Kitinä

Vastapainoksi tämmönen topsu.

Itse olen haukkunut huoriksi ja kusipäiksi montakin ihmistä, ja joka kerta pyytänyt myös anteeksi. Häpeä sen sijaan ei katoa...

Kuis teillä?

Sanoin kerran eksää vitun pienimunaiseksi ääliöksi. Mitäs jäi kiinni

Enpä paljon nimittele, yleisin "haukkumasana" mihin alennun on "idiootti".

Pyrin (nykyään) olemaan sanomatta pahasti.
Välillä tulee isoja väärinkäsityksiä ihmisten kovin erilaisen huumorintajun takia, mutta teko ei ole niin paha kuin tarkoitus. Eiku...
Joskus menneisyydessä on tullut sanottua jos jonkunlaista kamalaa, joista olen oikeesti ihan helvetin pahoillani edelleen.

Pitäs varmaan kysyä joltain exältä, niille kai olen pahiten sanonut. Mutta jotenkin tuntuu etten oo sanonut kovin pahasti, vaikka kova olenkin kuittailemaan.

SaintJohnPerse kirjoitti:

Elppis kirjoitti:Sanoin kerran eksää vitun pienimunaiseksi ääliöksi. Mitäs jäi kiinni

Enpä paljon nimittele, yleisin "haukkumasana" mihin alennun on "idiootti".

oliko se edes?

Ei.. Tosin taisin osua heikkoon kohtaan, koska oli kysynyt toiselta exältä paria päivää myöhemmin pokkana notta onko hänen pippelinsä muka pieni Ääliö se kyllä oli, iso.

Minulla ei ole tapana nimitellä eikä muutenkaan sanoa mitenkään yksioikoisen pahasti. Kykenen kyllä halutessani sanomaan ihmisille aivan liiankin pahasti, minkä vuoksi olen ohjelmoinut itseni olemaan sanomatta missään tilanteessa ja kenellekään edes hiukankaan pahasti. Lopputuloksena ihmiset loukkaantuvat sanomisistani aina välillä (siis vaikka en tarkoitakaan sanoa pahasti), eli kauhun tasapaino on osapuilleen löytynyt.

Mieleen tulee kyllä yksi kerta, jolloin käyttäydyin ihan selkeän ikävästi. Olin ruuhkabussissa matkalla koulusta kotiin ja huomasin takaosassa istuvan ystäväni. Istahdin hänen edessään olevalle tyhjälle istuimelle juttelemaan. Sitten tapahtui monta asiaa melkein yhtäaikaisesti:

1. tajusin, että istuin oli ruuhkasta huolimatta tyhjä sen vuoksi että ikkunapaikalla istui vastenmielinen ja pahanhajuinen puliukko,
2. ärsyynnyin jo valmiiksi, koska epäilin että saattaisin nyt joutua jonkinlaisen ahdistelun kohteeksi,
3. havaitsin, että ukkeli oli kuin olikin jo sanomassa jotakin, ja
4. valmistauduin tiuskaisemaan hänelle jotakin mahdollisimman laimeasti ja yleisluontoisesti ilkeää, jotta hän jättäisi minut rauhaan.

Ukon repliikki olikin ennakko-odotuksestani poiketen kohtelias: "Mahdutko sä siihen hyvin istumaan?", jota sanoessaan hän siirteli tavaroitaan tiiviimmin jalkojensa juureen. En kuitenkaan enää ehtinyt vaihtaa jo matkalla ollutta sähähdystäni kohteliaaseen vastaukseen, joten tuhahdin hänelle jotakin tilanteeseen nähden hyvin rumaa ja nokkavaa (sanoja en enää muista). Olin niin häpeissäni, että en saanut edes matkan aikana kootuksi itseäni pyytääkseni anteeksi. Ja edelleen hävettää.

Myönnän syyllistyväni toistuvasti ihmisten älynlahjojen mollaamiseen ja häpeän sitä syvästi.

Ehkäpä seuraavassa elämässä minulla on se tuomiovalta millä moisia johtopäätöksiä on lupa laukoa, sitä odotellessa.