Mieshuoran olemus, tulemus ja käyttö?

[prosessi]

Yritän olla pilailematta tästedes.

Älä missään nimessä!
Mulla on vaan aika helvetilliset traumat noista väärintulkinnoista...

[Mida]

Ihan kiva sivuvaikutus oli kans se, että kaikenlainen paperisota on aika paljon helpompaa ny ja sukukin mieltää meiät puolisot osiksi sukuaan hiukan painavammin.

Jaa. No, ilmeisesti teidän suvussa pidetään avioliittoa lujittavana tekijänä parisuhteelle. Vai tarkoititko tällä sitä taloudellista sitoutumista ja yhtenäisyyttä? Ehkä tuollainen sivuvaikutus on toivottava, jos suku on kovin tiiviisti yhteyttäpitävä.

No mä kuvittelisin siellä taustalla olevan sensuuntaisen ajatuksen, että kun on oikein naimisiin menty, niin luultavasti se puolisko sitten myös pysyy kuvassa. Että se on suhteen ulkopuolisille viesti siitä, että nää on tosissas ny yhessä, ettei vaa seukkaile ja lähe litoon kovin herkästi. En mä osaa kuvitella, että ne uskos että se avioliitto itsessään jotenkin itse suhdetta muuttais. Tai mistä mää tiedän mitä itte kukin kuvittelee. Ja tuota itse vaikutusta ja sen hyödyllisyyttä mä lähinnä mietin suvun itsensä kannalta. Että heille on helpompaa ehkä, kun voivat tähän suhteeseen luottaa. Osaavat suhtautua enemmän "oikein".

Tosta tulee käsitys, että pystyt erottelemaan järjen tunteista aika tuloksekkaasti. Miten ihmeessä teet sen? Mulle nimittäin järki ja rationaalisuuskin on eräänlainen tunne, joka on seuraus sellaisesta tietyn päättelyketjumaisen ajatuksenjuoksun toteutumisesta, jota pidän perusteltuna ja johdonmukaisena.

Mulle järki on sitä, millä pystyy muodostamaan mahdollisimman loogisia ajatuskokonaisuuksia ja minkä avulla toimiessa on suuremmat mahdollisuudet olla pahemmin töppäilemättä. Tunteet ja tuntemukset taas ovat luonteeltaan sellaisia, joiden mukaan ei automaattisesti kannata hyppiä ja joiden mukaan mennessä on suurempi todennäköisyys "epäonnistua". Joskus nämä ovat ristiriidassa ja defenssit todellisuutta vastaan hyökyvät päälle ja voi olla vaikea nähdä, mikä on oikeasti järkevää ja minkä haluan vain uskoa olevan järkevää. Yhdenlainen defenssi myös on oman erehtymättömyyden suojelua, haluttomuutta myöntää virheitään, haluttomuutta tunnustaa valinneensa huonosti, olevansa syypää johonkin ikävämpään. Se on vähän sellainen itsensäkampitusdefenssi, joka pitemmän päälle varsinkin tekee valtavasti haittaa ihmiselle, jos sitä ei osaa tunnistaa ja ymmärtää. Toisinaan taas tunteissa on ihan hirveästi järkeä, mitä ei välttämättä päättelemällä näe, jos esimerkiksi ei ole riittävästi tietoa, mihin päättelynsä pohjaa. Molempia, järkeä ja tunnetta, pitää ottaa huomioon voidakseen hyvin. Järjen avulla voi vaikuttaa tuntemuksiinsa ja tuntemustensa avulla voi oppia tiedostamaan asioita ja käyttämään järkeään paremmin.

