Kitinä

Osuipa tälle keväälle semmoinen juttu, että kummatkin suvun elossa olevat vanhukset (isotätini ja vaarini) eivät enää pärjänneet ilman apua. Nyt tässä heidän hoitoringeissään pyöriessä on ollut entistä enemmän aikaa miettiä tämän päivän vanhusten hoitoa ja sitä miten omien vanhempien kanssa aikanaan tulee toimimaan.

Myös äitini veli on iäkäs ja nyttemmin siirretty ilmeisesti lopullisesti vanhainkodista sairaalaan. Olot ovat kurjat, mutta kamalat ne olivat jo vanhainkodissa. Siellä oli todella hankalaa olla, koska esimerkiksi huoneiden yhteydessä olevat vessat haisivat samalta kuin muinoin Kouvukylän juna-aseman hissit. Ja se haju tunki huoneisiin ja niistä sitten käytävälle. En ymmärrä kuinka siellä pystyi olemaan. Kun lattioita pyyhkivältä siivojalta tiedusteli vessojen siivouksen perään, hän totesi ettei kuulu hänen toimiinsa. Hoitajat huusivat ja tiuskivat toisilleen käytävillä ja kun menimme oleskelutilaan seurustelemaan enon kanssa, hoitajat kärräsivät muita potilaita siihen tyyliin: "Menepäs nyt tähän juttelemaan näiden ihmisten kanssa!" Ja jättivät siihen!

Isäni serkku hoiti kymmenen vuotta kotonaan alzheimeria sairastavaa äitiään. Seuratessani arkeaan, kävi kyllä mielessä että jos kyseessä ei olisi ollut niinkin neuvokas ja tomera ihminen, kuin isäni serkku, niin ei olisi kyllä pärjännyt. Vierailin heillä muutaman kerran ihan taipaleen viime metreillä (vanha rouva kuoli pari kuukautta sitten kunnioitettavassa 90-vuoden iässä), enkä voinut kuin ihailla sitä millä rakkaudella hoitokuviot suoritettiin päivästä toiseen, vaikka toinen oli jo taantunut suunnilleen pienen lapsen tasolle. Samalla opin kuinka sitovaa omaishoito lopulta on.

Oletteko vielä joutuneet miettimään, tai miettineet muuten vaan, kuinka tulette toimimaan omien vanhempien tullessa kenties siihen pisteeseen, etteivät enää pärjää omineen?

Oma mielikuvani vanhainkodeista on kyllä melkoisen huono, joten en todellakaan haluaisi omia vanhempia sellaiseen laittaa. Mutta täytyy sitten katsoa, toivottavasti ei ihan pian... Onneksi minulla on sentään siskoja, eli ihan yksin ei tarvitse vastuuta kantaa.

abc

Vaola kirjoitti:Oma mielikuvani vanhainkodeista on kyllä melkoisen huono, joten en todellakaan haluaisi omia vanhempia sellaiseen laittaa. Mutta täytyy sitten katsoa, toivottavasti ei ihan pian... Onneksi minulla on sentään siskoja, eli ihan yksin ei tarvitse vastuuta kantaa.

Edesmennyt mummo eli itsekseen noin viimeiset kymmenen vuotta jonkinlaisessa tuetussa vanhustenasunnossa, ruoka tuotiin kotiin, hoitaja kävi päivittäin jne. Vanhainkodissakin kävi hetken kääntymässä joidenkin sairaalareissujen jälkeen, mutta kuulemma siellä oli jo niin tyhjäpäistä porukkaa kuolemaa odottamassa ettei viihtynyt..

Omien vanhempien ja heidän sisarustensa takia ei varmaan tarvitse vielä ainakaan vuosikymmeneen tai kahteen miettiä mitään suurempaa, eikä ilmeisesti ole suurempaa pelkoa perintötekijöiden puolesta siitä että päänuppi liikaa pehmenisi ennenkuin muu kroppa pettää.

Itselleni tämä aihe on eräänlainen sokea piste. Vanhempiin ei ole kunnon henkistä kontaktia, enkä koe heitä kovin läheisiksi ihmisiksi. Riitaa ja epäsopua välillämme ei ole, ja arvostan kyllä sitä että olen saanut heiltä apua aina tarvitessani (niinä kertoina kun ovat voineet auttaa - on myös paljon tilanteita, jolloin eivät voi). Olen paljon miettinyt, kuinka mahdotonta sen avun "takaisin maksaminen" tulee olemaan. Tähän asti olen aina vain jättänyt miettimisen sikseen, kun törmään siihen tunteeseen että en varmaan olisi valmis luopumaan tietyistä uraan ja henkilökohtaiseen vapauteen liittyvistä jutuista heidän vanhuutensa tukemiseksi.

