So Hard kirjoitti: lasten hankkiminen se se vasta itsekästä on. Silkkaa itsekästä halua siirtää geenejään eteenpäin.
Aivan! Mietin tässä taas yks päivä että tarviin/haluun kyllä joku päivä semmosen pikkusen plimsessan ku vitsi ne on vaan niin ihqui!
Toisaalta tottakai lasten kautta peilataan myös omia (toteutumattomia)unelmia, eikä se ole edes musta mitenkään häpeällistä. Tiettyyn pisteeseen saakkaa vanhemmat määräävät paljonkin lastensa elämästä, antavat tietyn sorttiset eväät elämään, so to say. Aikuisen lapsen elämään ei tulisi kuitenkaan kovin rankalla kädellä puuttua, tai pidän sitä kyllä merkkinä jostain tällaisesta.
sivustahuutaja kirjoitti:En nyt äkkiseltään keksi tahoa, jolla olisi suurempi vaikutusvalta aikuiseen ihmiseen kuin vanhemmilla, jos puolisoa ei lasketa.
Ehkä tuossa jälkimmäisessä viestissä ilmaisin sen, että toki ovat vaikuttaneet aikanaan. Mietitkö työtä, puolisoa ja opintoja valitessasi että mitähän se isukki tästä tuumaa? Tykkääkö se mun kavereista?
sivustahuutaja kirjoitti:En nyt äkkiseltään keksi tahoa, jolla olisi suurempi vaikutusvalta aikuiseen ihmiseen kuin vanhemmilla, jos puolisoa ei lasketa.
sivustahuutaja kirjoitti:En nyt äkkiseltään keksi tahoa, jolla olisi suurempi vaikutusvalta aikuiseen ihmiseen kuin vanhemmilla, jos puolisoa ei lasketa.
Ehkä tuossa jälkimmäisessä viestissä ilmaisin sen, että toki ovat vaikuttaneet aikanaan. Mietitkö työtä, puolisoa ja opintoja valitessasi että mitähän se isukki tästä tuumaa? Tykkääkö se mun kavereista?
Niin siis ei meillä ole mitään erimielisyyttä - hyvä vanhempi antaa lapsen itsenäistyä, tukee sitä ja hänen omia valintojaan, vaikka ei olisi niistä samaa mieltä. Kaikki eivät vain näin toimi, ja silloin se vanhempien vaikutusvallan nurja puoli juuri tulee esiin. Esimerkiksi omat vanhempani toki toivoisivat että tekisin pentuja mutta he eivät ota asiaa esiin koska tietävät että minä en niitä halua tehdä.
Vähän viel omasta aiheesta..
Äiti oli hereillä. Ei jaksanut puhua kun oli ihan tokkurassa. ei ollut enää hengityskoneessa vaan hengitti itse ja siellä oli hiustenpesu käynnissä Tuli tunne et äiti tajus keitä me ollaan. Ihan kun ois hymyillyt vähän kun systeri sano äitin lapsenlapsen nimen. Puristi kädestä ja vilkutti kun lähdettiin. Jos kaikki menee hyvin niin huomenna siirtävät sydänosastolle ja tutkivat mistä toi johtui. Jäi positiivinen ja hyvä mieli. Täytyy vaan toivoo että jatkokin menee hyvin ja äiti paranee ja aivot kunnossa. Oli ihana nähdä äiti ja sanoo sille kuin rakas ja tärkee sen on
Kiitos kun oon saanut avautua ja ootte tukeneet. Se on ollut mulle tärkeetä!
Kreitsu, mä oon todella pahoillani sun tädin puolesta ja mä toivon että se yliajaja tulee kärsimään omantunnontuskista loppuelämänsä! Voimia sulle ja läheisille
Voisko jompi kumpi kertoa muillekin, koska esim. itse en ainakaan oikein ymmärrä tätä. Mitä muita "mahdollisuuksia" lisääntyä on kuin se, että on parisuhteessa tai sen kaltaisessa tilanteessa, jossa molemmat osapuolet toivovat lasta? Useimmiten näissä tapauksissa kai ainakin pyritäänkin lisääntymään. Muita tilanteita en sinällään osaa pitää mahdollisuuksina, koska silloin jälkikasvu on ainakin jollekin osapuolelle ei-toivottu tulokas.
