Puliveivari kirjoitti:EveryWoman kirjoitti:Jos tiedät että et halua yksiavioista elämää elää, ja lisäksi "olet lähes varma" että kumppanisi on samoilla linjoilla, niin miksi ihmeessä et ottaisi asiaa puheeksi?
Koska vaiettu mutta tiedetty salaisuus on usein vähemmän vahingoittava kuin auki puhuttu asia.
En ymmärrä, miksi se vaimoasi vahingoittaisi jos kerran hän on asiasta kanssasi samaa mieltä. Vai sanotko siis, että vaikka olet itse moniavioista sorttia ja hyväksyt sen että vaimosikin on, niin sinua kuitenkin satuttaisi tietää vaimosi käyvän silloin tällöin vieraissa?
Ihmisiä on erilaisia. Minulle on toistaiseksi epäselvää, miksi sinua ylipäänsä kiinnostaa määritellä
Minusta kysymys ei ole siitä, mitä minä määritän, vaan siitä, mistä todellisuus kertoo. Havainnot eivät ole määrittelyä vaan toteamuksia.
Olet havainnut, että alkavista suhteista moni päätyy eroon. Se on todellisuutta, ja oma havaintoni on sama. Sinä päättelet tämän johtuvan liian vähästä valehtelusta, minä taas päättelen sen johtuvan (monien muiden syiden muassa) liian vähästä rehellisyydestä. Koska näkemykset eroavat, ei voida enää puhua todellisuudesta vaan tulkinnoista.
Tulkintoja meidän on tietenkin tehtävä voidaksemme toimia maailmassa, mutta joskus kannattaa silti kysyä itseltään, mitä tarkoitusta kaikkien ihmisten mielenliikkeiden oletettu tiedostaminen palvelee. Minua esimerkiksi ei vaivaa yhtään ajatus siitä, että yksiavioisuus (joka itselleni on toistaiseksi sopinut hyvin) ei sovi kaikille ihmisille. Olettaisin, että henkilö joka on hyväksynyt oman moniavioisuutensa, ajattelisi joidenkuiden toisten yksiavioisuudesta samoin.
Kuinka moni onkaan törmännyt ties kuinka monta kertaa siihen oikeaan - mutta kuitenkin eronnut.
Kuinka sydän lepattaakaan ihastuksen kourissa, mutta tympääntyy parissa kymmenessä vuodessa.
Ja kaikesta tästä saamme syyttää ihmisen moniavioisuutta ja sen kanssa yhteensopimatonta kulttuuria? Aika yksisilmäinen ja pitkälle menevä johtopäätös.
Vai hävettääkö sinua tuo monikumppanikaipuusi niin kovasti, että tarvitset tueksesi uskomuksen siitä että samanlaisia ovat kaikki muutkin?
Miksi se minua hävettäisi? Se on käytännöllinen ongelma, johon kulttuurimme ei tarjoa vakiintuneita ratkaisuja, ja joiden hahmottamisen se yrittää kieltää.
Minusta näyttäisi siltä, ettei moniavioisuus tässä ole se varsinainen ongelma (jos kerran sinä ja vaimosi molemmat olette sellaisia), vaan a) kykenemättömyys rehellisyyteen ja b) mahdollisesti myös kyvyttömyys olla oman elämänsä herra eli olla välittämättä kulttuurillisista normeista silloin kun ne eivät omaan elämään sovi.
Eihän kulttuuri ketään pakota lupaamaan kumppanilleen seksuaalisen toiminnan rajoittamista yksin hänen kanssaan tapahtuvaksi. Ihminen itse joko päättää tehdä niin - tai sitten olla tekemättä.
Sinä sen sijaan näytät keskittyvän enemmän yksiavioisuuden mahdollisuuteen uskovien ja/tai itseään yksiavioisina pitävien ihmisten moralisointiin.
Jos sinusta on moralisointia kirjoittaa ääneen havaintoja, niin sitten on.
Yksiavioisuuden moralisointia on se, että väität kaikkien ihmisten olevan biologiselta rakenteeltaan moniavioisia. Silloinhan samalla tulet implikoineeksi, että yksiavioisissa liitoissa elävät toimivat valheellisesti ja itseään vastaan.
