Kitinä

En yleensä itkeskele, mutta viimeisen noin viikon aikana olen itkenyt enemmän kuin yhteensä koko vuodessa.

En tässä viitsi syitä sen kummemmin alkaa eritellä, mutta jotenkin sitä on tajunnut kaiken katoavaisuuden ja myös sen, että on pakko oppia luopumaan.

En ole niin hemmoteltu, ettenkö tajuaisi ettei kaikkea voi saada ja elämä nyt menee, miten menee. Paljon voi itsekin vaikuttaa ja tehdä valintoja, mutta joskus valintojen tekeminen on yhtä tuskallista kuin olla valitsematta.


Ja jotkin asiat on vain jätettävä niin sanoakseni ”herran haltuun”, vaikka en mikään uskovainen olekaan.

Noh, kaipa ne kyyneleet puhdistaa ja jatkuuhan se elämä – ainakin joillakin. Jossakin. Joskus.

Kiitos, helpotti.

No hyi saatana, mitä siirappia. Onko minun pää pehmennyt iän myötä Tai ehkä olen vain tajunnut, ettei tunteitaan tarvitse hävetä eikä aina tarvitse olla niin saatanan VAHVA.

Kreitsu kirjoitti:No hyi saatana, mitä siirappia. Onko minun pää pehmennyt iän myötä Tai ehkä olen vain tajunnut, ettei tunteitaan tarvitse hävetä eikä aina tarvitse olla niin saatanan VAHVA.

Mie sanosin, että tuo vahvana olo on lievää törkeämmin yliarvostettua. Taino, mutu-arvio on, että ne ketkä kokevat sen tarpeelliseksi, eivät peilaa sitä itsensä vaan muiden kautta.

Antaa mennä kun on alamäki, siinä on 2009 alkanut teema, välillä tuntuu ettei jaksaisi aamulla edes nousta kun on niin paljon kaikkea. Mutta karavaani vaan kulkee ja rakkikoirat edelleen räksyttää.

McJanne kirjoitti:Mie sanosin, että tuo vahvana olo on lievää törkeämmin yliarvostettua. Taino, mutu-arvio on, että ne ketkä kokevat sen tarpeelliseksi, eivät peilaa sitä itsensä vaan muiden kautta.

Niin, en nyt ehkä ajattelisi että asia on ihan niin mustavalkoinen. Vahvuus voi tietyllä tavalla olla myös opittua ja siitä on voinut tulla tietynlainen osa persoonaa. Sillä taas ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa kokeeko sen (vahvana olemisen) itselleen jotenkin tärkeäksi tmv.

Mutta juu, jossain vaiheessa sitä kenties saattaa tajuta, että on toisenlainenkin tapa olla. Ja ehkä se vahvuus on itselle eräänlainen suojakuori, ettei kukaan pääse käsiksi. Tai liian lähelle.

En myöskään ole samaa mieltä siitä, että ihminen joka kokee tarvetta olla vahva, automaattisesti aina peilaa itseään toisten kautta. Se olisi liian helppo vastaus – kuin suoraan jostain halvasta kyökkipyskologiakirjasta. Nih!

Mä itken joka päivä. Siihen tottuu.

Kreitsu kirjoitti:Niin, en nyt ehkä ajattelisi että asia on ihan niin mustavalkoinen. Vahvuus voi tietyllä tavalla olla myös opittua ja siitä on voinut tulla tietynlainen osa persoonaa. Sillä taas ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa kokeeko sen (vahvana olemisen) itselleen jotenkin tärkeäksi tmv.

Mutta juu, jossain vaiheessa sitä kenties saattaa tajuta, että on toisenlainenkin tapa olla. Ja ehkä se vahvuus on itselle eräänlainen suojakuori, ettei kukaan pääse käsiksi. Tai liian lähelle.

En myöskään ole samaa mieltä siitä, että ihminen joka kokee tarvetta olla vahva, automaattisesti aina peilaa itseään toisten kautta. Se olisi liian helppo vastaus – kuin suoraan jostain halvasta kyökkipyskologiakirjasta. Nih!