Tarkennettakoon vielä, että en tarkoita tällä sitä, etteikö suunnittelemattomaan lapseen voisi kiintyä samanlailla kuin suunniteltuunkin.
Itkin tänään ekaa kertaa taas hyvin pitkästä aikaa. Hyvä näin. Josko sille itkulle ja surulle nyt viimein alkais löytyä omat paikkansa ja aikansa. Omien muksujen puolesta vain on todellisen harmistunut olo. Lapsellahan ei välttämättä ole kodista lähteneeseen isäänsä mitään oikeuksia. Lähinnä velvollisuuksia tavata sitä isää, silloin kun isä haluaa käyttää tapaamioikeuttaan - jos haluaa.
Alku ainakin näyttää helvetin lupaavalta, jos tuo eilen viimeksi kotonamme piipahti sisällä, näki lapsensa kyllä kanssani pihalla leikkimässä, muttei kiinnostanut edes omia lapsiaan tervehtimään tulla.
Yritän vain ajatella, että itsehän hän itselleen hallaa tekee, jos ei halua lapsilleen isä olla. Ja, ehkä hänenkin mieli vielä muuttuu ajan kypsyttyä ja etäisyyttä otettuaan. Ehkä parin vuoden päästä - tai joskus. (Jos nyt 2-vuotias tyttärensä silloin enää edes muistaa, kuka tai millainen se isänsä olikaan...).
Vahinko etteivät äiditkin saa lähteä milloin heitä huvittaa ja ruveta nukkumaan ulkosalla. Varsinkin äidit sitä toisinaan tarvitsisivat.
-muumimamma
Mikä ihme sille miehelle tuli? Miten perheenisä on yhtäkkiä muuttunut tuollaiseksi? Miten voi vaan tosta noin vaan jättää entisen elämänsä ja perheensä?
Voit ottaa nämä kysymykset ihan retorisina, ei todellakaan tarvitse vastata.
“Outside of a dog a book is a man’s best friend, inside of a dog it’s too dark to read” - Groucho Marx
Perjantaina yt-neukkakokouksen loputtua vitutti niin armottomasti että aloin itkeen. No eihän se paska siihen loppunut vaan luottamushenkilökollega alkoi (taas vaihteeksi, on tehnyt tätä ennenkin) nokkiin mua julkisesti (tai no ihan sama vaikka ois yksityisestiki, ei se kivaa ole). No tämä ei enää itkettänyt vaan suututti ihan perkeleesti.
Hyvä viinihumala kirkastaa ihmeellisesti raskaimmatkin rötökset, joten minulla ei liene muuta neuvoa kuin pysytellä päissäni kuin käki elämäni loppuun asti.
Rankkaa tekstiä. Tiedän tasan, miltä tuo kaikki tuntuu Itse olin suunnilleen tuollaisessa tilanteessa pari vuotta sitten. Oli pakko tehdä suuria päätöksiä, aika näyttää oliko mikään niistä oikea. Se oli rankkaa aikaa, hammasta purren selvisin - onneksi.
"To infinity... and beyond!"
"Oh, I'm detecting nuttiness!"
Oletko käynyt puhumassa jossain tuosta masennusoireilusta? Ainakin itsellä tuollainen "poispoispois"- tyyppinen pakoajatus, jossa työ, suhde ja koko elämä ahdistavat ovat olleet useimmiten masennustyyppistä oireilua, jonka taustalla on ajatus siitä, että muuttamalla asiat X, Y ja Z elämästäni voin vihdoin olla onnellinen. Kolmas muuttuja minulla, ja ruokapäikkyketjun perusteella ehkä myös sinulla on kroppa. Niin, ja ei ole ehkä mikään valtava uutispommi, että se paha olo ei lievity pakenemalla kuin hetkeksi.
