettu toisen puolen munasarjat toimimattomiksi jonkun tulehduksen tms. seurauksena. Mä oon fyysisesti useilla mittareilla (veriarvot, lihaskuntotestit ym.) ikäistäni paremmassa kunnossa ja ollut koko aikuisikäni, en ole edes maistanut tupakkaa ja olen elänyt muutenkin varsin tervehenkisesti. En näe mitään, millä olisin voinut tämän ehkäistä. Miksi juuri minä?

Ihmiset tulevat raskaaksi vahingossa, tahtomattaan, ehkäisystä huolimatta. Ihmiset jumalauta tappavat useita vauvoja putkeen sammumalla niiden päälle, ja voivat lisääntyä siitä huolimatta. Mikä helvetti mussa pitää olla vialla, jos olen vähemmän lisääntymiskelpoinen?

Muutenkin jotenkin ihan hirvittävän herkillä kaikissa lapsiaiheissa. Mulla on yksi työtoveri, joka jatkuvasti korostaa miten paskaa lapsiperhe-elämä on, ja miten hän ei koskaan olisi ruvennut siihen jos tietäisi mitä on tulossa. Välillä tekee mieli lyödä.

Kai tässä on jotain surutyön tuntua, kun ollaan jo vihavaiheessa. Henkisesti en ole vielä valmis hyväksymään. Välttelen tietoisesti lapsettomuusfoorumeita ja vastaavia, en koe mitään vertaisuutta.

Lupasin miehelle, että menen pääsiäisen jälkeen lääkäriin, sekin on ihan saatanan lähellä. Ehkä se on silti hyvästä, jos vaikka veisi vähän tätä itseinhoa vähemmäksi.

exsu kirjoitti:
Olen selvästi rytmiäni edellä.

Mun kaveri, tai siis se ja vaimo yrittivät nahkavekkaria pari-kolme vuotta. Testeissä ei kummallakaan mitään ropleemaa ja menivät hoitojen kautta ja saivat terveen tytön. About 1,5 vuoden päästä vaimo oli taas puolivahingossa raskaana ja ihan sillä perinteisellä työntö ja tuijotusmeiningillä. Nyt niillä on kaks tervettä tyttöä.

Serkuistani veli ja sen sisko ovat molemmat nahkavekkareiden vanhempia käytyään molemmat läpi hoidot omilla tahoillaan. Sisko oli myös oikea terveysintoilijan peruskuva, raitis ja kaiken lisäksi vielä uskovainenkin.

Kolmannessa tapauksessa on pariskunta joka on yrittänyt vekkaria pian vuoden. Ukko on käynyt ainakin testeissä eikä mitään vikaa löytynyt. Stressi sielläkin kasaantuu naisen niskaan ja ihan syyttä. Kaikkien pariskuntien liemet vaan ei ole sopivia keskenään niin että ne toimisi kuin ruuti ja liekki.

Että elähän sie luovuta vaan lopeta itsesyyttely ja vihannesten puputtaminen. Elä ilman murhetta ja mene päivä kerrallaan. Kyllä sä vielä pääset menettämään hermos sen vekkarin kanssa liian monet kerrat.

exsu kirjoitti:koen sen tosi pelottavana, luovuttamisena.

Kukaan ei muista miten lätkän World Cup voitettiin. Kaikki muistavat vain voittajat.

^^
Kaverilla ja vaimollaan oli samanmoisia ongelmia. Aikaa paloi liki 10v ensimmäisen lapsen saantiin, toinen tuli sitten nopeasti kun oli keinot tiedossa. Hoitoihin meni aikaa vuositolkulla ja parin pienemmän keskikoisen-luokan perheauton verran.

Eli, ei kannata luovuttaa. Tsemppiä.

Tsemii, exsu!

Jep, kyllä mä järjen tasolla ymmärrän, että jossain ajassa todennäköisesti onnistuu, jos pää ja talous kestää läpi prosessin. Ajatuksena ei vain ole kovin lohduttava.

Kiitokset tsempeistä.

Exsu, tiedän nuo tunteet ihan viimeistä myöten. Tsemppiä asian kanssa, eikä se lääkärin puoleen kääntyminen ole luovuttamista, se on järeämpien aseiden käyttöönottoa. Joskus luonto vaan tarvitsee pienen alkusysäyksen, ja se " vika" voi olla jotain todella pientä ja helposti korjattavaa. Se voi olla ettei mitään vikaa ole, mutta pieni avustus tuo toivotun tuloksen. Olen sanonut tämän varmaan ennenkin, mutta en tunne enkä tiedä yhtään pariskuntaa joka ei olisi lasta saanut. Tietenkin tällä yhdellä poikkeuksella, mutta sillä ei ole enää mitään merkitystä.