Aivan, kyllähän sitä aina haluaa suggestoida olevansa vahva, mie lähinnä meinasin sitä, että jossain vaiheessa sitä tajuaa että ei se auta kuitenkaan...
Elämässä sattuu kaikenlaista, toki se, että pystyy jatkamaan toimintaa auttaa, mutta ainakin oma polla on vaan semmonen että blokatut asiat alkavat kuitenkin jossain vaiheessa kummittelemaan ja sitten kun sitä sheitteä kertyy tarpeeksi, repeää sitten totaalisesti. Mut mie oonkin vaan itsekäs paskiainen sen suhteen, eteenpäin on mentävä, tuli eteen mitä hyvänsä.

Myötäsyntyinen vahvuus, siihen kyllä pitää mun mielestä olla joko idiootti tai sitten totaalisen tunneköyhä, nih!

Mihin se vahvuus sitten kiteytyy, jos ei siihen miten se vaikuttaa muihin? Tai siis, jos on "vahva" ja kestää, mihin se auttaa? Pitääkö nyt EW:ttää ja määritellä se vahvuus ensin?

ninnithequeen kirjoitti:Mä itken joka päivä. Siihen tottuu.

Niin tottuu, mielestäni sen on vieläpä parempi pitkässä juoksussa. Kyyneleetkin loppuvat joskus ja niiden määrä on jollain tasolla varmasti vakio, vielä kun sen pystyisi itsekin ymmärtämään.

Äh, en ilmeisesti osaa ilmaista itseäni riittävän selkeästi enkä nyt jaksa käyttää rautalankaa. Ja vahvuuden (tässä yhteydessä) osannee määritellä joku muukin kuin EW. Sehän (vahvuus) kun ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, mitä sen sovimme tarkoittavan.

McJanne kirjoitti:Mut mie oonkin vaan itsekäs paskiainen sen suhteen, eteenpäin on mentävä, tuli eteen mitä hyvänsä.

No saiko tuosta tekstistäni sen kuvan, että jään ruikuttamaan paskaa elämääni (joka ei edes ole paska)?!

Olisi varmaan pitänyt pitää pää kiinni, kun sen kerran kun viitsii avautua, niin luullaan heti, että "nyt se jäi tuleen makaamaan". No tiedoksi - en ole sellainen, mutta sallin itseni tuntea surua, kun sen aika on.

Ja sitten kasaan itseni ja jatkan matkaa kuin mikään ei olisi minua koskaan pysäyttänytkään. Shit happens, but life goes on.

Kreitsu kirjoitti:

McJanne kirjoitti:Mut mie oonkin vaan itsekäs paskiainen sen suhteen, eteenpäin on mentävä, tuli eteen mitä hyvänsä.

No saiko tuosta tekstistäni sen kuvan, että jään ruikuttamaan paskaa elämääni (joka ei edes ole paska)?!

Olisi varmaan pitänyt pitää pää kiinni, kun sen kerran kun viitsii avautua, niin luullaan heti, että "nyt se jäi tuleen makaamaan". No tiedoksi - en ole sellainen, mutta sallin itseni tuntea surua, kun sen aika on.

Ja sitten kasaan itseni ja jatkan matkaa kuin mikään ei olisi minua koskaan pysäyttänytkään. Shit happens, but life goes on.

Chilax d00d, viittasin että lähinnä itseäni ajatellen kirjoittelin ja tarkoituksena ei ollut vaatia keneltäkään samanlaista ajattelua.

Eteenpäinmeno pakollista, mutta joskus se kuoppa taas vaan löytyy

^Sori, kykyni ymmärtää kirjoitettua ei tänään taida olla parhaimmillaan. Taitaa olla merenrantalenkin paikka.

Kreitsu kirjoitti:^Sori, kykyni ymmärtää kirjoitettua ei tänään taida olla parhaimmillaan. Taitaa olla merenrantalenkin paikka.

