Itkuketju

[Bluntly]

Eikö noissa molemmissa ole aika lailla D-vitamiinia myös?

Ei. Esimerkiksi Möllerin tuplassa on 5 mikrogrammaa per tabu eli käytännössä yhtä tyhjän kanssa.

[exPertti]

Eikö noissa molemmissa ole aika lailla D-vitamiinia myös?

Ei. Esimerkiksi Möllerin tuplassa on 5 mikrogrammaa per tabu eli käytännössä yhtä tyhjän kanssa.

Aikuisten multitabsissa on 10 mikrogrammaa ja tupliahan piti ottaa kaksi kerralla (jos olen oikein ymmärtänyt). Siinä on jo 20 mikrogrammaa kesälläkin joka päivä.

En täysin ymmärtänyt Lolitalta ottaako hän noitten päälle vai ilman noita vielä talvella ison latingin D-vitamiinia. Alkavat määrät olla isoja. Vai tuntuuko se vain siltä?

[Bluntly]

Ei-aurinkoiseen aikaan nappaan 125 mikrogrammaisen tabun päivittäin, voisi kyllä nytkin kun ihan hirveästi ei viitsi auringossa poltella itseään.

[exPertti]

Ei-aurinkoiseen aikaan nappaan 125 mikrogrammaisen tabun päivittäin, voisi kyllä nytkin kun ihan hirveästi ei viitsi auringossa poltella itseään.

Ok, itse nappasin syksystä kevääseen fiilispohjalta 2-5 kertaa viikossa 20 mikrogrammaa.

[exPertti]

^ Ja sitten eksä-nyksä pääsi kerran vielä pelaamaan palloa ja löi heti kunnarin?

On sinulla ainakin mahtavan nauravainen tyttö jos ei muuta näytettävää tästä menosta.

[exPertti]

Vähän niin siinä pääsi käymään. Tyttöhän on aivan loistava, äiti vaan ei yllä samalle tasolle.

Emmehän me oikeasti tunne toisiamme, mutta mitä tätä palstan läpi välittynyttä elämääsi seuraa tulee tunne että ensinnäkin asiasi ovat monessa kohtaa hyvin. Ja toisaalta tulee olo, että tuolla tarmolla sateenkaaren takana oleva kultapotta on ihan saavutettavissa.

Tsemppiä.

[RP]

Mulla on vähän semmoinen olo, että aika moni tälläkin palstalla olisi sitä mieltä että erota ei kannata, kun parisuhde voisi yrittämälläkin ehkä toimia.

No kuten varmaan tiedätkin niin itse en lukeudu tähän ryhmään vaan olen, ehkä jonkun perseen mielestä ihan kauhia, sitä mieltä että ero olisi varmastikin kaikille osapuolille parempi vaihtoehto. Elikkä varmaan tosi hyvä ettei mun mielipiteellä ole merkitystä! Varsinkin kun yleensä en kannata erotilanteita, jos ei mitään sen palavampaa hämminkiä ole.

Mä vaan luen näiden sun viestien kautta, että tuossa suhteessa et tulisi olemaan onnellinen, ja mä nyt itsekeskeisenä ihmisenä meinaan että jos vanhempi on onnellinen niin se on miljoonasti parempi lapselle kuin yhdessä olevat ei niin onnelliset vanhemmat. Jotkut uhrautuu ja elää sen kanssa, jotkut yrittää elää sen kanssa vähän niin ja näin, jotkut no ei vain kykene. Sun pitänee miettiä mihin ryhmään kuulut, kai.

Voihan taustalla toki olla masennus, mutta törkeästi totean ilman mitään tietoa tässä perstuntumalla että olosuhteiden aiheuttama tila, seuraus ei syy.

Tsemppiä tietenkin, teit sitten miten päin tahansa! <3

[Gat]

Symppaan Suvista. Mutta minä olen viimeinen epäihminen ymmärtämään parisuhteiden ongelmia. Kuultuani Suvisen "vahinko"raskaudesta neuvoni oli, että teetä abortti, tuohan muuttaa koko loppuelämäsi. Minä en olisi moralisoinut. Tai jos et, yrittäkää muodostaa oikea perhe. Nyt on tuo ihku tytär. Ja miestäkin on joskus sietänyt.

Liian monta kertaa City-Kitinäurallani olen nähnyt nämä samat rakkaudet, liitot ja aina eroamiset parissa vuodessa. Henk.koht. nuoruudentraumojeni takia ajattelen, että tosiaan se perhe olisi tärkein ja nykyään liian helpolla annetaan periksi. Ei kai se avio/avoliitto koskaan mitään alkuhuuman romanssia ole.,

Toisaalta jos se tosiaan on yhtä vitutusta ja huonoa niin aikuisten kuin lapsenkin kannalta, niin kai sitten pitäisi erota. En minä vaan tiedä kun en ole itse ollut. Enkä ole Suvinen tai siippansa.

