Ei pystynyt kuuntelemaan kokonaan tuota haastattelua. Suhtautuminen graffitikulttuuriin on hieman fifty sixty.
Toisaalta graffitikulttuuria kohtaan on samanlaista kunnioitusta kuin hakkerikulttuuria, jossa esimerkiksi kierretään systeemien totuttuja käyttötapoja ja löydetään asioille kokonaan uusia merkityksiä - tai kokeillaan vain voiko jonkun asian yksinkertaisesti tehdä. Samaan tyyliin parhaimmillaan graffitikulttuuri on kaupunkielämää piristävää, osuvaa, oivaltaa ja kantaaottavaa - viimeaikaisista tekijöistä ottaen esimerkkiä vaikkapa Banksyn taideilmauksista Lontoossa.
Tageja kohtaan taas ei ole mitään sympatiaa, sillä minulle ne vain edustavat nuoruuden töhrimistä, reviirien merkkaamista omalla virtsallaan ja jengiytymistä - kaikki negatiivisia ilmiöitä kaupungeissa ja kaupunkien ulkopuolella. Riippumatta siitä ovatko tekijät samoja. City-lehdessä aikoinaan ollut artikkeli, jossa Kim Finn hengasi taggaajien mukana oli hyvin kuvaava siitä idiotismista ja nuoruuden uhosta sekä tuhosta, jolla maaperä on tehty myrkylliseksi graffiteille. On hieno raja näyttää establishmentille ja vakiintuneille tavoille keskisormea olematta menemättä siihen sotkemiseen ja yhteisen omaisuuden tuhoamiseen, mistä kollektiivisesti bommaajia ja kaikenlaisia vaihtoehtonuoria syytetään.
Laillisia graffitipaikkoja on odotettu pitkään ja olisi hyvä, että ilmiö jatkuisi ja leviäisi eri puolille Helsinkiä. Aikoinaan kulosaaren meluaidan maalaus oli kova juttu ja lämmitti mieltä, varsinkin sen takia että sitä hommaa organisoimassa oli omat kaverit. Graffitit olivat ja ovat edelleen osa nuorisokulttuuria ja parhaimmillaan merkittävä luovuuden näyttämisen areena.
Kaupungin tapa hoitaa asiaa kalliilla Stop töhryille -kampanjalla on enemmän tai vähemmän yhtä huono tapa vastata kapinoiville teineille kuin aikoinaan poliisien tapa hajoittaa kaikenlaisten rokkareitten ja nahkatakkisten hampuusien kokoontumiset. Pahoinpitelemällä ja väkivallalla kohtelemalla katumaalareita ei saada aikaan mitään muuta kuin teineille oikeutusta heidän omalle asialleen, eli vahvistusta sille uskomukselle että aamusta iltaan töissä olevat normaalit kansalaiset ovat idiootteja, systeemi on mätä ja yhteiskunta perseestä -- tämä kaikki siis sen saman yhteiskunnan tarjoaman sosiaaliturvan ja pumpuliverkon mahdollistamana.
Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, asiaa tarkastellessa pitää muistaa millaista oli olla nuori. Spray-kannut ja tussit eivät ole koskaan vierailleet graffiti-mielessä käsissäni, mutta jos viisitoistavuotiaana jantterina ollessani kaverit olisivat tulleet kouluun naama ruvella FPS:n vartijoiden pahoinpitelyn seurauksena, olisi todennäköisyys sille että osana kaveriporukan kostoa ollut mukana maalaamassa jotain anti-FPS -merkintöjä lähellä yhtä. Ja tämä siis hyvin keskiluokkaisen, insinöörikoulutuksen saaneen kolmekymppisen miehen toteamuksella siitä ettei yhteisön normit ja rationaalinen toiminta keskiluokkaisten arvojen mukaan ole kovin tärkeä ohjaava tekijä nuorena.
Tarinat nuorten väkivaltaisista kiinniotoista ja uhkailuista kuulostavat hurjilta ja jopa uskomattomilta, mutta vähän kun kelailee omia muistojaan taaksepäin on helppo uskoa, että niin on tapahtunut - vaikkakin sama kokemus voi toisesta näkökulmasta olla ollut hieman rauhallisempi. Oma täysin väkivallaton ja rauhallinen kohtaaminen graffiti-syytöksien kanssa tapahtui aikoinaan Itäkeskuksessa, kun asuintalojemme parkkipaikalla seisoimme juttelemassa kavereiden kanssa niitä näitä. Paikalla kurvaa isohko henkilöauto, josta tulee ulos keski-ikäinen mies joka alkaa kyselemään ja syyttämään, että olimmeko käyneet töhrimässä hänen firmansa esittelymökkejä. Olimmehan nuoria ja olimme jopa kahden ja puolen kilometrin päässä paikasta. Mies jatkoi nopeasti matkaa paikalta pyytäen ottamaan yhteyttä, jos saisimme tietää ketkä olivat töhryt tehneet.
Riippumatta siitä koinko ja ymmärsinkö asian aikoinaan väärin, eli yrittikö mies syyttelyn sijaan vain oikeasti laittaa tietoa liikkeelle, että rahapalkkio olisi tiedoista luvassa, jäljelle jäi vitutus ja pieni WTF-olo. Emme olleet tai näyttäneet millään tavalla hip-hoppareilta, kukaan meistä ei harrastanut mitään asiaan liittyvää - emmekä olleet lähelläkään ko. aluetta. Tämä siis kaukaisella 90-luvun alkupuolella, jolloin ei vielä tunnettu aikaa jolloin vartijat käyvät oikeasti iholle kiinni ja juoppojakin kohdeltiin melkein sivistyneesti. On helppo uskoa, että nuorten kokemukset tänä päivänä ovat ihan eri planeetalta.
Tässä mielessä Stop töhryille-kampanja on ollut ilmeinen epäonnistuminen. Koko graffiti-ilmiö olisi voitu pitää paljon paremmin aisoissa luomalla paikkoja ja mahdollisuuksia ilmaisuun luvan kanssa. Nuorisoasiankeskuksessa oli todella fiksua ja asiansa osaavaa porukkaa töissä jo aikoinaan ajamassa asiaa, mutta kaupunki muuten ei ilmeisesti lämmennyt ajatuksille. Ja tämän seurauksena töhryt ovat menneet paikkoihin, joissa ne ovat aiheuttaneet merkittäviä taloudellisia haittoja ja usein olleet vieläpä rumia, hätäisiä töitä - intohimolla ja ajatuksella tehtyjen töiden sijaan.
http://nollatoleranssi.info/index.php![:]](./images/smilies/icon_hymy.gif "Iso Hymy"){kind=icon}
Muissa paikoissa sen verran vähemmän niitä maalauksia. Ja mesta olisi lisäksi mukavan haasteellinen, pitäisi kiipeillä ja killua hengenvaarallisissa paikoissa, jos haluaisi kuvansa näkyvimmälle paikalle. Kuuluu käsittääkseni kulttuuriin, joten Merihaka sopisi siksikin tähän harrastukseen varsin hyvin.