Kitinä

Ti ja ke menikin sitten alaleuka roikkuen, nyt alkaa olla taas "normaali" (kauhea ilmaisu) olo. Ihme ja kumma korkki on pysynyt kiinni jo toista viikkoa - tosin kaksi seuraavaa viikonloppua mennäänkin sitten ulkorataa (synttäriä ja pikkujoulua..)

Kannattaa varmaan tehdä lista plussista ja miinuksista (ml. worst case skenaariot asemetallin maistelun mahdollisuudesta jos sen optioksi katsoo) ja päättää sitten mitä tehdä. Mitään ei menetä kokeilemalla kunnon tasaajaa kuten se Deprakine esim 4-6 kk, et pystyisi arvioimaan objektiivisesti mikä se toinen vaihtoehto aiempien vuosien menolle on. Lääkkeen lopettamisen jälkeen entinen vuoristorata kyllä palaa, oli se sitten toivottua tai ei. Muistaakseni 20% bipolaareista kuolee oman käden kautta, toisaalta 80 % ei. Et tiedä siitä sitten.

Vaikea juuri nyt on kuvitella tilannetta jossa hamppuköysi alkaisi uudestaan houkutella. Pitkä matka on tultu, voittopuolisesti etiä- ja ylöspäin - mutta eipä tästä elämästä ikinä perkele tiedä. Juuri nyt kestäisin saada kenkää duunista mutta en vaimolta. Onneksi näistä kumpikaan skenaario ei ole akuutti ja jos pitäisi veikata todennäköisyyksiä niin ennen pomolta punainen kortti kuin sormukset vaihtoon.

Mutta kassellaan. Osui tämä diagnoosi-spekulointi niille seinillekään tai ei - se hyvä puoli tästä kaikesta on että rupiaa hahmottamaan mitkä muuttujat kirvoittavat tuhoisaa ja epätoivottavaa käytöstä ja mitkä eivät. Ja jos spekuloidaan lisää niin mikään määrä pillereitä ei tee minusta sellaista tasapaksun kilttiä perheenisulia. Tavoitteena olisi vaan oppia minimoimaan "pahan minän" perheelle aiheuttama paha mieli. Eikä siitä mitään suoranaista haittaa olisi, jos edes kerran pari viikossa olisi niin mukava olo kuin tänään.

Kummallinen olo. Kotona en ole huutanut tai kilahdellut oikeastaan kertaakaan viimeiseen pariin viikkoon. Pari pientä, F1-F2 hirmumyrskyasteikolla mitattuna, muttei enää ensimmäistäkään äf-vitosta, joita tuli pitkään ainakin joka toinen päivä.

Elintavoissa ei oikeastaan mitään muita muutoksia kuin Doxal pois ja brenkku kertaan per viikko. B- ja C-vitamiiniä olen ruvennut taas popsimaan, liikuntaa ei ole oleellisesti lisätty. Hallituksen kanssa samaten muutama pitkä, hedelmällinen keskustelu jonka jälkeen syttyi lamppu ullakolla: et sä jumalauta ole oikeutettu raivoamaan omaa pahaa oloasi vaimolle tai lapsille harva se päivä. Olo muuttui kuin olisi katkaisijasta käännetty.

Yritän olla ajattelematta liikaa, rupeaa vielä hirvittämään että kuinka kauan tätä kestää...

Vituttaa taas kuin puolukkaa vasussa.

^samis

YT-piina jatkuu edelleen. Listoja väsätään ilmeisesti jo, mutta ulos ei anneta mitään tietoa ennen tammikuuta. Markkinoinnista potkittiin kahdeksan pihalle käytäväjuorujen mukaan. Jotta hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta tässä odotellessa...

Olisi kyllä just meikäläisen tuuria saada fudua. Juuri kun on saanut reilun vuosikymmenen konttaamisen jälkeen itsensä suunnilleen jaloilleen niin ...

Yritän olla huolehtimatta etukäteen, mutta vaikeaa on.

Kas, kuukausi edellisestä kulunut.

Länsirintamalta ei edelleenkään mitään uutta, ei tietoa lomautuksista tai irtisanomisista - meidän osastolla. Ylemmillä oksilla on saha laulanut kyllä huolella. Vaikea uskoa että homelitesta loppuu bensa alemmille oksillekaan siirryttäessä. Kukaan ei tiedä mitään tai ei ainakaan kerro mitään. Mitä olen tapahtumia seurannut ja jos tapahtuneista saneerauksista voi mitään yleisiä suuntalinjoja päätellä - pääkonttorille palkataan ehkä yksi jannu lisää jonka jälkeen "sopivan ajan" kuluttua koko osasto lakkautetaan / ulkoistetaan.