Mereen mahtuu paljon kyyneliä, pitäsköhän lähteä rantsuun sit vollottamaan

Itkin viimeksi toissailtana. Lasteni kanssa kilpaa samassa sängyssä nukkumaanmenoaikaan. Tyttö itki läpi puskevia hampaita, jotka tekevät ilmeisen kipeää. Poika itki omaa väsymystään ja sitä, ettei olisi halunnut nukkua, vaan leikkiä. Itse yksinäisyydentunnetta. Sitä, kuinkapäivät, viikot ja kuukaudet menee samaa rataa. Elämän haasteellisuutta pikkulapsiperheessä, jossa molemmat vanhemmista tekevät vuorotyötä, jonka ansiosta näkevät toisiaan ehkä satunnaisesti ja siinä sivussa hoitavat aikalailla yksin niitä pieniä lapsia kilpaa yhden mummon kanssa. Omaa privaattia aikaa ei ole koko keväänä tai kesänä ollut. Tai, jos oon ollut, on se käytetty erittäin tehokkaasti huushollaamiseen eli siivoamiseen ja kodinhoitoon. Tuntuu, ettei elämässäni ole kuin kaksi kaveria ja kaksi sukulaista, joita tulee nähtyä hyvällä tuurilla ehkä kerran kuussa ja silloinkin aina lastemme kera. En edes muista, milloin olisin nähnyt ketään kaveriani ilman lapsiani siten, että olisin tavannut jonkun jossain kodin ulkopuolella. Hirvittää. Toisaalta mietin, osaanko enää edes keskustella kenenkään kanssa muusta kuin kakkavaipoista tai työasioista. Nyt ei tunnu hyvin menevän ei.

Viimeiset puoli vuotta olen itkenyt ehkä enemmän kuin koskaan tähän saakka. Nyt kyyneleet ovat loppu ja tilalla tyhjä tunne. Elämä jatkuu.

Olen hyvin, hyvin itkuherkkä ihminen. Osuimme viikonloppuna kolaripaikalle, jossa vähän aikaisemmin oli säiliörekka kolaroinut kahden henkilöauton kanssa, kuusi ihmistä loukkaantui. Poikaystävä sanoi, että jos oltaisiin lähdetty aikaisemmin, siinä olisi hyvin voinut olla me, ja minä aloin itkeä.

Itken melkein mistä syystä vaan - ilosta, surusta, onnesta, menettämisen pelosta. Eilen lähtiessäni juhannusreissulta kotiinpäin itkin onnesta ja haikeudesta.

Xiberia kirjoitti:Eilen lähtiessäni juhannusreissulta kotiinpäin itkin onnesta ja haikeudesta.

Jossei rakkauden takia, niin viimeksi tuon takia olen ite ikkassut. Ehkä vähän kait perheen huonon onnen takia on kait tullut itkeskeltyä.

Aika vähän itkeskelen, tosin teini-iässä tullut sitä ollenkaan tehtyä, vanhempana sitä kait pehmenee

Itken jos suoraan etenevässä (ei rajaa) tai takenevassa (vain vanhemmat) polvessa oleva sukulainen tai sisarus kuolee. Lemmikin kuolema herkistäisi myös. Kaikkea ei viitsi itkeä, mies ei itke eikä kyyneleitä ole rajattomasti.

Viime syksynä kadonneen kissan perään on tullut märistyä n. miljoona kertaa. Valokuviaan en pysty vielä kattomaan ollenkaan. Muita itkunaiheita ei nyt tule äkkiseltään mieleen.

Persuksen pahemmin oireillessa tippa on linssissä usein.

Samoiten satunnaisesti yksinäisyyden potkiessa palleille voi turahtaa.

bedlam kirjoitti:Viime syksynä kadonneen kissan perään on tullut märistyä n. miljoona kertaa. Valokuviaan en pysty vielä kattomaan ollenkaan. Muita itkunaiheita ei nyt tule äkkiseltään mieleen.

Tuulikki??!

Harvan ihmisen perään itkisin enkä luultavasti eläimen koakaan, koska tunneskaalani ei siihen yllä, jatkuva itkun aihe olen itse mutta harvoin se johtaa veden ja suolojen menetykseen kyynelkanavia pitkin..

Hei ruvetaan pitämään itkuplokia?
Kaikki kuittaa itsemisensä siihen?
Jokapäiväisen itkusi olet ansainnut.

Itke en rakkauden tähden, jos toinen jättää niin toisen löytää!

Itken hyvien, onnellisten asioiden vuoksi. Mitä rankempi, ikävämpi juttu, sen varmempi on etten itke. Mistä lie johtuu. Itkumäärät ovat harvoja, ennemminkin meinaan itkeä mutta en itke. Viimeksi meinasin tirauttaa miehen karonkassa kun piti puheen mulle, onneksi en tirauttanut. Ääni värisi oman puheeni aikana. Onneksi en tirauttanut. Ja silloin kun työkaverinsa pitivät koskettavia puheitaan, piti räpytellä ja pälliä kattoon. Onneksi en tirauttanut.