Mä tavoittelin silloin aikanaan, kun viimeksi olin sinkkuna, pysyvää, pitkää hyvää parisuhdetta, koska halusin päästä elämään perhe-elämää jossain vaiheessa. Siinä olikin oma pohdintansa, että miten just minä parhaiten siihen tulokseen pääsisin, miten minä parhaiten löydän sellaisen puolison, jonka kanssa kaikki olennainen ja tärkeä toimii. Livenä tuskin, lastenhankinnan kannalta siihen menisi helposti aivan liikaa aikaa ja jos jonkun löytäisinkin, olisi riski siihen, että ei vaan onnistu liian iso. Syynäsin myös niin tarkkaan kuin osasin ja tiedostin kaikki omat ominaisuuteni. Millainen minä olen. Ei millainen haluan olla tai millaisena muut näkevät tai mitä yhteiskunta minulta odottaa vaan että millainen minä olen. Ja koska olen tällainen (piiiitkä lista), mitä realistisesti vaaditaan puolisoltani, että sukset kulkisivat samaan suuntaan ja ladulla olis mahdollisimman vähän risuja. Ja mitkä ominaisuudet ei ole niin hirmuisen merkityksellisiä suhteen kannalta juuri minulle. Ja sitten ilmoitusta nettiin, jota piti muokata ja muokata ja hioa, kun perhana tuli liikaa vastauksia vääränlaisilta ihmisiltä. Mää oon laiska, mää en jaksa seuloa kymmenien joukosta yhtä. Yhtä hyvin seulon muutamien joukosta sen yhden. Ja jos se ei osu onkeen, ni sitte onkija odottaa vaan. Kaikista etsin epäilyttäviä merkkejä ja se oli helppoa kun ei ollut mikään kiire eikä suuri paine pariutua heti. Edes ihastumisentunteen kaipausta ei ollut sotkemassa. Intuitiota käytin reilusti, jos joku kerta kaikkiaan jo kirjallisella ilmaisullaan herätti negatiivisia viboja ja kovasti epäilytti, että siellä nyt jotain salaillaan, ihan sama mitä, niin heihei. Samoin jos oli liian mitäänsanomatonta silleen, ettei vaan säväyttänyt mihinkään suuntaan. Suurin tekijä oli oikeastaan se, että millä lailla ja minkälaiseen keskusteluun toinen lähti mukaan. Ja sit tän yhden kanssa alettiin kirjoitella ja mikään ei vaan meinannut millään olla vialla. Vaikka mä kuin hankalia kyselin, ni aina tuli järkevä, perusteltu, rehellinen ja avoin vastaus. Hälytyskellot ei soinu. Ei vaan soinu. Joten okei, kaipa tää sit täytyy livenä nähdä, tai no alkuun puhua puhelimessa. Eiköhän suurin vaara ole tolla sähköpostinvaihdolla ohitettu. Kuvansä epäilytti, ei siitä oikein selkeää kuvaa saanut ihmisestä, vaikka teknisesti hyvä kuva olikin. Tavatessa ekan kerran ei sukat lähteneet pyörimään jaloissa, vaikka sitten jo tuntemukset väistämättä tuli kuvaan jännityksen muodossa. Toisellakin tapaamisella oli vielä hieman epäilevä kanta, että okei, pari mitätöntä "vikaa", mutta eikö tosiaan vieläkään tule mitään varoitusvaloa minnekään. Johan ny o. Kolmannella jäin luokseen sitten loppujen lopuksi pysyvästi ja kun lopulta annoin periksi, että en mää löydä mitään vikaa, niin sitten pääs se alkusuhteen alkuhuuma päälle pikkuhiljaa ja järjetön (siis oikeasti järjen lähestulkoon mykäksi paukuttava) vauvakuume pomppas (onneksi vasta tässä vaiheessa kuitenkin, siihen asti ei minulla ollut ollut kiire suhteeseen senkään takia) jostain mielen perukoilta kiljumaan, että mitä tässä ny oikeen odotellaan. Se vauvakuume meinaan yhdistettynä livenä alkaneen tutustumisen alkuhuumaan olis ollu kyllä ihan tosi, tosi, tosi vaarallinen yhdistelmä. Ja riskinsä siinä oli vieläkin. Eihän sitä noin vähällä voi toista kunnolla kuitenkaan tuntea. Tietää voi toisesta paljonkin, mutta että tuntisi toisen. Siinä on ero. Siinä jäi vielä oma osansa onnenkaupalle kun perheen perustaminen lähti käyntiin niin nopeasti. Enkä missään tilanteessa suosittele perheen perustamista kovin nopeasti, vaikka omalla kohdalla asiat ovatkin sujuneet. Ja tämä lapsiasia ihan yleisesti pohdittuna, mutta esimerkkinä siitä, että vaikka kuin pyrkis järkevästi toimimaan, ni jokin tunne, kaipuu, mikälie saataa kuitenkin kumauttaa nurkan takaa ja lujempaa ku tajuaakaan. Jälkeenpäin sitten miettii, että miten se siis oikeesti pysty sumentaan järjen niin tehokkaasti ja pitämään kaikkia hieman ontuvia perusteluita mukamas tosi olennaisina. Kyllä jollain tasolla itsekin tiesin, että toinen voi halutessaan hyvin perusteluin kieltäytyä ja tiesin itsekin mitä ne perustelut olisivat, mutta se vauvakuume jyräsi ihan älyttömällä voimalla "mitätöimään" niitä.