Tuntuu inhottavalta huomata ajattelevansa noin itsekkäästi. Toisaalta mielipiteeni ehkä muuttuu itsestään sitten kun tilanne alkaa olla päällä. Isäni on jo selvästi päälle 70-vuotias, ja hänen vanhenemisensa on viimeisen vuoden aikana alkanut näkyä, vaikka hän ei vielä leimallisesti vanhukselta vaikutakaan (toisin kuin moni saman ikäinen). Viimeisin uutinen oli, että hän ei kuule toisella korvalla enää oikein mitään. Kummasti se vain jotenkin otti sydämestä, vaikka vielä pieni juttu onkin.

Ehkä vielä akuutimpana huolena on kuitenkin omien lasten saamispaineet ennen kuin isä kuolee (tai höperöityy persoonattomaksi). Se ei kuitenkaan tule olemaan mahdollista vielä pariin vuoteen. Pahimmassa tapauksessa minulla tulee olemaan hoidettavanani pienet lapset ja lapsen tasolle taantuneet vanhukset yhtä aikaa. Yksi veli minulla onneksi on, joka varmasti jollakin tavalla osallistuu. Tosin veli ja vanhemmat asuvat eri kaupungissa kuin itse asun. Vanhemmat ovat alkaneet ehdotella, että muuttaisin valmistuttuani takaisin Tampereelle, mikä ei kyllä tule kuuloonkaan jos aion valitsemassani ammatissa toimia mitenkään järkevästi.

Vanhainkodeista olen lukenut vain karmivia lehtijuttuja, enkä pysty ollenkaan kestämään ajatusta siitä, että omat vanhempani (tai kuka tahansa ihminen) sellaisiin oloihin joutuisivat. Vaikka toiminta olisikin jossakin paikassa onnistuttu järjestämään ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla, konsepti on kuitenkin sellainen, joka ei vanhemmilleni sopisi. He eivät viihdy kenen tahansa seurassa (isäni ei juuri kenenkään), vaan ahdistuvat kaikenlaisesta sellaisesta, jota ihmiset yleensä pitävät normaalina. En itsekään pystyisi elämään paikassa, jossa asuu jengiä ihan laidasta laitaan.

Mikä siis neuvoksi? Ehkä he voisivat ottaa käänteisen asuntolainan (jossa asunto siirtyy pankille ja pankki maksaa sen henkilölle kuukausittaisina erinä) ja lähteä sen turvin vaikka Thaimaaseen, jossa riittää ystävällisiä, näppäriä ja halpoja hoitajia, lämmintä säätä ja hyvää ruokaa? Silloin lapset ja lapsenlapset olisivat toisaalta vielä aiempaakin harvemmin tavattavissa. Isälleni heidän nykyinen kotitalonsa on lisäksi niin rakas, että häntä ei välttämättä saa lähtemään sieltä mihinkään.

Tosi vaikea asia, jonka edessä joudun toistaiseksi vain nostamaan kädet ylös ja toivomaan, että ratkaisu löytyy jotenkin spontaanisti.

Vaola kirjoitti:Oletteko vielä joutuneet miettimään, tai miettineet muuten vaan, kuinka tulette toimimaan omien vanhempien tullessa kenties siihen pisteeseen, etteivät enää pärjää omineen?

Nykyisin homma hoituu siten että sisarukset käyvät vuoroviikoin katsomassa useana päivänä viikossa että kaikki on hyvin ja ruokaa on saatavilla. Myös esim. lääkkeidenosto- ja annosteluvastuut on jaettu. Lisäksi kerran pari viikossa käy ihan maksettu siivooja-/hoitaja. Pystyy sentään vielä käymään itse vessa-asioilla ja syömään, joten siinä mielessä helppoa.

En tiedä mitä päätämme sitten jos ja kun nämäkään eivät onnistu omin avuin, vaan tarvitaan (lähes) ympärivuorokautista apua.