Tietysti on tilanteita, joissa työ tai parisuhde vain rasittavat niin kohtuuttomasti, että niistä luopuminen parantaa elämänlaatua merkittävästi, enkä halua mitenkään vähätellä omaa analyysikykyäsi. Suosittelisin silti puhumista jollekin ulkopuoliselle (esim. terapeutille) ennen lopullisten päätösten tekoa. Jos ei muuta, niin saisi ainakin myös työkaluja käsitellä mahdollisia muutoksia.
exsu kirjoitti:Oletko käynyt puhumassa jossain tuosta masennusoireilusta?
Mulle tuli kyllä kans mieleen masennus tosta vuodatuksesta. Voi olla että tilanne ja ympäröivät olosuhteet on aiheuttaneet masennuksen, mutta voi myös olla että tilanne ja ympäröivät olosuhteet tuntuu kauheilta masennuksen (jonka on aiheuttanut joku muu asia) takia. En suosittele tekemään mitään strategisia päätöksiä tuossa tilassa, suosittelen samaa kuin exsu. Päälääkäriin siis.
Eikö työterveyteen saa muita aikoja kuin nuo tarkistusajat?
Hyvä viinihumala kirkastaa ihmeellisesti raskaimmatkin rötökset, joten minulla ei liene muuta neuvoa kuin pysytellä päissäni kuin käki elämäni loppuun asti.
mustaenkeli kirjoitti:Itkin tänään ekaa kertaa taas hyvin pitkästä aikaa. Hyvä näin. Josko sille itkulle ja surulle nyt viimein alkais löytyä omat paikkansa ja aikansa. Omien muksujen puolesta vain on todellisen harmistunut olo. Lapsellahan ei välttämättä ole kodista lähteneeseen isäänsä mitään oikeuksia. Lähinnä velvollisuuksia tavata sitä isää, silloin kun isä haluaa käyttää tapaamioikeuttaan - jos haluaa.
Alku ainakin näyttää helvetin lupaavalta, jos tuo eilen viimeksi kotonamme piipahti sisällä, näki lapsensa kyllä kanssani pihalla leikkimässä, muttei kiinnostanut edes omia lapsiaan tervehtimään tulla.
Yritän vain ajatella, että itsehän hän itselleen hallaa tekee, jos ei halua lapsilleen isä olla. Ja, ehkä hänenkin mieli vielä muuttuu ajan kypsyttyä ja etäisyyttä otettuaan. Ehkä parin vuoden päästä - tai joskus. (Jos nyt 2-vuotias tyttärensä silloin enää edes muistaa, kuka tai millainen se isänsä olikaan...).
Lastesi isän lapsuudesta asti tunteneena mä en pysty käsittämään tätä
Suvinen kirjoitti:Voisiko lapsi olla onnellinen jos käykin toisin?
Kyllä takuulla lapsi on onnellisempi eronneiden hyvinvoivien vanhempien kanssa kuin väkisin, vanhempien onnellisuuden (tai jopa mielenterveydenkin) hinnalla "ehjänä" pidetyssä kodissa ja liitossa. IMHO.
Ja edelleen IMHO, on helvetinmoinen taakka lapselle, jos vanhemmat on yhdessä vain "lapsen takia".
Suvinen kirjoitti: johonkin arvauskeskus-davelle kun menee se lykkää cipralex- reseptin kouraan ja siihen taas en halua lähteä. Parillakin läheisellä on lääkitys päällä, ja jatkuvaa arpomista sivuvaikutusten, oikean annostelun ja muun kanssa.
Pelkkä lääkitys on parempi, kuin ei mitään hoitoa. Ei se vointi siitä ainakaan huonone. Tai jos huononee, sen voi lopettaa. Nykyaikaiset masennuksen hoitoon käytetyt lääkkeet ovat vähäsivuvaikutuksisia.
Masennusta osataan hoitaa myös terveyskeskuksessa. Kyseessä on niin yleinen sairaus. Jokainen yleislääkäri näkee käytännössä joka päivä masennuspotilaita. Kaikissa terveyskeskuksissa on selvät hoitoketjut masennukselle, koska kyseessä tosiaan on niin yleinen sairaus.