[küllküll]

Nää on vaikeita juttuja nää.

Vanha klisee "parisuhteen eteen pitää tehdä töitä" pitää kyllä omien kokemusteni mukaan paikkansa. Samaten se, että "mitä enemmän siihen investoi, sitä enemmän siitä itselleen saa". Nämä ajatusmallit eivät ehkä sovi nykyihmisen ajatusmaailmaan kovin hyvin. Pitäisi saada se tosi-teeveestä tuttu täydellinen elämä itselle heti, mieluiten niin ettei tarvitsisi asian eteen tehdä mitään.

Oheinen ei ole ehkä paras mahdollinen parisuhde-analogia, mutta se on itselle jäänyt mieleen. Slash määritteli biossaan haamukirjoittajansa suulla rocktähteyden jotenkin tähän tapaan: "muutamia huippuhetkiä kohden on siedettävä huomattavan suuri määrä tylsiä, puuduttavia ja rutiininomaisia juttuja. Huippuhetket tekevät niistä kuitenkin sietämisen arvoisia." Tämä on minusta sovellettavissa myös parisuhteeseen ja vanhemmuuteen. Minä ainakin haluan olla se "ammattimainen" rocktähti omassa suhteessani vaimoon ja lapsiin.

Jokainen joutuu sitten kohdallaan määrittelemään itselleen sen, missä balanssissa näiden on oltava, että "suhde toimii". Jos on itse pistänyt huomattavasti itseään suhteessa peliin, eikä saa siitä mitään 'ikinä' itselleen, on tietenkin viisainta minimoida vahingot ja nostaa kytkintä. Joku raja se on altruismillakin - eikä se ole lapsenkaan etu, jos vanhemmat lusivat elinkautista saman katon alla hänen takiaan vihaten jokaista hetkeä.

[saira]

^:h:

[Gat]

^:h:

Hei siis minä edellisen sivun lopussa sanoin lähes samaa kuin Killkill. Kuitenkin vähemmän moraaliohjeistaen, kun en tiiä. Vaikka Suvista olisin.. te tiiätte. Ai kuinka narsistina inhoan kirjoittaa edelliseen sivuun, jota ei lueta!

[küllküll]

^ Tunnen yhtäkkiä itseni konsultiksi

[Gat]

^ Tunnen yhtäkkiä itseni konsultiksi

Neuvosit mun isälle ensin Windowsia.

Mut eikös ole jaloa minulta, että yritän tukea Suvisen liittoa, vaikka itse halusin olla sukupuoliyhdynnässä Suvisen kanssa? Mutten tiedä olisko sittenkin paras erota. Aika paha Kitinässä, että ainakin parin nettihullun tapauksessa ei tiedä, onko pieninkin kanssafoorumilaisten täällä sanottu kääntänyt vaa-an katastrofiin.

Suvista toki panisin, mutta en kun on liitossa, ja eroakaan en suosittele.

[exPertti]

Kauhee dilemma!

Ajattele, vain parisuhteesi on gattiksen onnen tiellä.

[saira]

^:h:

Hei siis minä edellisen sivun lopussa sanoin lähes samaa kuin Killkill. Kuitenkin vähemmän moraaliohjeistaen, kun en tiiä. Vaikka Suvista olisin.. te tiiätte. Ai kuinka narsistina inhoan kirjoittaa edelliseen sivuun, jota ei lueta!

sinullekin!

[Nergal]

En tiedä...en oikeasti tiedä.

Äidin kuolema ottaa koville ja lujaa. Asia oli odotettavissa mutta kun tieto siitä että äiti on kuollut lyötiin tietooni pysäytti kai kokonaan minut. Shokissa tai jossakin eletty muutama päivä, nyt alkaa tulemaan itku ja tunne sisällä esiin että jokin on ainaisesti poissa.