Tätä aihetta on tullutkin mietittyä aika paljon viime aikoina, sillä äitini on sairastellut vakavasti. Ukko onkin jo kuollut vuosia sitten. Äiti ei oikeastaan ole vielä edes vanha, vain vähän päälle 60, mutta fyysisesti kunto on jo yhtä huono kuin ukilla 80-vuotiaana. Kyllä minä varmaan äitiä omaishoitaisin jos tarve vaatisi ja osaisin. Minulla on myös sisaruksia, joten vastuu jakaantuisi. Toinen asia on sitten se, missä vaiheessa äti suostuisi hoitoa vastaanottamaan.

Tiedän, että vanhempani eivät kotoaan lähde kuin jalat edellä. Onneksi sekä isän että äidin suku on pitkäikäistä ja (valitettavan) tervejärkistä myös vanhoilla päivillään, eli tuskin tulee eteen hoitokodin miettimisiä
Jos tilanne niin vaatii, muutan vanhempien luokse ja alan omaishoitajaksi. Tilanpuutteeseen se ei kaadu, omasta mukavuudesta sitten pitää tinkiä.

Kukaan lähisuvussa viime vuosina kuolleista ei ole sairastanut pitkään, kaikki on ollut ohi parissa viikossa.

Perinteisesti sydän- ja verisuonitaudit tappaa mun sukulaiset kauan ennen kuin mikään loppusijoituslaitos tulisi ajankohtaiseksi.

Uskon vanhempieni asuvan maalla nykyisessä talossaan niin pitkään kuin mahdollista ja kuin vain jaksavat talon pihoineen hoitaa. Auttelemassa käyn jo nyt, mutta noi auttamiset (metsä-, rakennus- ja remonttityöt) pystyisivät rahallisesti hoitamaan muutenkin. Molemmat ovat tiukasti tässä päivässä kiinni olevia eläkeläisiä ja isä jaksaa, talven harjoiteltuaan, tehdä metsätöitä näin kevällä hyvinkin 4 tuntia päiväsä. Mikä on ainakin hyvin. Samoin molemmilla leikkaa pää ihan ok, isällä jopa erinomaisesti omalla erikoisalallaan.
Omaishoitoa en pystyisi antamaan kokopäiväisesti jo työni takia. Ehkä eläkkeellä sitten, jolloin tosin ovat noin 90v. Sisko asuu siellä lähellä ja varmaan sen puolesta pystyy auttamaan. Täytynee katsoa sitten kun asia on ajankohtaisempaa.

Mulle on isikulta tehny hyvin selväks, että katoaa muille maille omia menojaan sitten kun ei enää pärjää (lähes) yksin... Vähän samanlainen tuntuu olevan anopin ajattelutapa, tosin nyt olen väläytellyt hänelle, että muuttaisi meille kun lapset menee kouluun. Saas nähä. Muita isoja tärkeitä ei enää olekaan. En juuri huolehdi.

Mekin kai odotimme vaarimme suhteen vähän toisenlaista meininkiä, mutta sepä meni ja sairastuikin syöpään. Syöpähoidot sitten osoittautuivat niin iäkkäälle todella rankoiksi, mutta eivät niin tehokkaiksi. Tuosta tiedosta huolimatta tämä nykyinen tilanne tuli jokseenkin puun takaa, kun kyseessä oli kuitenkin aiemmin erittäin hyväkuntoinen ja skarppi vanhus.

Vaari joutui aluksi sairaalahoitoon, minä aikana tasapainoteltiin ennusteiden, selviämismahdollisuuksien ja muiden suhteen. Vaari halusi sinnikkäästi kotiin (ei ihme, sairaalassa oli aika kamalaa) ja koska ei tosiaan voitu tietää onko aikaa jäljellä päiviä, viikkoja vai kuukausia, oli tuon toiveen toteuttaminen tärkeää.

Nyt kuvio on se, että me aikuiset jälkeläiset (osa myös parempine puoliskoineen) hoidamme vaaria 24/7. Toki kotisairaalasta ja -hoidosta tulee päivittäistä apua. Tilanne muuttuu jatkuvasti. Vielä toissapäivänä minulle hymyiltiin ja pystyin syöttämään vaaria. Siskoni olivat viimeyön siellä ja hengitys on nyt vaikeutunut huomattavasti, lääkehoito on lopetettu (ei pysty nielemään pillereitä) ja nyt ilmeisesti keskitytään vain kivunlievitykseen. Vaari ei ilmeisesti enää ole juuri tajuissaan. Eli huomenna mennessäni on taas uudet jutut opeteltavana.