[Aava]

Mulle järki on sitä, millä pystyy muodostamaan mahdollisimman loogisia ajatuskokonaisuuksia ja minkä avulla toimiessa on suuremmat mahdollisuudet olla pahemmin töppäilemättä. Tunteet ja tuntemukset taas ovat luonteeltaan sellaisia, joiden mukaan ei automaattisesti kannata hyppiä ja joiden mukaan mennessä on suurempi todennäköisyys "epäonnistua".

Jos assosioin tuosta tekstistäsi oikein, ilmeisesti mielestäsi on olemassa epälooginen tunne. Annapa esimerkki sellaisesta.

Joskus nämä ovat ristiriidassa ja defenssit todellisuutta vastaan hyökyvät päälle ja voi olla vaikea nähdä, mikä on oikeasti järkevää ja minkä haluan vain uskoa olevan järkevää.

Mutta eikö halun uskoa jonkin olevan järkevää takanakin piile jokin logiikka, jokin tarve? Jos tiedostaa sen tarpeen, täytyy myös pystyä tiedostamaan ne keinot, joilla sitä yrittää tyydyttää. Ja jos tiedostaa jonkun tarpeen, eikö se automaattisesti tarkoita sitä, että se tietoinen asia on silloin ehdollistettu loogisille pohdinnoille?

Yhdenlainen defenssi myös on oman erehtymättömyyden suojelua, haluttomuutta myöntää virheitään, haluttomuutta tunnustaa valinneensa huonosti, olevansa syypää johonkin ikävämpään. Se on vähän sellainen itsensäkampitusdefenssi, joka pitemmän päälle varsinkin tekee valtavasti haittaa ihmiselle, jos sitä ei osaa tunnistaa ja ymmärtää.

Näin varmasti. Defenssien tiedostamattomuus voi toki olla ihmisille jotenkin automaattisempaa, mutta samalla myös mahdollisesti haitallisempaa. Väittäisin vain, että se, että pystyisi pitkiä aikoja elämään tiedostamattomien defenssiensä "orjana", vaatisi kyllä jonkinlaista yleistäkin välinpitämättömyyttä analysoida omaa toimintaansa. Ja välinpitämättömyys taas sinällään on minusta epäloogista/epätarkoituksenmukaista. Voiko ihmisen käyttäytymisessä olla olemassa tietoista defenssiä, ainakaan kovin pitkää aikaa, siten, että sen kanssa pystyisi elämään takertumatta tietoisuuden herättämään tarpeeseen ehkä tehdä defenssille jotain, varsinkin jos se on kovinkin epätarkoituksenmukainen? Luulisi, että jos defenssi on tietoinen, nimenomaan se tietoisuus ottaisi kantaa myös siihen, onko defenssi enää tarkoituksenmukainen. (Pysynköhän enää kohta itsekään perässä näissä mielleyhtymissäni... )

Toisinaan taas tunteissa on ihan hirveästi järkeä, mitä ei välttämättä päättelemällä näe, jos esimerkiksi ei ole riittävästi tietoa, mihin päättelynsä pohjaa.

Tässä kohtaa toivoisin taas jotain esimerkkiä tunteesta, jossa ei ole hirveästi järkeä

Molempia, järkeä ja tunnetta, pitää ottaa huomioon voidakseen hyvin. Järjen avulla voi vaikuttaa tuntemuksiinsa ja tuntemustensa avulla voi oppia tiedostamaan asioita ja käyttämään järkeään paremmin.

