exPertti kirjoitti:Eikö noissa molemmissa ole aika lailla D-vitamiinia myös?
Ei. Esimerkiksi Möllerin tuplassa on 5 mikrogrammaa per tabu eli käytännössä yhtä tyhjän kanssa.
Bluntly kirjoitti:exPertti kirjoitti:Eikö noissa molemmissa ole aika lailla D-vitamiinia myös?
Ei. Esimerkiksi Möllerin tuplassa on 5 mikrogrammaa per tabu eli käytännössä yhtä tyhjän kanssa.
Bluntly kirjoitti:Ei-aurinkoiseen aikaan nappaan 125 mikrogrammaisen tabun päivittäin, voisi kyllä nytkin kun ihan hirveästi ei viitsi auringossa poltella itseään.
Suvinen kirjoitti:Vähän niin siinä pääsi käymään. Tyttöhän on aivan loistava, äiti vaan ei yllä samalle tasolle.
Suvinen kirjoitti:Mulla on vähän semmoinen olo, että aika moni tälläkin palstalla olisi sitä mieltä että erota ei kannata, kun parisuhde voisi yrittämälläkin ehkä toimia.
küllküll kirjoitti:^ Tunnen yhtäkkiä itseni konsultiksi
Gat kirjoitti:saira kirjoitti: ^:h:
Hei siis minä edellisen sivun lopussa sanoin lähes samaa kuin Killkill. Kuitenkin vähemmän moraaliohjeistaen, kun en tiiä. Vaikka Suvista olisin.. te tiiätte. Ai kuinka narsistina inhoan kirjoittaa edelliseen sivuun, jota ei lueta!
Saat takaisin hajanaisia mietteitä jantterilta, joka upposi syviin ajatuksiin ja muistoihin tekstisi kautta:Nergal kirjoitti: (luvassa hajanaisia mietteitä)
Sinun äidilläsi on kaikki hyvin nyt. Tyhjyys tai joku parempi paikka, sitä ei kukaan täällä tiedä, mutta ei kipuja ja sairautta. Pitkän sairauden jälkeen se on todennäköisesti helpotus, ja sen myöntämisessä ei ole mitään pahaa. Päin vastoin, on suurta rakkautta suoda läheiselleen lepo, vaikka se tarkoittaa itselle suurta luopumista, ikävää ja surua.Nergal kirjoitti: Kuoleminen kuuluu elämään, mietin olenko huono kun turvaudun ajatukseen että äitiin ei enää satu, hän on turvassa kivuilta? Mutta sen tiedän että minuun ei koskaan ole sattunut näin paljon, tuska sisälläni on todella iso.
Se, että on luja ja vahva, ei tarkoita että ei voisi itkeä ja surra. Vahva ihminen pystyy itkemään ja suremaan. Vahva ihminen myös ymmärtää hakea apua kun ei omillaan pärjää.Nergal kirjoitti: Olen yrittänyt olla luja, olen yrittänyt pitää itseni vahvana ja olla itkemättä.
Isäsi ja sinä jatkatte elämää parhaalla tavalla mihin pystytte. Nyt se elämä on erilaista kuin ennen, mutta parhaanne teette. Nyt se paras on ehkä sitä että huolehditte syömisestä ja nukkumisesta, ei mitään muuta. Viikon päästä se on jotain muuta ja vuoden päästä taas jotain muuta. Eikö niin?Nergal kirjoitti: tänään iski isän tila niin pahasti että en tiennyt mitä tehdä. Isäni esitti minulle kysymyksen "Antti, mitä minä nyt teen?" Hämmästyin, isä on hiljainen. Hän ei puhu omista asioistaan, hän aina on ollut se siis SE joka neuvoo ja on paikalla kun on itsellä asiat huonosti. Nyt hän heitti yhden kysymyksen mihin en osannut sanoa yhtää mitään.
Kommentoin kun on tästä kokemusta. Isä kuoli 7 vuotta sitten. Olin yksin järjestämässä kaikkia käytännön asioita, kun vanhemmat on kerran eronneet eikä sisaruksia ole. Pari ekaa viikkoa olin jonkinmoisessa sokissa. Sitten alkoi varsinainen sureminen jota kesti raskaan tuntuisena ehkä pari kolme kuukautta. Sitten ikävä alkoi helpottaa pikku hiljaa ja ehkä reilun vuoden päästä aloin olla sinut tapahtuneen kanssa ja pystyin jo viemään esimerkiksi haudalle kukkia. Parin vuoden päästä muistot isästä alkoivat olla voittopuolisesti positiivisia, eli isän ajatteleminen ei enää automaattisesti tarkoittanut surullisia ajatuksia kuolemaan liittyen, vaan hyviä muistoja elämän ajalta. Nykyään haikea olo iskee enää harvoin. Se harmittaa ettei tytär koskaan ehtinyt nähdä toista isoisäänsä eikä mieskään koskaa isääni tavannut.Suvinen kirjoitti:Päivä kerrallaan, tunti kerrallaan. Ajan mittaan se helpottaa.Nergal kirjoitti:Anteeksi hajanaisita ajatuksista ja tilityksestä. Teki vaan mieli selvittää päätä ajatuksista ja jotenkin helpotti kun sai ne kirjoittaa. En jaksa edes oikolukea, yritän nukkua.