Sitten vähän shrinkki-kamaa. Pelkään että vaari menehtyy sillä aikaa kun juuri minä olen siellä. Senkin tilanteen varalle on selkeät ja helpot ohjeet. Koska aktiivihoidosta on luovuttu, ei kriittisessä tilanteessa tarvitse kuin soittaa pari puhelua. Mutta en ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä ja tämä on muutenkin vaikea tilanne, kaikkine tasoineen.

Vaola kirjoitti:Sitten vähän shrinkki-kamaa. Pelkään että vaari menehtyy sillä aikaa kun juuri minä olen siellä. Senkin tilanteen varalle on selkeät ja helpot ohjeet. Koska aktiivihoidosta on luovuttu, ei kriittisessä tilanteessa tarvitse kuin soittaa pari puhelua. Mutta en ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä ja tämä on muutenkin vaikea tilanne, kaikkine tasoineen.

Itse näin kuolleen läheltä ensimmäistä kertaa kumppanin mummon hautajaisissa (pidin hänestä kovasti ja olin myös henkisesti ominut hänet, kun kukaan omista isovanhemmistani ei ole ollut elinaikanani hengissä). Suvun tavan mukaisesti avatun arkun äärellä käytiin jättämässä jäähyväiset. Näytti yhtä aikaa karmivalta ja kauniilta (ilmettä ei ollut mitenkään kaunisteltu elävän näköiseksi, kuten mm. Jenkeissä käsittääkseni yleisesti tehdään). Mutta ei se kokemuksena ollut kuitenkaan mitenkään ahdistava - jotenkin primitiivisellä tasolla asia tuntui tutulta vaikka se tietoisella tasolla uutta olikin: ihmisen kuori, josta henki on poistunut. Luonnollinen, normaali juttu. (Hienoksi laitettu arkku tilpehööreineen ja hautajaismenot puolestaan tuntuivat hieman ylimääräisiltä ja keinotekoisilta, mutta tämä on vain oma mielipiteeni; ymmärrän että joillekin ne asiat ovat tärkeitä.)

Sitä en tiedä, miltä mahtaa tuntua olla paikalla kun kuolema tulee. Tai miltä sellaisen henkilön poistuminen maailmasta tuntuu, johon on itsellä jokin syvempi, pitkäkestoinen ja erityislaatuinen suhde. En varmaan osaa sanoa mitään mikä helpottaisi. Itse ehkä vastaavassa tilanteessa järkeilisin kuoleman luonnollisuuteen tukeutuen, että kyse ei voi olla mistään pahasta asiasta ja antautuisin vastaanottamaan tilanteen, olipa se millainen tahansa.

Voimia.

Kielipoliisi iskee!

EveryWoman kirjoitti:Thaimaaseen

ThaimaaHAN koska maa taipuu että mennään maaHAN eikä maaseen. Vrt Mihin maahan olet menossa?


Isä on samanlainen junttura mitä täällä muutkin ovat kertoneet. Lähtee joko saappaat jalassa tai sitten päänsä menee niin huonoon kuntoon että vaatii ympärivuorokautista valvontaa kun ei mitään mistään enää ymmärrä, vaikka homma muuten fyysisesti pelittäiskin kotona asuessa.

Äiti on jo sanonut että sitten kun hän ei pärjää enää omillaan niin hänet pitää laittaa laitokseen. Laitokseenhan se isäkin menee jos jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu. Se on sitten mun ja siskoni varmistettava että laitos on sellainen missä on ihmisarvoista toimintaa. Vaatii taloussuunitelmia jo nyt.

Muuttanen vuoden vaihteessa Ouluun josta on helpompi käydä Rollossa useammin kuin täältä kaukaa. Muuton syynä ovat oma ahdistus ja se että voi käydä useammin kotona vanhempia tsekkailemassa kuin täältä.

Toisaalta toivon että kuolevat molemmat saappaat jalassa yllättäen vaikka aivoverenvuotoon, MUTTA DEAR KARMA EI VIELÄ! Samaa toivon itselleni. Elää täysillä ja kuolla yllättäen ns täysissä voimissa. Kitkuttelu ei ole kivaa varsinkaan sen kitkuttelijan kannalta.

annepa kirjoitti: Kielipoliisi iskee!