Kiitos Lolita. Itseasiassa musta tuntui hieman pahalta kirota tätä tänne julkisesti, kun tiesin, että sä oot käynyt tän saman läpi paljon pidemmän kaavan kautta, ja sen rinnalla tää mun suru on enemmän sellaista "mullekaikkiheti" -tyyppistä vikinää.

Mun graduryhmässä käsitellään huomenna lapsettomuutta koskevaa työtä, jonka teema muuten on lähellä omaani (vapaaehtoistyön motiivit). Oon yrittänyt lukea tuota jo tunteja, oksennus suussa, silmät sumeten. En mitenkään pysty keskustelemaan tästä tieteellisellä tai analyyttisellä tasolla, valuu välittömästi ihon alle koko paska. Jännittää ja oksettaa huominenkin. Ja tämä ilta, sillä en haluaisi leväyttää tätä kolmen viikon tuntemisen jälkeen tinder-pojan (poikaystävän!!) niskaan, mutta en tiedä saanko mielentilaa sorvattua riittävästi iltaan mennessä, että pärjäisin kertomatta/teeskentelemättä.

Anteeksi jos sorkin herkkää aihetta, mutta eikö tuossa ollut kyse jostain toiseen(kin) osapuoleen liittyvästä ongelmasta? Vai muistanko ihan väärin? Ei ole pakko vastata jos ei siltä tunnu.

Mun ja ex-puolison lapsettomuudelle ei saatu muita diagnooseja kun siittiöiden puute/laatu. Olettaisin etten ottanut sitä probleemaa matkaani. Vai mitä tarkoitit?

No näin muistelisin. Joten jos positiiviseksi varmaan rankan elämänvaiheen koettaa kääntää niin a) tavallaan hyvä ettei teille syntynyt muksua, siitä kun seuraa erossa usein exponentiaalinen soppa ja b) jonkun toisen kanssa sitten varmaan tärppää niin halutessa.

Kottarainen kirjoitti:No näin muistelisin. Joten jos positiiviseksi varmaan rankan elämänvaiheen koettaa kääntää niin a) tavallaan hyvä ettei teille syntynyt muksua, siitä kun seuraa erossa usein exponentiaalinen soppa ja b) jonkun toisen kanssa sitten varmaan tärppää niin halutessa.

Vaikkakin lapsi itsessään (ihmiselämä) onkin lahja niin ehkä Kottis saattaa silti olla jäljillä.

B-rappuun, toivottavasti näin. Oletan ettei kukaan tuota toiste halua läpikäydä.

Ongelma oli siis seuraava: pelkään etten selviä seminaarista itkemättä. En osaa sanoa, olisiko eroa tullut ilman lapsettomuutta, joten muihin kohtiin en osaa sanoa mitään. Nykyisen kanssa on tietysti paremmat mahdollisuudet uuteen yritykseen.

exsu kirjoitti:Ongelma oli siis seuraava: pelkään etten selviä seminaarista itkemättä. En osaa sanoa, olisiko eroa tullut ilman lapsettomuutta, joten muihin kohtiin en osaa sanoa mitään. Nykyisen kanssa on tietysti paremmat mahdollisuudet uuteen yritykseen.

Onko seminaariin pakko osallistua? Jos on, istuudu syrjemmälle, niin voit tursottaa rauhassa. Ja jos haluaa olla oikein korrekti, voinee esitelmän pitäjälle/proffalle kertoa asiasta, ettei sitten ihmettele, jos joudut vaikka poistumaan paikalta vuolaasti itkevänä.

Siellä on mun lisäks ehkä 4 ihmistä, joten kovin syrjään ei varmaan pääse. Otin nyt läppärin reppuun, että voin keskittyä johonkin muuhun jos alkaa liiaksi ahdistamaan.

Ok, tsemiä vain semmaan.

Vähän meni heijaamiseksi ja ääni sortui pari kertaa, mutta selvisin
Kotona meinasi tulla itku uudelleen, mutta lohduttaja oli aika hyvin kartalla, ja sekin ahdistus lieveni aika nopeasti. Kiitokset Riemikselle tsempeistä!

Läheinen kuoli (ohimennen kuulin tyyliin pikkulinnut lauloivat). Mulle tuli vähän yllärinä, kun ei kukaan viitsinyt infota aiemmin. Joskus tekisi mieli katkaista välit siihen vähään sukuun, mitä on enää jäljellä, ihan kokonaan niin ei tarvitsisi jatkuvasti pahoittaa mieltään. Vitun paskakusipäät. Ja mun pitäisi aina jaksaa olla kiltti ja nöyrä ja tukea kaikkia. Haistakoot kaikki vitut.