Mun on äärettömän vaikea nähdä tätä logiikkaa, että ei haluta lähteä hakemaan apua, jos ei vähintään Sigmund Freud ole hoitamassa. Mutta ehkä tuo "kukaan ei voi auttaa ja ainakaan apua en hae" on osa sairautta.
NuoriDaavid kirjoitti:Jokainen yleislääkäri näkee käytännössä joka päivä masennuspotilaita. .... Mun on äärettömän vaikea nähdä tätä logiikkaa, että ei haluta lähteä hakemaan apua, jos ei vähintään Sigmund Freud ole hoitamassa. Mutta ehkä tuo "kukaan ei voi auttaa ja ainakaan apua en hae" on osa sairautta.
Etkö sä ollutkaan yleislääkäri?
Kyllä ensimmäinen steppi masennuksesta paranemisessa on halu parantua. Pitää siis haluta palata ihan siihen samaan maailmaan, jonka sairastuessaan jätti. Ei ole mahdollista vaatia maailman muuttuvan, jotta suostuu tulemaan takaisin.
Tietenkin omin teoin voi vaikuttaa moneen asiaan tässä maailmassa, mutta yleensä tuo kyky toimintaan palautuu vasta kun masentunut alkaa parantua.
Objektiivisesti katsoen maailma harvemmin on mennyt sairastuneen kohdalla parempaan suuntaan sairauden aikana, joten on helppo kuvitella kuinka raskaalta ajatus paranemisesta tuntuu.
sivustahuutaja kirjoitti:...on helppo kuvitella kuinka raskaalta ajatus paranemisesta tuntuu.
Kaikki uusi tai muutos ahdistaa ja pelottaa masentuneena. Masennus on kokonaisvaltainen olotila. Ulkopuolinen rohkaisu auttaa.
Tietenkin rohkaisu auttaa, mutta kommentoinkin sitä, että ulkopuoliseen apuun ei välttämättä tartuta jos paranemishaluja ei ole. Tuo 'yleislääkäri ei pysty auttamaan' on juuri tuota.
Lievän masennuksen käypä hoito on terapia tai lääkitys. Keskivaikean terapia ja lääkitys. Vaikeasti masentuneet eivät hyödy terapiasta, mutta lääkityksestä kyllä.
Eli lääkitys ei missään vaiheessa ole väärä hoito. Lievässä ja keskivaikeassa on hyötyä myös terapiasta.
Itse tosiaan näen masennuspotilaista jokainen työpäivä. Suuri osa paranee tai ainakin oireilu lievittyy. Psykiatrian pkl:lle kirjoitan lähetteitä keskivaikeissa ja vaikeissa, jotka eivät reagoi asianmukaiseen lääkehoitoon. Lähetettä on turha kirjoittaa, ellei ensin ole kokeiltu asian mukaista lääkehoitoa. "Turha" tarkoittaa, että lähete palautuu, ellei ensin ole kokeiltu asian mukaista lääkehoitoa.
Mutta ceterum censeo: terveyskeskuksissa on selvät hoitoketjut masennukselle. Se on päivittäin vastaan tuleva sairaus.
Harvemmin kärsin masennusta, joskus voi tulla vastoinkäymisiä mennä tv-esiintyminen ohi suun mutta paistaahan päivä vielä huomennakin,voin unohtaa mitä tahansa viidessa sekunnissa, joten jos on joku ongelma niin se muistuttaa itsestään joskus myöhemmin.
tällaisesta.
Tuli tunne et äiti tajus keitä me ollaan. Ihan kun ois hymyillyt vähän kun systeri sano äitin lapsenlapsen nimen. Puristi kädestä ja vilkutti kun lähdettiin. Jos kaikki menee hyvin niin huomenna siirtävät sydänosastolle ja tutkivat mistä toi johtui. Jäi positiivinen ja hyvä mieli. Täytyy vaan toivoo että jatkokin menee hyvin ja äiti paranee ja aivot kunnossa. Oli ihana nähdä äiti ja sanoo sille kuin rakas ja tärkee sen on 