Olen ruvennut vakaasti harkitsemaan alan vaihtoa - joko kokonaan ihan eri hommiin tai jotain muuta it-puolelta. Koulun penkillehän sitä joutuu joka tapauksessa ja siinä tapauksessa olisi joitakin tiukkoja vuosia edessä.

Eilen vaan kysyin itseltäni että haluanko tehdä vielä 20 vuotta työtä joka
- ei näy missään (edellyttäen että olet tehnyt sen kunnolla)
- on "suurelle yleisölle" lähes näkymätöntä - ellei sitten jotain ole mennyt vituiksi
- ei kirvoita ikinä kiitosta esimiehiltä - tosin harvoin moitteitakaan
- tehdään aina yksin, omassa kopissa
- tarjoaa toki koulutukseen (nolla) nähden kohtuullisen toimeentulon, muttei anna oikeastaan mitään muuta kuin tilipussin

En halua. Tää "menetteli" kun painiskeli omien demoniensa ja sen "harmaan haamun" kanssa. Oli turvallinen kolo leipäpuussa johon käpertyä. Nyt kun on saanut elämänsä takaisin - ei vittu. Miten mä olen jaksanut jumittaa täällä vuosikymmenen?

Mielessä tällä hetkellä kaksi mahdollista suuntaa, mutta niistä ehkä myöhemmin. Ainoa syy miksen itse soita pomolle ja sano että "hasta la vista" on se että haluan katsoa loppuun asti tämän organisaatiomuutoksen. Jos se poikii itselle ns uusia haasteita (hyvin epätodennäköistä) niin sitten voisin harkita jääväni.

Nykyistä toimenkuvaani olen lähestulkoon kurkkuani myöten täynnä.

Enitenhän tässä pelottaa tietenkin taloudellinen toimeentulo ja palkkaako kukaan 47-vuotiasta vastavalmistunutta yhtään mihinkään...

KKK kirjoitti:Mielessä tällä hetkellä kaksi mahdollista suuntaa, mutta niistä ehkä myöhemmin. Ainoa syy miksen itse soita pomolle ja sano että "hasta la vista" on se että haluan katsoa loppuun asti tämän organisaatiomuutoksen. Jos se poikii itselle ns uusia haasteita (hyvin epätodennäköistä) niin sitten voisin harkita jääväni.

Eihän sun tartte sanoa hasta la vista jos alaa haluat vaihtaa. Opintovapaata vaan sen verran kun tarttee, tai sitten osa-aikatyötä. Helpottaa elämää kun on edes kesiksi töitä. Optimitilanteessa työsuhteen jatko + opinnot = uudet haasteet.

KKK kirjoitti:Enitenhän tässä pelottaa tietenkin taloudellinen toimeentulo ja palkkaako kukaan 47-vuotiasta vastavalmistunutta yhtään mihinkään...

Samoilla linjoilla. Jos ei huomattavaa talouskasvua ole tapahtunut niin ainoaksi vaihtoehdoksi jää oma firma + alihankinta-combo.

KKK kirjoitti:

Enitenhän tässä pelottaa tietenkin taloudellinen toimeentulo ja palkkaako kukaan 47-vuotiasta vastavalmistunutta yhtään mihinkään...

Jos opiskelet lähihoitajaksi niin erittäin todennäköisesti. Palkka tosin tod. näk. on nykyistä huonompi ja paska haisee.

Hadoop-admin.

^ Handsfree korvalla lähitukea ja samalla ampuu terroristejä automaattiaseella. Toimis mulle.

"... niin ja sitten tarkistat verkkokortin asetukset..." ... LIPAS! (vaihto)... RATATATATA... ".. voitko puhua kovempaa, vähän on paikallista häiriötä.."

^Missä on tollasia hadoop-projekteja?

Pakko vähän avautua tänne.

Miehen tytär oli puolitoista viikkoa sitten äitinsä kanssa kolarissa. Kukaan ei satuttanut, auto meni romuksi. Luultiin, että kaikki on jotakuinkin ok, kunnes...
Aika tasan viikko tapahtuneen jälkeen lapsi on alkanut oireilla melko ikävästi. Ei saa unta, itkeä tihrustelee yötäpäivää, pelkää koko ajan, että tapahtuu jotain PAHAA, tai että kuolee. Ei ole ruokahalua, vaeltelee ympäriinsä osaamatta keskittyä mihinkään...
Väittäisin tyypillisiksi stressireaktio-oireiksi näin valelääkärin papereilla.