EveryWoman kirjoitti:Thaimaaseen

ThaimaaHAN koska maa taipuu että mennään maaHAN eikä maaseen. Vrt Mihin maahan olet menossa?

Mun mielestä jossain on nimenomaan vaahdottu siitä, että "Thaimaa" on maan nimi, kuten "Suomi". Ei siis mikään "Thai"-maa, jossa maa-loppu taivutettaisiin yleisnimen tapaan.

Siis: Suomeen, Thaimaaseen tai Suomen maahan, Thaimaan maahan.

Voin olla väärässäkin, en ole mikään suuri kieliopin harrastaja.

Itselläni ei ole kuin yksi vanhempi jäljellä. Toinen lähti toivomaansa tapaan saappaat jalassa pahaa aavistamatta. Mutta äitiä en pystyisi ainakaan normivanhainkotiin laittamaan. Täytyy toivoa ettei hänen kohdalleen osu mitään pitkää ja riuduttavaa vanhuutta. Vaihtoehdot siinä tapauksessa olisivat joku yksityinen, kallis hoitokoti, johon ei ole rahaa, ja se, että hoidan itse kotona, johon ei siihenkään taida oikein rahaa olla. Koen kuitenkin olevani äidille hyvän vanhuuden velkaa, mikäli se vain minusta kiinni on. Luultavimmin ei tarvitse kuitenkaan ihan heti tällaisia murehtia, äiti on hyväkuntoinen ja käytännössä terve kuusikymppinen.

Vaola kirjoitti: Mutta en ole koskaan nähnyt kuollutta ihmistä ja tämä on muutenkin vaikea tilanne, kaikkine tasoineen.

Vaikka pelottaa, koita ajatella asiaa hieman ennen käyntejä niin että miellät sen mahdolliseksi. Ei mitään tarkkoja mielikuvaharjoitteita mitä milloinkin tekisit vaan pelkkä tietoisuus siitä että vaari voi kuolla kesken käyntisi. Ihan vain itsesi rauhoittamiseksi, että muistat hengittää.

Sinulta ei odoteta mitään, jos kuolema tulee, se tulee, etkä olisi siihen tuossa tilanteessa pystynyt vaikuttamaan. Oma voimattomuus on vaikeaa kohdata, siitä varmaan suuri osa aikuisen pelosta tulee.

Todennäköisimmin kuoleva ei ole tietoinen läsnäolostasi, eikä ole ollut enää mistään hetkeen. Kuoleman hetki ei välttämättä ole kaunis, mutta kuollut itsessään on rauhoittava, ei lainkaan pelottava. Se mikä on tehnyt toisesta yksilön on niin selkeästi poissa.

On todella hienoa että osallistut loppuvaiheen hoitoon, vaarisi on onnekas. Teet jo nyt surutyötä ja valmistaudut luopumaan. Rohkeutta ja voimia Vaola!

Äitini oli oman äitinsä vieressä tämän kuollessa reippaasti yli 90-vuotiaana.
Kuulemma oli nukkuessaan hengittänyt sisään, ulos, ja sitten ei enää. Vertauskuvallista.. Äitini piti hetkeä arvokkaana ja jopa kauniina. Ainakin tämä on se versio minkä meille kertoi. Loppuaikoina mummu oli tavallaan elänyt omia lapsuusaikojaan ja sanonut äitiäni äidiksi, siis omakseen. Hyräillyt pätkiä niistä lauluista, mitä muisteli oman äitinsä laulaneen. Täydellinen ympyrä, vauvaksi taas..Elämän kiertokulku.

Snif, nyt ei aiheesta enempää, en voi ottaa mascara running -riskiä kun pitää mennä kampaajalle ihan just. (myöhästä!) Onneks on Kanebon 38!

Vaola, koita ottaa se ainutlaatuisena kokemuksena, ja tiedänkin että olet jo aikasi asiaa työstänyt. Täältä myös suuri arvostus tekemällesi työlle <3

Onko muuten meidän sukupolvemme valmiimpi omaishoitamaan iäkkäitä vanhempiaan kuin vanhempiemme sukupolvi? Jotenkin tuntuu siltä. Lisää myöhemmin, ehkä.

edit

Osanotot, H.

Iso ja lämmin ajatus Vaolalle täältäkin.

Nyt pitäis lähiaikoina itse miettiä erään läheisen suhteen tehtäviä hoitolinjauksia ja suoraan sanottuna ahdistaa ihan pirusti.