Niin, eli kysymykseni kuuluikin, että miten nämä voidaan luotettavasti erottaa toisistaan? Onko defenssimekanismien tiedostamaton käyttö mielestäsi ainoa tapa elää puhtaasti tunnepohjalta? Minusta defenssimekanismissakin on nimittäin tietty logiikka. Ja se logiikka on minusta sitä, että omien käsitysteni ja kokemusteni (tämä ei siis tod. ole mitään kirjatietoa) pohjalta defenssimekanismi toimii lähinnä silloin, kun sitä ei tiedosta. Jos sen tiedostaa, se ei oikeastaan ole enää defenssi vaan tilapäinen sijaistoiminto, joka tehdään tietämättömyyttään, koska siis ei tiedetä, mitä muutakaan pitäisi tehdä. Tämän tietämättömyyden tiedostaminen siis minusta sammuttaa epäloogisen defenssimekanistisen käyttäytymisen. Tiedostamaton defenssien käyttö taas on minusta lähes vaistomainen reaktio jollekin tapahtumalle. Ja koska pidän vaistonvaraista käyttäytymistä, vaikkakin kaavamaisena, myös loogisena, en ole itse vielä pystynyt luotettavasti erittelemään itselleni, miten tunteet ja järki siis olisi erotettavissa toisistaan. Käytin tässä nyt esimerkkinä vaistonvaraista toimintaa, koska ymmärtääkseni siihen liitetään useammin tunnevaltainen kuin järkipohjainen käyttäytyminen.

Kolmannella jäin luokseen sitten loppujen lopuksi pysyvästi ja kun lopulta annoin periksi, että en mää löydä mitään vikaa, niin sitten pääs se alkusuhteen alkuhuuma päälle pikkuhiljaa ja järjetön (siis oikeasti järjen lähestulkoon mykäksi paukuttava) vauvakuume pomppas (onneksi vasta tässä vaiheessa kuitenkin, siihen asti ei minulla ollut ollut kiire suhteeseen senkään takia) jostain mielen perukoilta kiljumaan, että mitä tässä ny oikeen odotellaan.

Joo, siis tää on hyvää tekstiä. Ja ilmeisen toimiva ja luontainen käyttäytymismalli sulle, kun pystyt sitä tuossa määrin analysoimaankin. Ja on hieno homma, että teit, kuten itse näit parhaaksi. Mulla taas se peruste ei riitä yhdessäolemiseen, että "siinä toisessa ei ole kerta kaikkiaan mitään vikaa". Tietty sullahan tuo miehesi oli jo läpäissyt sen käsittääkseni aika yksityiskohtaisen seulan, jonka nettiin olit laittanut, mutta silti, tuo ajatus ei olisi sytyttänyt vielä mua. Siihen vaaditaan jotain lisää. (Enkä nyt tarkoita, että kriteerisi olisivat löysempiä kuin mulla, vaan ilmeisesti sulla tuo kiintymystoiminta on vaan ehdollistettu erilaisille kriteereille mitä mulla). Ja sen jonkin klikin mussa määrää puhtaasti vaisto. Ehkä joskus hankin vähän jostain lisää realismia, hylkään tämän filosofian toimimattomana ja muutan mieltäni, mutta toistaiseksi, näillä mennään. Ja mulle sen vaiston käyttö on loogista, koska pidän sitä eräänlaisena fyysisenä aistina. Olen koettanut keksiä tälle jonkin nimen, mutta toistaiseksi en ole osuvampaa nimitystä tälle aistille keksinyt kuin englannin kielen sana "lust" (suom. "halu", muttei ole tarpeeksi perusteellinen tässä kontekstissa), joka on toisin sanoen "intense sexual desire". Niissä miehissä, keissä sitä vaistoan, näen jotain puoleensavetävää, ja se tunne vahvistuu, jos arvomaailma ja korvienvälin liikehdintä on vastaavalla tasolla. Mutta siis kuten näet, mulle se etenemisjärjestys on aina tämä. Ja tämä vaisto ei ikinä herää keskustelemalla kohtaamatta toista, se herää läsnäolosta.

Jälkeenpäin sitten miettii, että miten se siis oikeesti pysty sumentaan järjen niin tehokkaasti ja pitämään kaikkia hieman ontuvia perusteluita mukamas tosi olennaisina. Kyllä jollain tasolla itsekin tiesin, että toinen voi halutessaan hyvin perusteluin kieltäytyä ja tiesin itsekin mitä ne perustelut olisivat, mutta se vauvakuume jyräsi ihan älyttömällä voimalla "mitätöimään" niitä.