Eihän siinä mitään, onhan näihin apua saatavilla. As if.
Lapsen äiti ei usko, että tämä johtuu tuosta onnettomuudesta, vaan on vahvasti sitä mieltä, että meillä kotona on jotain pahasti vialla ja lietsoo lapsen kauhua, tarkoituksella tai tahattomasti (tosin tyypin tietäen aivan tarkoituksella ja tehdäkseen meille kiusaa). Kieltää siis ongelman olemassaolon.

Saa nähdä saadaanko me lapsi ammatti-ihmisen puheille kun toinen huoltajansa vastustaa _kaikkea_.

^Miksi toinen huoltaja vastustaa asian selvittämistä? Vaikka hän uskoisi, että vika on isässä ja sinussa, ei kait se olisi syy jättää asiaa hoitamatta?

Yksinkertaisesti siksi, että sillä ei ole ketään kotona korvien välissä.
Koska se on pyhittänyt loppuelämänsä eksänsä elämän hankaloittamiseen, ajattelematta seurauksia ollenkaan.

Ok. Kuulostaa hankalalta.

Tulee täyteen kaksi vuosikymmentä tässä paskapuljussa. Jään "innolla" odottamaan tuleeko """kulta-""" "kello" vai "kenkää".
Johtuneeko lääkityksestä vai parantuneesta päästä, mutta ei enää jaksa stressata. Sen tiedän että jos jälkimmäinen, niin jotain jännittävää saattaa tapahtua pauttiarallaa tuhannella työasemalla samoihin aikoihin kun istun nauttimassa ensimmäisiä ansiosidonnaisia jakkikolia sopivaksi katsomassani rantabaarissa.

"Hyvät" asiat näemmä kasaantuvat
- mun spesialiteettiosaaminen duunissa ilm ulkoistetaan. näyttää että jäljelle jäisi lähinnä puhelinvastaajan hommia
- mopon perse levisi toisella puolen Suomea, tänään lähden noutamaan vainajaa remonttiin. purkamisen jälkeen tietää menikö vaan helposti korvattavia kuluvia osia vai myös jotain isomminkin
- kotona menee kaikki niin päin persettä ettei jaksa enää edes naurattaa
... eli jos otetaan tilannearvio niin meikäläisen tuurilla lähimmän puolen vuoden sisällä menee joko duuni alta tai ala vaihtuu muuten vaan, tulee avioero ja perkele prätkä on joko korjauskelvoton tai sitten se on varastettu sieltä minne jouduin sen jättämään. Keskimmäistä sivuten oli oikein jännittävä, mielenkiintoinen ja stimuloiva dialogi työmatkalla. Tässä toki dialogi tarkoittaen sitä että minä puhuin, en tiedä kuunteliko toinen mutta puhumiseen ei juuri osallistunut. Mikä ei enää jaksa yllättää.

Paljon on vikaa varmasti minussakin, mutta jos toinen osapuoli ei ole valmis puhumaan asioista tai myöntämään että tekee itsekin asioita väärin (en rupea tässä avaamaan yksityiskohtia) niin helvettiäkö mä kiikun toisessakin hirttonarussa tottumuksen voimasta?

Näillä korteilla pelatessa voisi heikkopäisempää miestä vaikka masentaa.

Välillä kyllä käy mielessä, että vittuako mä edes yritän. Josko sitä päästäis vain irti ja antais mennä. "Leaving Las Vegas"-tyylinen lähtökin menisi meikäläisen osalta siihen että se pelastaja-ilotyttö veisi lompsan ja viimeisetkin rahat ja päätyisin dokaamaan itseni hengiltä sinolilla.

^Rankkaa

Ei tuohon oikein mitään voi sanoa. Paitsi sen vanhan viisauden "asiat eivät koskaan ole niin huonosti, ettei niitä viinalla saisi huonommiksi".

En tarkoita edellistä millään muotoa alentuvasti.

Jossain kyllä varmaan menee se raja, ettei kannata yrittää jos toinen ei, mutta jo se sävy jolla kirjoitat antaa kuitenkin ymmärtää ettet pidä eroa erityisen hyvänä optiona. Yksi juttu minkä olen tässä vuosien varrella oppinut on että konfliktikommunikaatio on parisuhteiden vaikein laji. Minun on ollut hyvin vaikea puhua eikä se vieläkään helppoa ole, mutta ainakin vaimo pystyy luomaan sellaisen olon itselle että voin puhua mistä vain ja tulen kuunnelluksi silloinkin kun sisältö ei miellytä vastaanottajaa. Sitä kannattaa pohtia että luoko omalla tavallaan tuoda asioita esiin ja reagoinnilla toisen sanomisiin esteitä sille toisen puhumiselle. Joskus on tärkempää miten asian sanoo kuin mitä sanoo. Rakentava vs syyttävä ote jne.