Oletko myös sitä mieltä, että ero ja pettäminen ovat ainoat olemassaolevat vaihtoehdot?
En tiedä, mutta ammattiauttajiin tutustuneena en ainakaan omalla kohdallani ammattiapuun usko, mutta ehkä se joillakin toimii.
Ok.
Vielä vähemmän uskon kommunikointiin, koska kaikenlainen avoimuus näyttää omassa tapauksessani kärjistävän konflikteja ja syventävän luottamuspulaa.
Olet siis saattanut kokeilla kepillä jäätä, ja saanut vaimolta kylmää?
No, sanoisin että silloin kun rehellisyys aiheuttaa konflikteja ja satuttaa, hankaluudet aiheutuvat siitä että rehellisyyttä on joko "too little too late" tai sitten (jos tilanne on tuo alusta lähtien) lähtökohdat ovat niin erilaiset että niiden yhtäkkinen yhteensovittaminen on tuskallista ja hankalaa. Sellaisessa tilanteessa luottamuksen ja avoimen ilmapiirin luomiseksi saa tosissaan nähdä vaivaa - tiedän, koska olen kokenut sen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että em. jutut ovat edellytyksiä todellisen rakkauden kehittymiselle. Suhteessa, jossa ei olla rehellisiä, ja vaikeita asioita ei jaeta eikä osata ottaa vastaan, puolisoiden välinen vetovoima perustuu lähinnä ihastumisen tunteelle joka alussa voi olla voimakaskin mutta ennemmin tai myöhemmin hiipuu pois, ja jättää jälkeensä toveruutta ja tottumukseen perustuvaa yhdessäoloa (ja tätä jotkut sitten nimittävät rakkaudeksi, ilmeisesti koska eivät ole sitä toista lajia kokeneet).
On tietenkin jokaisen oma valinta, haluaako panostaa yhdessäoloon niin paljon, että rehellisyyden myönteiset vaikutukset konkretisoituvat (joissakin tilanteissa se voi olla oikeasti todella kuormittavaa), eikä se minulta ole pois jos vaikkapa sinä valitset toisin. Pointtina tässä nyt on lähinnä se, että moniavioisillakin on suhteissaan muita vaihtoehtoja kuin valheessa eläminen tai ero.
Avoimuus ja kommunikointi kannattavat vain niissä tapauksissa, joissa se tukee yhteisiä päämääriä, mutta jos päämäärät tai tarpeet risteävät, niin silloin avoimuutta kannattaa vältellä.
Olet ainakin tässä ketjussa pyrkinyt luomaan sen mielikuvan, että satunnainen vieraissa käynti edustaisi nimenomaan sinun ja vaimosi yhteisiä päämääriä.
Koen asian näet niin, että syvimmät tarpeet ovat jotain, joista ihminen ei voi rationaalisesti neuvotella edes itsensä kanssa. Niihin ei auta terapia tai tiedostaminen.
Olen samaa mieltä ainakin perustarpeiden osalta (ruoka, juoma, suoja, läheisyys jne.). Ja sellaisiakin tarpeita varmasti on, jotka kyllä saattavat muuttua mutta muutos on niin hidasta ja sidoksissa niin moniin syviin kokemuksiin, että sitä ei kovin tietoisesti voi itse ohjailla. Juuri tämän vuoksi pidän järkevimpänä määritellä osan ihmisistä persoonallisuudeltaan lähtökohtaisesti moniavioisiksi.
Valehtelun tarve sen sijaan ei takuuvarmasti kuulu perustarpeisiin!
Ihmisessä on irrationaalinen puolensa, enkä usko, että sitä pystyy viime kädessä hallitsemaan, vaikka kuinka tahtoisi.
Oikeastaan kyse ei kai ole niinkään pystymisestä, vaan siitä onko elämässään onnellinen jos kieltäytyy elämästä persoonallisuutensa mukaisesti. Uskon ihmisten yleisesti ottaen pystyvän sellaisiinkin tekoihin (ja tekemättä jättämisiin), jotka eivät ole heille hyväksi. Eri asia on sitten se, miksi niin pitäisi tehdä jos ja kun se johtaa elämänilon haihtumiseen.