Tällaisissa tilanteissa en itse lähtisi kyseenalaistamaan tunteiden hallitsevuuden seurauksia. Siinä hetkessä, niillä tiedoilla, mitä mulla silloin oli, se oli se reaktio, joka minussa vilpittömimmin puhkesi. Olen aivan liikaa rapauttanut itseäni reflektoimalla ja projisoimalla jotain menneiden vuosien reaktioita tämänhetkiseen näkemykseen ja tietomäärään. Minusta tällainen retrospektiivinen analytiikka on ihan pöhköä.

[Mida]

Mulle järki on sitä, millä pystyy muodostamaan mahdollisimman loogisia ajatuskokonaisuuksia ja minkä avulla toimiessa on suuremmat mahdollisuudet olla pahemmin töppäilemättä. Tunteet ja tuntemukset taas ovat luonteeltaan sellaisia, joiden mukaan ei automaattisesti kannata hyppiä ja joiden mukaan mennessä on suurempi todennäköisyys "epäonnistua".

Jos assosioin tuosta tekstistäsi oikein, ilmeisesti mielestäsi on olemassa epälooginen tunne. Annapa esimerkki sellaisesta.

No, tää on näkökulmakysymys, niinku tuolla toisessa ketjussaki o jo mainittu (lievästi hlökohtaisesti rasittaa tää kahtiajakauma keskustelun sijainnissa, mut koitan kestää). Mä mietin tunteiden järkevyyttä oikeastaan vaan siitä näkökulmasta, että kannattaako niiden mukaan toimia ja missä määrin. Tämä näkökulma siksi, että musta siitä on eniten hyötyä ihan käytännön elämän kannalta.

Tokihan kaikissa tunteissa on siinä mielessä järkeä, että niillä on syynsä. Harvemmin tyhjästä pomppaavat ja ovat sinänsä järjettömiä. Tosin en ole mitenkään kovin syvällisesti mielisairauksiin yms. tutustunut, että miten päätöntä menoa sellaisten kanssa on ja onhan toisaalta aivokemiahäiriökin syy.

Joskus nämä ovat ristiriidassa ja defenssit todellisuutta vastaan hyökyvät päälle ja voi olla vaikea nähdä, mikä on oikeasti järkevää ja minkä haluan vain uskoa olevan järkevää.

Mutta eikö halun uskoa jonkin olevan järkevää takanakin piile jokin logiikka, jokin tarve? Jos tiedostaa sen tarpeen, täytyy myös pystyä tiedostamaan ne keinot, joilla sitä yrittää tyydyttää. Ja jos tiedostaa jonkun tarpeen, eikö se automaattisesti tarkoita sitä, että se tietoinen asia on silloin ehdollistettu loogisille pohdinnoille?

Jaa'a. En ihan pysy perässä mitä tarkalleen ottaen ajat takaa, mutta kyllä aika paljon näkee (ja itsekin on tullut koettua) sellaista toimintaa, jota ei oikein matkan varrella tiedostella. Siis siinä mielessä tiedosteta, että jäisi tilaa harkinnalle ennen toimintaa. Ehkä sitten jälkeenpäin, jos hoksaa ja on kanttia vielä kritisoida itseään.

Yhdenlainen defenssi myös on oman erehtymättömyyden suojelua, haluttomuutta myöntää virheitään, haluttomuutta tunnustaa valinneensa huonosti, olevansa syypää johonkin ikävämpään. Se on vähän sellainen itsensäkampitusdefenssi, joka pitemmän päälle varsinkin tekee valtavasti haittaa ihmiselle, jos sitä ei osaa tunnistaa ja ymmärtää.