(luvassa hajanaisia mietteitä)

Olen yrittänyt olla luja, olen yrittänyt pitää itseni vahvana ja olla itkemättä. Yrittänyt, niin kovasti miettiä että äiti ei halua että häntä surraan vaan jotenkin tunnen että hän haluaisi olla rauhassa. Pärjään ajatusteni kanssa mutta tänään iski isän tila niin pahasti että en tiennyt mitä tehdä. Isäni esitti minulle kysymyksen "Antti, mitä minä nyt teen?" Hämmästyin, isä on hiljainen. Hän ei puhu omista asioistaan, hän aina on ollut se siis SE joka neuvoo ja on paikalla kun on itsellä asiat huonosti. Nyt hän heitti yhden kysymyksen mihin en osannut sanoa yhtää mitään. Onnistuin pidättämään itkun sisällläni ja kysymään että mitäs nyt noin kysyt. Isä ei vastannut, tuijoti ikkunasta ulos sanomatta sanaakaan. Kävin laittaan hiillosta takassa kuntoon ja silloin se iski minun tajuntaani, isä oli äidin kanssa 48v naimisissa, hoiti häntä viimeiset 2v sairauden takia ja viimeisen vuoden hän hoiti äitiä kokolailla 24/7. Nyt se on kaikki poissa. Isä jäi täysin tyhjänpäälle siitä elämästä ja siitä ihmisestä jota hän rakasti, josta hän välitti ja jota hän hoisi.

En voi kuvitella sitä mitä isä tuntee, itse en ole nukkunut, en syönyt kunnolla maanantain jälkeen. Omassa sydämessä vetää tyhjää, tuntuu kuin sekin tahto mikä itsellä on ollut kohdata suruja on muserrettu ja paiskattu päin taulua niin lujaa kuin ikinä voi. Lauantaina vielä juttelin äitini kanssa vaaleista ja vitsailtiin normaaliin tapaan, lauantai illasta hän joutui sairaalaan, maanantaina 14.30 sydän antoi periksi. Silloin olin odottamassa bussia TAYS:iin... En koskaan päässyt sanomaan viimeisiä sanoja.

En tajua mitä teen kun kaikki ympärilläni suree ja reagoin siihen yrittämällä olla vaan vahva ja olla surematta. Käperryn niin syvälle itseeni että hoen jatkuvasti itselleni että kanna, kanna muiden hätä pois ja itke sitten kun saat oman hetken. Joskus olen sanonut että minulta ei lopu huumori koskaan ja kuinka väärässä olen ollut...

Kuoleminen kuuluu elämään, mietin olenko huono kun turvaudun ajatukseen että äitiin ei enää satu, hän on turvassa kivuilta? Mutta sen tiedän että minuun ei koskaan ole sattunut näin paljon, tuska sisälläni on todella iso.

Anteeksi hajanaisita ajatuksista ja tilityksestä. Teki vaan mieli selvittää päätä ajatuksista ja jotenkin helpotti kun sai ne kirjoittaa. En jaksa edes oikolukea, yritän nukkua.

[Gat]

Osaisipa sanoa jotain. Mutta kun minäkin olen ihan orpo piru sitten kun vanhempani kuolevat. Lopullisuus sinullakin. Äsken äitisi oli, nyt ei enää koskaan. No, ainakin hän oli, ja se todellisuus on pysyvää.

[Haemaeraemies]

(luvassa hajanaisia mietteitä)

Saat takaisin hajanaisia mietteitä jantterilta, joka upposi syviin ajatuksiin ja muistoihin tekstisi kautta:

Rohkeaa tekstiä, ja en kyllä tiedä mitä tuohon vastata. Itke hyvä mies, jos on itku tullakseen. Olen nähnyt elämässäni paljon menetystä, ja viimeksi todistin läheltä kun hyvä ystäväni menetti äitinsä syövälle. Koskaan, en ikinä ole nähnyt tai kuullut sen miehen olevan lähelläkään murtumista, mutta niin se häneltäkin tuli, tosin vasta viikkoja myöhemmin. Ja sitten sitä tulikin. Ja sitten tuli myös se lamaannus. Silloin mietin, että jos ja kun olen samassa tilassa, niin yritän kohdata sen käsittämättömän musertavan surun omalla tavallani.

Äh, hitto tämä on vaikeaa, koittaa saada ulos tämä tekstimuodossa. Koitan ehkä sanoa: tee mitä sinun tarvii tehdä, että saat surutyösi alkuun. Jos se vaatii itkemistä, itke. Jos se vaatii pakenemista yksin mökille olemaan omien ajatusten kanssa, tee se. Mutta älä nyt vaan rakenna mitään muuria surun ympärille.

Erästä innoittajaani lainatakseni: Kaikesta huolimatta – ja ehkä juuri siksi – kaikkea hyvää sinulle Antti.

