Tykkään siitä, kuinka ne ensin on pieniä ja sulosia ja vaativia ja kiinni mussa. Sitten ne suurentuu ja oppii kaikkee ja tulee itsenäisemmiksi, mutta jos pelaan korttini oikein, pysyvät vapaaehtoisesti läheisinä ja rakkaina koko loppuelämän. Tai näin, jos kaikki menee hyvin.
Musta lapsissa on parasta se kasvaminen, kun ne tavallaan erkaantuu koko ajan ja hankkii sitä omaa elämää. Odotan innolla millainen poika on kymmenen tai 15-vuotiaana. Tai aikuisena. Kun se kasvaa mua pidemmäksi. Haluasin kuitenkin, että meidän koti ois aina sille semmonen paikka, johon se on äänekkäine sotkuisine kavereineen tervetullut, ja sit mä voin kysyä haluaisko ne kaveritkin syödä meillä ja sit ne sanois vähäx sun mutsis on kiva. ja nuorekas. ja aika hot. ja sit se sanois ääh yök älkää, se on mun MUTSI! Tämä on siis yhden lapsen skenaario. Jos nelikybäsenä jaloissa pyörii lähes täysi-ikäisen kollin lisäksi muutama vaippapöksy, tilanne on luonnollisesti toinen. Silloin niitten frendien ei oo pakko kehuu hottixexs, jos oon sillain äitiyslomalla ja jotenki elähtäneen olonen. tai jotai.
Monet kirjotti, ettei se ois katastrofi jos sitä lasta ei oliskaan. Mulle olis. Se on ehdottomasti eniten mun elämää määrittävä tekijä, enkä usko että olisin onnellinen, jos mulla ei ois tuota lasta. Äitiys on se asia, joka on mulle ollut tärkein. Nyt opiskelut ja työ on ne, joihin aktiivisesti panostan eniten, mutta ei ne musta ole verrattavissa lapseen. Jotenkin tiedän, että nämä ekat viis vuotta ovat tod.näk. olleet ne rankimmat(vähään aikaan
, ja niistä on selvitty ihan ok. Et ehkä joskus uusiks, I hope. Muttei ihan vähään aikaan.
Prepare for the worstest.