Näin varmasti. Defenssien tiedostamattomuus voi toki olla ihmisille jotenkin automaattisempaa, mutta samalla myös mahdollisesti haitallisempaa. Väittäisin vain, että se, että pystyisi pitkiä aikoja elämään tiedostamattomien defenssiensä "orjana", vaatisi kyllä jonkinlaista yleistäkin välinpitämättömyyttä analysoida omaa toimintaansa. Ja välinpitämättömyys taas sinällään on minusta epäloogista/epätarkoituksenmukaista. Voiko ihmisen käyttäytymisessä olla olemassa tietoista defenssiä, ainakaan kovin pitkää aikaa, siten, että sen kanssa pystyisi elämään takertumatta tietoisuuden herättämään tarpeeseen ehkä tehdä defenssille jotain, varsinkin jos se on kovinkin epätarkoituksenmukainen? Luulisi, että jos defenssi on tietoinen, nimenomaan se tietoisuus ottaisi kantaa myös siihen, onko defenssi enää tarkoituksenmukainen. (Pysynköhän enää kohta itsekään perässä näissä mielleyhtymissäni... )

Se kun ei ole niin yksinkertaista, että jos huomaa toimivansa defenssipohjalta, että sitten sen vain yksinkertaisesti lopettaisi. Esimerkiksi nyt ensinnä tulee mieleen äitini, joka on koko ikänsä "juossut" ongelmiaan karkuun. En tiedä missä määrin tajuaa koko kuvion haitallisuuden itselleen ja järjettömyyden, mutta niin se vain jatkaa vuodesta toiseen. Kyllähän se näennäisesti toimii, kun kulissit just kasassa pysyy ja jotenkin saa uskoteltua itselleen, että kaikki on riittävän hyvin, mutta ei se ihminen onnellinen ole, eikä sillä menolla tule koskaan olemaankaan. Ei vaan kykene lähtemään elämänsä sotkuja setvimään. Ja olisihan se pelottava rankka ja pitkä tie, että voihan siinä hyvinkin ajatella, että pintapuolisesti helpompi tie on parempi.

Molempia, järkeä ja tunnetta, pitää ottaa huomioon voidakseen hyvin. Järjen avulla voi vaikuttaa tuntemuksiinsa ja tuntemustensa avulla voi oppia tiedostamaan asioita ja käyttämään järkeään paremmin.

Niin, eli kysymykseni kuuluikin, että miten nämä voidaan luotettavasti erottaa toisistaan? Onko defenssimekanismien tiedostamaton käyttö mielestäsi ainoa tapa elää puhtaasti tunnepohjalta? Minusta defenssimekanismissakin on nimittäin tietty logiikka. Ja se logiikka on minusta sitä, että omien käsitysteni ja kokemusteni (tämä ei siis tod. ole mitään kirjatietoa) pohjalta defenssimekanismi toimii lähinnä silloin, kun sitä ei tiedosta. Jos sen tiedostaa, se ei oikeastaan ole enää defenssi vaan tilapäinen sijaistoiminto, joka tehdään tietämättömyyttään, koska siis ei tiedetä, mitä muutakaan pitäisi tehdä. Tämän tietämättömyyden tiedostaminen siis minusta sammuttaa epäloogisen defenssimekanistisen käyttäytymisen. Tiedostamaton defenssien käyttö taas on minusta lähes vaistomainen reaktio jollekin tapahtumalle. Ja koska pidän vaistonvaraista käyttäytymistä, vaikkakin kaavamaisena, myös loogisena, en ole itse vielä pystynyt luotettavasti erittelemään itselleni, miten tunteet ja järki siis olisi erotettavissa toisistaan. Käytin tässä nyt esimerkkinä vaistonvaraista toimintaa, koska ymmärtääkseni siihen liitetään useammin tunnevaltainen kuin järkipohjainen käyttäytyminen.

[/quote]

Ei ajatus vaan vieläkään kulje niin, että tuosta jotain tolkkua saisin.

Tarvitseeko niitä luotettavasti erotella toisistaan. Eikö riitä se, että osaisi toimia tavalla, jolla kokonaisseuraukset olisivat parhaat mahdolliset?

Kolmannella jäin luokseen sitten loppujen lopuksi pysyvästi ja kun lopulta annoin periksi, että en mää löydä mitään vikaa, niin sitten pääs se alkusuhteen alkuhuuma päälle pikkuhiljaa ja järjetön (siis oikeasti järjen lähestulkoon mykäksi paukuttava) vauvakuume pomppas (onneksi vasta tässä vaiheessa kuitenkin, siihen asti ei minulla ollut ollut kiire suhteeseen senkään takia) jostain mielen perukoilta kiljumaan, että mitä tässä ny oikeen odotellaan.