Sama mies kirjoitti nämä sanat, jotka auttoivat minut viimeksi pahimman yli, kun menetin erään kaikista rakkaimista ystävistäni:

kun huonot päivät päihittävät hyvät
ja kauniit kasvosi vääristyvät
etkä totuuksia osaa ominas pitää
eikä sydämessäsi liikahda mitään
etkä vierelles tahdo kutsua ketään
kun mietteesi mustimmat maan poveen vetää

kun voimattomuus on olemuksesi herra
etkä keskustella jaksa hetken verran
kun tuhoisa taivas on kaikkeutes yllä
minä näen sen hyvin ja käsitän kyllä
ja kanssasi kiroan elämän ilveet
ja luoksemme pyydän nuo synkimmät pilvet

ne pisaroi, tihuttaa, salamoi
myrskyn nostattaa
ja myrsky huuhtoo jälkesi niin
ettei suru voi löytää sinua

myös läheiseen ihmiseen pettyä saat
helpot huijaukset haaskalintua houkuttaa
niin tuo ystävä hyvä sun sydämees pesi
että hänelle uskoit myös luottamuksesi
hän luottamustas niinkuin jätteitä vaali
tuo ystävä niinkuin sika tai sakaali (syöpä tai spitaali)

sen myötä et helposti ihmiseen luota
vaan tulee se aamu kun et mieti tuota
kun turhuuden turhuutta mieti et illoin
ja yhtenä ylväänä nousemme silloin
ja jätämme kauaksi taaksemme heidät
ja nauramme kun myrsky tavoittaa meidät

ja pisaroi, tihuttaa, salamoi
myrsky nousta saa
se myrsky huuhtoo jälkesi niin
ettei suru voi löytää sinua

kun masennus makaa pedin pohjalla
ja kaipaus kolkuttelee sen alla
sinä pyörität mietteitä joissa oot maannut
toivoen ett' oisit takaisin saanut
ees muutamat minuutit, tunnit tai päivät
ja sanoa sanat jotka ilmaan jäivät

ja koskettaa elävää ihoa vielä
ja palata kotiin ja hän olis siellä
ja kertoa kuinka on rakkain ja parhain
ja yhdessä surra ett' lähti niin varhain
minä kanssasi kiroan elämän lakia
tummimmat pilvetkin itkee sen takia

ne pisaroi, tihuttaa, salamoi
myrskyn nostattaa
ja myrsky huuhtoo jälkesi niin
ettei suru voi löytää sinua

kun pelkäät että sulle jäi vain jämä
että petosta on ihmisen elämä
minä lakaisen roskat ja puhdistan pöydän
ja toivon rippeitä nurkista löydän
ja vien sinut parhaiden ystävien luokse
jotka eivät milloinkaan karkuun juokse

jotka avosylin sinut vastaanottaa
niin muistat myös sen että hyvyys on totta
ja unohdat pettymykset, turhat työskin
näet elämän arvon ja omasi myöskin
ja saapua saavat nuo synkimmät pilvet
ja ilmatarten inhottavimmat ilveet

ja pisaroi, tihuttaa, salamoi
myrsky nousta saa
myrsky huuhtoo jälkesi niin
ettei suru voi löytää sinua

[nowaysis]

A,

Voisitko kirjoittaa äidillesi kirjeen, jossa sanot kaikki ne asiat?

[huima]

Kirjoita ne tai puhu ne vaikka ammattilaiselle.

Omat kaverit ja muut eivät ehkä osaa oikeasti olla niin läsnä, paikalla ja tukena tuollaisessa tilanteessa kuin mielenterveyden ammattilainen, joka on joutunut näkemään ja käsittelemään elämän eri puolia useita kertoja.

Ei ole huono asia sanoa, että sattuu ja pyytää siihen apua. Kaiken sen pitäminen sisällä ei auta tai kasvata ketään. Valvominen tuohon päälle ja ennen pitkää olet itse todella huonossa kunnossa, etkä pysty auttamaan isääsi tai lähipiiriäsi.

Mitä jos soittaisit Tayssiin tai jonnekin?

Voimia A.

[exsu]

Kuoleminen kuuluu elämään, mietin olenko huono kun turvaudun ajatukseen että äitiin ei enää satu, hän on turvassa kivuilta? Mutta sen tiedän että minuun ei koskaan ole sattunut näin paljon, tuska sisälläni on todella iso.

Sinun äidilläsi on kaikki hyvin nyt. Tyhjyys tai joku parempi paikka, sitä ei kukaan täällä tiedä, mutta ei kipuja ja sairautta. Pitkän sairauden jälkeen se on todennäköisesti helpotus, ja sen myöntämisessä ei ole mitään pahaa. Päin vastoin, on suurta rakkautta suoda läheiselleen lepo, vaikka se tarkoittaa itselle suurta luopumista, ikävää ja surua.