Jännä että pidän julkista itkemistä (hyvistä asioista, en pahoista) nolona tjmv. vaikka aina on opetettu tunteiden näyttämisen olevan hyvä ja toivottava juttu.

Vesper kirjoitti:

bedlam kirjoitti:Viime syksynä kadonneen kissan perään on tullut märistyä n. miljoona kertaa. Valokuviaan en pysty vielä kattomaan ollenkaan. Muita itkunaiheita ei nyt tule äkkiseltään mieleen.

Tuulikki??!

Ei ollu Tuulikki, vuoden vanha villipoika ei tullu mettästysreissulta koskaan takas.

bedlam kirjoitti:

Vesper kirjoitti:

bedlam kirjoitti:Viime syksynä kadonneen kissan perään on tullut märistyä n. miljoona kertaa. Valokuviaan en pysty vielä kattomaan ollenkaan. Muita itkunaiheita ei nyt tule äkkiseltään mieleen.

Tuulikki??!

Ei ollu Tuulikki, vuoden vanha villipoika ei tullu mettästysreissulta koskaan takas.

Phuuuh, melkein pillitin jo itsekin :/

Voi Beddis ;( Vesperin tavoin säikähdin jotta Tuulikkiko kadonnut. Lemmikin katoaminen on hirveä kokemus

Kreitsu kirjoitti:

McJanne kirjoitti:Mie sanosin, että tuo vahvana olo on lievää törkeämmin yliarvostettua. Taino, mutu-arvio on, että ne ketkä kokevat sen tarpeelliseksi, eivät peilaa sitä itsensä vaan muiden kautta.

Niin, en nyt ehkä ajattelisi että asia on ihan niin mustavalkoinen. Vahvuus voi tietyllä tavalla olla myös opittua ja siitä on voinut tulla tietynlainen osa persoonaa. Sillä taas ei välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa kokeeko sen (vahvana olemisen) itselleen jotenkin tärkeäksi tmv.

Mutta juu, jossain vaiheessa sitä kenties saattaa tajuta, että on toisenlainenkin tapa olla. Ja ehkä se vahvuus on itselle eräänlainen suojakuori, ettei kukaan pääse käsiksi. Tai liian lähelle.

Meillä taitaa olla erilainen vahvuuskäsitys. Minun mielestä vahva ei ole se joka on teflonia, joka ei ikinä näytä tunteita, joka on KOVIS. Minun mielestä vahva on se joka uskaltaa olla oma ittensä ja pystyy olemaan ittensä kanssa. Vaikka nyt sitten välillä itkettäiski.

Niin että ei se vahvana oleminen ole törkiän yliarvostettua vaan aliarvostettua, ainaki tuon minun määritelmän mukaan. Ja vahvuus ON useimmiten opittua, harva sitä murkkuna osaa ittensä kanssa olla. Vahvuus ei ole suojakuori, se on sitä että ei tarvi suojakuorta.

Minulle on sanottu että "oot vahvin ihminen jonka tunnen". En tiiä kertooko se sanojan kaveripiiristä vai minusta jotain, mutta onhan tässä tullu selviydyttyä yhestä jos toisesta asiasta, märyn kanssa ja ilman.

Minä oon kova märiseen, itken jos televisiosarjassa kuolee joku

Märisen silloin tällöin 10v kuollutta koiraa (koska sen lähtö oli niin kaamea) ja viime vuonna kuollutta metästyskaveria. Kaverilla kuoli koira vähän ennen vappua ja ko kuulin siitä niin parahin heti itkuun. Vaikka en ees tutustunu siihen koiraan ko se oli niin vanha ja kuuro ja sokia että ei siihen voinu tutustua. Tiesin vaan miltä kaverista mahollisesti tuntuu ja se oli niin kauhiaa että piti märistä. Jos näen tai kuulen tai luen eläinrääkkäyksestä niin vetistelen heti.

Oletan että kun ammun sen ekan hirven niin ekaksi yrjöän ja sitten märisen. Ja sitten pistän. Tai ehkä se pitäisi ensin pistää ja sitten vasta antaa valta ruumiillisille toiminnoille. Näin siitä huolimatta että olen nähnyt kaadon ja ollut suolistamassa tuoretta raatoa.

Itkekää, ihmiset, että ei mene kyynelkanavat tukkoon!

Märisemisiin!