Joo, siis tää on hyvää tekstiä. Ja ilmeisen toimiva ja luontainen käyttäytymismalli sulle, kun pystyt sitä tuossa määrin analysoimaankin. Ja on hieno homma, että teit, kuten itse näit parhaaksi.

Trööt, väärin. En toiminut kuten itse näin parhaaksi. Jos olisin toiminut niin, olisin ottanut vakavaan harkintaan myös perheenlisäyksen hankkimisen lykkäämistä puoltavat perustelut. Mutta koska vauvakuume sumensi järkeä, en huolinut tarkastella perusteellisesti noita näkökulmia, vaikka tiesin niiden olemassaolosta. Tiedostin jo silloin tilanteen olevan tämä, eikä se silti sitä estänyt.

Mulla taas se peruste ei riitä yhdessäolemiseen, että "siinä toisessa ei ole kerta kaikkiaan mitään vikaa". Tietty sullahan tuo miehesi oli jo läpäissyt sen käsittääkseni aika yksityiskohtaisen seulan, jonka nettiin olit laittanut, mutta silti, tuo ajatus ei olisi sytyttänyt vielä mua. Siihen vaaditaan jotain lisää. (Enkä nyt tarkoita, että kriteerisi olisivat löysempiä kuin mulla, vaan ilmeisesti sulla tuo kiintymystoiminta on vaan ehdollistettu erilaisille kriteereille mitä mulla). Ja sen jonkin klikin mussa määrää puhtaasti vaisto.

Muistan yhdet treffit, joilla meni koko päivä ja nuoressamiehessä ei ollut järjellä katsoen mitään vikaa, mutta ei vaan kerta kaikkiaan sytyttänyt sitten pätkääkään. Ihan mukava päivä, juttua riitti, vastenmielisyydentunteita ei esiintynyt jne. mutta ei vaan ei yhtään. Se mystinen "jokin" puuttui niin täysin että itseäkin ihmetytti. Että eipä tuo täälläkään ihan vaan sillä "ei mitään vikaa"-perustalla toimi. Mä pidän sitä vain turvallisimpana lähtökohtana parinvalinnassa, jos tarkoituksena on etsiä mahdollisimman pitkää ja hyvää parisuhdetta. Se tuskin toimii, jos tavoitteena on päästä elämään huimaa ihastusta ja sitten plussaa olis jos se kestäs. Silloin lie paljon olennaisempaa ensikontakti livenä niin, ettei toisesta tiedä liikaa. Liikaa siinä mielessä, että olisi tietoinen toisen huonommista puolista, jotka sitten saattaisivat haalistaa sitä alkuihastuksen voimakkuutta.

Ehkä joskus hankin vähän jostain lisää realismia, hylkään tämän filosofian toimimattomana ja muutan mieltäni, mutta toistaiseksi, näillä mennään. Ja mulle sen vaiston käyttö on loogista, koska pidän sitä eräänlaisena fyysisenä aistina. Olen koettanut keksiä tälle jonkin nimen, mutta toistaiseksi en ole osuvampaa nimitystä tälle aistille keksinyt kuin englannin kielen sana "lust" (suom. "halu", muttei ole tarpeeksi perusteellinen tässä kontekstissa), joka on toisin sanoen "intense sexual desire". Niissä miehissä, keissä sitä vaistoan, näen jotain puoleensavetävää, ja se tunne vahvistuu, jos arvomaailma ja korvienvälin liikehdintä on vastaavalla tasolla. Mutta siis kuten näet, mulle se etenemisjärjestys on aina tämä. Ja tämä vaisto ei ikinä herää keskustelemalla kohtaamatta toista, se herää läsnäolosta.

Etkö usko, että tuollainen intensiivinen seksuaalinen vetovoima olisi voimakkuudessaan omiaan houkuttamaan siloittelemaan mahdollisia "vikoja" toisessa? Että säilyttääkseen huuman vielä vähän pidempään voi hiukan kaunistella toista omissa silmissään?