Sure omalla tavallasi, mutta älä jää yksin. Vahvuutta ei aina ole siirtää tunteita syrjään, vahvuutensa voi näyttää myös kohtaamalla ne tunteet, antamalla niiden tulla. Ja lopulta, oppia elämään niiden kanssa.

Jo ehdotettukin ulkopuolisen keskusteluavun hakeminen voi olla hyvä idea. Samaa voit ehdottaa isällekin, jos hänestä olet kovin huolissasi. Teitä on siellä nyt kaksi suojelemassa toisianne omalta surultanne, ja tekee varmaan hyvää löytää joku kanava purkaa sitä.

Voimia surunne kanssa. Äidin rakkaus ei lopu hautaan, se jatkuu osana sun elämää ihan loppuun saakka.

[Nergal]

Tiedän ja tiedän.

Nukuin jotain 4h ja nyt lähden isän kanssa pilkille. Oli yhteinen päätös, saadaan muuta ajateltavaa. Olisi varmaan pitänyt purkaa itseäni blogiin tai jonnekin muualle, mutta kirjoittaminen auttoi saamaan unen.

Pitäähän Rudolfille kalat pilkkiä

EDIT: Pitää ne verkot katsoa samalla.

[annepa]

Olen yrittänyt olla luja, olen yrittänyt pitää itseni vahvana ja olla itkemättä.

Se, että on luja ja vahva, ei tarkoita että ei voisi itkeä ja surra. Vahva ihminen pystyy itkemään ja suremaan. Vahva ihminen myös ymmärtää hakea apua kun ei omillaan pärjää.

tänään iski isän tila niin pahasti että en tiennyt mitä tehdä. Isäni esitti minulle kysymyksen "Antti, mitä minä nyt teen?" Hämmästyin, isä on hiljainen. Hän ei puhu omista asioistaan, hän aina on ollut se siis SE joka neuvoo ja on paikalla kun on itsellä asiat huonosti. Nyt hän heitti yhden kysymyksen mihin en osannut sanoa yhtää mitään.

Isäsi ja sinä jatkatte elämää parhaalla tavalla mihin pystytte. Nyt se elämä on erilaista kuin ennen, mutta parhaanne teette. Nyt se paras on ehkä sitä että huolehditte syömisestä ja nukkumisesta, ei mitään muuta. Viikon päästä se on jotain muuta ja vuoden päästä taas jotain muuta. Eikö niin?

[Kottarainen]

Anteeksi hajanaisita ajatuksista ja tilityksestä. Teki vaan mieli selvittää päätä ajatuksista ja jotenkin helpotti kun sai ne kirjoittaa. En jaksa edes oikolukea, yritän nukkua.

Päivä kerrallaan, tunti kerrallaan. Ajan mittaan se helpottaa.

Kommentoin kun on tästä kokemusta. Isä kuoli 7 vuotta sitten. Olin yksin järjestämässä kaikkia käytännön asioita, kun vanhemmat on kerran eronneet eikä sisaruksia ole. Pari ekaa viikkoa olin jonkinmoisessa sokissa. Sitten alkoi varsinainen sureminen jota kesti raskaan tuntuisena ehkä pari kolme kuukautta. Sitten ikävä alkoi helpottaa pikku hiljaa ja ehkä reilun vuoden päästä aloin olla sinut tapahtuneen kanssa ja pystyin jo viemään esimerkiksi haudalle kukkia. Parin vuoden päästä muistot isästä alkoivat olla voittopuolisesti positiivisia, eli isän ajatteleminen ei enää automaattisesti tarkoittanut surullisia ajatuksia kuolemaan liittyen, vaan hyviä muistoja elämän ajalta. Nykyään haikea olo iskee enää harvoin. Se harmittaa ettei tytär koskaan ehtinyt nähdä toista isoisäänsä eikä mieskään koskaa isääni tavannut.

Tsemppiä Nergalille raskaan alkuvaiheen yli. Suru tosiaan menee ohi ja pahin aika nopeastikin vaikkei juuri nyt siltä todennäköisesti tunnukaan.

[Riemumieli]

Komppaan Kottaraista. Sen totean myös, että ei kannata yrittää olla vahvempi kuin on ja kannattaa hakea apua jos on tarvis. Jos ystävistä ei kuulu, ota sinä yhteyttä. Jotkut eivät osaa suhtautua asiaan, joten ajattelevat, että parempi kun en häiritse. Puhuminen on yllättävän terapeuttista, oli kyse sitten ystävästä tai kallonkutistajasta.