Jenny Daa-aah! ling kirjoitti: Minäpä sain just huomautuksen äsken, jouduin ihan poliisisetien autoon kuuntelemaan mitä tein väärin. Keskittymiskyky nollassa, sydän hakkas täysillä, syynä ei todellakaan rikkeeni (jota en ollut vielä kuullut, eikä se oikein kiinnostanutkaan) vaan tietoisuus alastomasta kropasta villakangastakin alla. Vttu sinkkuna olisin oikeasti tullut pidätetyksi kahden karskin uniformuisen väkisinmakaamisesta!!1
Jenny on niin ihanan pikku/isosti tuhma juuri sellaisena kuin me se halutaan
Pitäis kysyä Ylermiltä onks kaikista autoon otetuista kuva jossain, saisinko mäkin ehkä sen kuvan ja etenkin mua kiinnostais sen kuskin ilmeet, ne näytti takakulmasta kurkittuna enempi virnuilevilta ku äänessä olleen apparipaikkasen tosikon (kuuma tosikko!!1)...
Ja tietysti se poliisiauton röntgenkamera ois napannu mut kiinni kitinävalehtelusta, oli meinaan alusvaatteet ja korkeekorkoset saappaat takin lisäks, ei täysin nagu iho. Yks palstalainen ainakin uskoo vähäiseen vaatetukseen ja jo valmiiks hieman tykyttelevään olooni.
Suvinen kirjoitti:Vietin useita tunteja mesetuttavan kanssa keskustellen S/M- leikeistä ynnä muusta sellaisesta. Lapsi unilla ja mies töissä. Mikä helvetti mua oikein vaivaa?
Suhde on hiukan huonolla tolalla ja sulla on "lapsi 1vee, tätäkö se elämä nyt on, tässäkö se nyt on"-kriisi. Se on kuulemma aika yleistä, itsekin kokenut. Meinasin alkaa rellestämään, mutta onneksi olin liian vanha ja huonon viinapään omaava mukavuudenhaluinen sohvaperuna
Suvinen kirjoitti:Vietin useita tunteja mesetuttavan kanssa keskustellen S/M- leikeistä ynnä muusta sellaisesta. Lapsi unilla ja mies töissä. Mikä helvetti mua oikein vaivaa?
Siis tuliko sinulle olo, että petät miestäsi?
Lapsi lienee siinä iässä, että sen tuoma "buusti" parisuhteen henkiseen puoleen on mennyt ja nyt pitäisi löytää uutta merkitystä ihan vaan siitä kumppanista. Ei siitä (sinällään) ihmeellisestä pikkuihmisestä, jonka olette yhdessä onnistuneet luomaan.
Toivottavasti miehesi älyäisi piakkoin tuoda kukkia, suklaata ja tietty käsiraudat sekä nahkaruoskan.
Suvinen kirjoitti:Tuli. Ajattelen tuollaisista aina siten, että kaikkea mikä tuntuisi itsestä pahalta miehen tekemänä pitäisi välttää, ei niin että mikä oikeasti olisi oikein tai väärin. Ei voi vaatia sitä mitä itse ei tuota. Vaikka muiden mielestä juttelussa/tanssimisessa/testailussa ei olisi mitään varsinaisen väärää, saan itse omantunnontuskia jos ajattelenkin jotain sen suuntaista. Kärsin siis tällä hetkellä melkoisia sieluntuskia. Varsinkin kun mesetuttava on juurikin se mr. Oikeampi. Pupun mietteet kuulostavat liiankin tutuilta.
Tuleva viikonloppu toivottavasti vähän korjaa asiaa. Miestä olen nähnyt viime aikoina pari tuntia päivässä, juhannuksenakaan ei juuri aikaa vietetty yhdessä. Nyt olisi saumat. Kukkia en kaipaa, enkä niitä käsirautojakaan
Täytyy sanoa, että ymmärrän ja pidänkin ajattelutavastasi. Ja tietty jos kyseessä on tämä mystinen "hra parempi" niin varmasti ajatukset risteilevät mielessä.
Mutta elämä nyt on tällaista. Saat nykytiedon valossa vaan kokeilla elämistä kerran joten jokainen tienhaarassa tehty päätös on loppujen lopuksi vaan kurssin pito tai sen muutos. Olisihan se tietty ihan kivaa jos pystyisi elämään tekemiensä valintojen kanssa.
Toivotaan, mutta joskus lapsen kanssa parisuhteessa pitää muistaa varoa laittamasta mahdottomia ennakko-odotuksia tapahtumille. Niitten agenda voi äkkiä muuttuakin vaikka polin jonossa itkevän lapsen rauhoittelemiseksi.
Toivottavasti alkaa sujumaan, kaikilta osin. Eipä siinä auta muu kuin käydä tuo kriisi läpi, yhtä kokemusta rikkaampana ja viisaampana. Sinällänsä se on aika kamala fiilis, koska helposti menee sille whatever-vaihteelle, silloin jos milloin voi tehdä niitä ei-niin-järkeäviä-eikä-oikeasti-niin-kovin-fiksuja juttuja, mutta jos ne pystyy jotenkin järkeistämään ja pääsemään yli niin voiton puolella ollaan.
Itse olen tosi onnellinen, että omani on takanapäin, ja tosiaan se ei ollut mikään parisuhdekriisi vaan nimenomaan personal kriisi. Joka tietysti olisi voinut muuttua parisuhdekriisiksi, ja tietty osittain muuttuikin. Kun jotenkin saa sen eriteltyä niin sitä on helpompi käsitellä, joko yksin tai yhdessä tai molempia. Mieluiten tietty yhdessä.
Perheaika, miten toimitte yksikkönä on aika ratkaisevassa osassa. Jos se toimii niin myös se kaksinaika toimii, itsestään.
Oikeastaan nyt voin sanoa, että nautin koko sydämestäni tästä kotona olemisesta, tytsän kanssa olemisesta 24/7, parisuhde kukoistaa yms. On sinut tiettyjen juttujen kanssa.
Toi on niin ikävä tilanne ;( Josko muutos eli töihin meno vaikka toisi sen positiivisen klikin mukaan. Itselläni meni palaset kohdilleen (tosiaan tuntui ettei palaset ole kohdillaan tuolla päässä, sekavia tunteita, ahdistusta, tieto siitä miten toimia oikein, mutta vittu silti ei niin toiminut yms.) tämän muuton myötä. Ehkä silloin kaikki stressi, odotus ja kaikki semmonen elämää tavallaan risteyksessä pysähtyneenä pitävää juttua purkautui johonkin suuntaan.
Miehelle puhuin aika paljon asioista, ja ne asiat ei todellakaan ollut kivaa kuultavaa. "Mä lähden ovesta ulos enkä tule enää takaisin, nyt ei vaan kestä tai pysty teitä kumpaakaan"-juttuja. Koskaan ei kuitenkaan ollut epäselvää etteikö rakkaus olisi olemassa tai muutakaan vaan se ettei oma pää nyt oikein toimi vaan kriiseilee. Jos se olisi päättänyt antaa mennä, laittanut sen whatever-vaihteen päälle niin missäköhän oltaisiin. Ehkä nyt olisi aika sun miehen olla se vahva pystyssä pitävä osapuoli? Sä olet sitten taas jossain vaiheessa jos sille tarvetta ilmenee. Vastavuoroisuutta.
Ei oikein voi muuta kuin tsempata ja toivoa että menee mahdollisimman pian ohi, on se kuitenkin niin ikävä olotila.
juuri sellaisena kuin me se halutaan 
)