^^ None taken. Myönnettävä on että olen osittain palannut vanhoihin pahoihin tapoihini ystäväni pullon kanssa.

Kyllä mä tiedän ettei sieltä mitään pitkän tähtäimen ratkaisuja löydä, mutta Aki Kaurismäkeä siteeratakseni "juovuksissa maailma tuntuu kirkkaammalta ja asiat tuntuvat luistavan."

Edelleenkään ei ole kyllä tästä kotikriisistä kaikkea omaan piikkiini. Nähtäväksi jää onko toisella osapuolella aidosti halua muuttaa asioita - koska siihen tarvitaan kaksi.

^ Tuosta puhumisesta se meillä melkein eniten kiikastaa, minun näkökulmastani. Vaimon lista on varmasti pisempi. Minä pidin ennen kaikki sisälläni, mutta ensimmäisen eron myötä oli vaan PAKKO oppia sekin, muuten olisi asemetalli maistunut suussa jo ajat sitten. Toiselle ei ole luontevaa puhua - mutta kun minä en ole meedio...

Motörheadin "I Got Mine" - yllättävänkin herkkää Lemmyn tekstiksi - mieli vaeltelee sellaiseenkni vaihtoehtoon että entäs jos räjäyttäisi kaiken paskaksi ja aloittaisi elämänsä ensimmäistä kertaa aikuisiässä ei-masentuneena täysin puhtaalta pöydältä. Jotenkin tuntuu että pystyisin olemaan pojille parempi isä jos jaettu huoltajuus. Olisin ainakin sen hetken täysin läsnä enkä pakenisi paskaa arkea prätkän kimppuun tai mediatoistinta virittelemään. Ne kun ovat tällä hetkellä ainoat asiat, joista pystyn sanomaan itselleni "sä osaat tuon jo aika hyvin, olen ylpeä sinusta". Paljon tässä on sitä omien demonien kanssa painimista. Maailma ja useimmat ihmiset siinä kun ovat vuosien varrella koettaneet parhaansa mukaan osoittaa ettei minulla ole muuta kuin viihdearvoa. Oma isä kunnostautui tässä erityisesti. Jännä juttu miten sitä muistaa vieläkin lausahdukset tyyliin "sulle ei pitäis antaa mitään ratakiskoa pienempää, heppoisemmat sä hajotat ja pienemmän hukkaat" ja "..ttu sinä se et osaa tehdä mitään muuta kuin leivästä paskan!"

Kaikki muu meneekin sitten enemmän tai vähemmän päin helvettiä.

Työnantajaa ja vaihtuvia esimiehiä ei myöskään tekemiset tai tekemättä jättämiset juuri kiinnosta. EA-keskustelut pääsääntöisesti tyyppiä "onks kaikki okein, no hyvä allekirjoita tohon". Jos kunnostaudun jossain, ei kiitosta. Jos hoidan hommani puolivillaisesti, ei juuri palautetta siitäkään. Oma-aloitteisuus karisee, koska miksi yrittää kun siitä ei mitään kostu? Ja nyt kun se vähäkin mielenkiintoinen osa tehtävistä valuu jonnekin... miksi vitussa mä tuhlaisin seuraavat 20 vuotta duunissa joka antaa päivä päivältä vähemmän? Epäkohdista olen koettanut puhua, tuloksetta. Edellisissä yt:ssä olin ainoa joka yritti nostattaa jonkinlaista yhteis- ja taisteluhenkeä. Muut tuijottavat kengänkärkiään ja mutisevat jotain kun palaverissa olisi aika jostain epäkohdista puhua.

KKK kirjoitti:mieli vaeltelee sellaiseenkni vaihtoehtoon että entäs jos räjäyttäisi kaiken paskaksi ja aloittaisi elämänsä ensimmäistä kertaa aikuisiässä ei-masentuneena täysin puhtaalta pöydältä

En halua olla tuomiopäivän toittottaja, tai pahan ilman lintu, mutta minun mielestä tämä ei enää kuulosta kovin pahalta idealta. Mitä on vaihtoehtoja? Se asemetallin maku suussa, tai pullon pohjan elämän katsominen kunnes tapahtuu jotain mitä et itse päätä tapahtuvan. Ainakin ylläoleva vaihtoehto olisi oma valinta, eikä vaan asia joka lentää tielle. On kurjaa kun panostaa perkeleesti liittoon ja hommat ei toimi, mutta joskus pitää vaan myöntää että tarpeeksi on tarpeeksi. Koska sitten on tarpeeksi, se on se vaikea kysymys.

Kuten itse sanoit, sä olisit varmasti parempi isä lapsillesi vaikka olisi jaettu huoltajuus. Veikkaan, että löytäisit itsesi myös paremmin siinä matkalla.