Jälkeenpäin sitten miettii, että miten se siis oikeesti pysty sumentaan järjen niin tehokkaasti ja pitämään kaikkia hieman ontuvia perusteluita mukamas tosi olennaisina. Kyllä jollain tasolla itsekin tiesin, että toinen voi halutessaan hyvin perusteluin kieltäytyä ja tiesin itsekin mitä ne perustelut olisivat, mutta se vauvakuume jyräsi ihan älyttömällä voimalla "mitätöimään" niitä.

Tällaisissa tilanteissa en itse lähtisi kyseenalaistamaan tunteiden hallitsevuuden seurauksia. Siinä hetkessä, niillä tiedoilla, mitä mulla silloin oli, se oli se reaktio, joka minussa vilpittömimmin puhkesi. Olen aivan liikaa rapauttanut itseäni reflektoimalla ja projisoimalla jotain menneiden vuosien reaktioita tämänhetkiseen näkemykseen ja tietomäärään. Minusta tällainen retrospektiivinen analytiikka on ihan pöhköä.

Enpä minäkään jossittelua kovin suuressa arvossa pidä. Oikeastaan siitä on hyötyä vain, jos siitä oppii jotain tulevaisuutta ajatellen. Rypeminen on tyhmää. Eikä tässä siitä ollut kyse, vaan esimerkistä, miten riittävän voimakas tarve voi ajaa yli logiikan. Meinaan en koe itse asian suhteen olevani tällä hetkellä juurikaan viisaampi kuin silloin. Minun olisi ollut mahdollista ottaa kunnolla huomioon myös vauvakuumeen kantaa vastustavat näkökulmat, mutta kieltäydyin siitä ja tavallaan sitä jo häpesin silloin, koska tiesin, että tässä en nyt toimi fiksusti. Tämä häpeä ilmeni siten, että toivoin hurjasti, ettei mieskään näitä näkökulmia ottaisi kovin vahvasti esiin, jolloin ne voisi sivuuttaa. Ei sitten yhtään tapaistani. Typerästi tehty ja tiesin silloin kyllä jo sen.

Minusta on tärkeää tiedostaa mahdollisuus tuohon, että vaikka kuinka pyrkisikin punnitsemaan asioita, niissä elämän tärkeimmissä päätöksissä voi olla silti "sokea". Ja tällä perusteella pyrin eliminoimaan tuollaista sokeutta. Lasten hankinnan suhteen on suurella todennäköisyydellä niin, että järjetön vauvakuume on iäksi selätetty ihan vaan sillä, että se lapsi tuli hankittua (tämä toinen on valmisteilla aika eri pohjalta), mutta eipä nuo haasteet siihen lopu. Pettämisen välttäminen on asia, johon sovellan samaa strategiaa kuin parinvalintaan. Ennakkovalmistautumista ja mahdollisimman perinpohjaista käsitystä asiasta, jotta sokeutuminen ja järjen sumentuminen olisi mahdollisimman epätodennäköistä, tuli elämässä eteen mitä tilanteita vain. Minulle kun on silkka fakta, että niin voi käydä, ettei itse tilanteessa järki luista niin, että vaihtoehdot tulisi punnittua mahdollisimman objektiivisesti ja tulisi valittua paras vaihtoehto.

Tavallaan samasta kyse kun valmistaudun toiseen synnytykseeni. Koska opin viime kerrasta mitkä tekijät ovat omiaan harkauttamaan keskittymistäni pois itse synnytystapahtumasta, teen ennakkoon työtä välttääkseni sellaisten tilanteiden syntymisen. Vaikka kuinka tietäisi, että on turhaa huolehtia yhdestä sun toisesta asiasta synnytyksessä, on se tositilanne aika haasteellinen ja saattaa keskittyä aivan epäolennaisiin asioihin. Syynsä niillekin tuntemuksille on, mutta ne eivät silti auta itse synnytystä. Pahimmillaan päinvastoin. Ja koska kyseessä on herkkä kokonaisuus, pyrin etukäteen jo varmistamaan mahdollisimman hyvät valinnat itse tilanteessa.

Pointtini on se, että vaikka tuntemuksille olisikin looginen syy, ei se silti tee tuntemuksen mukaan toimimisen seurauksesta parasta mahdollista ja jotkin tuntemukset todellakin voivat ollessaan "päällä" sumentaa muiden toimintavaihtoehtojen mielekkyyttä ja sitä voi olla mahdoton välttää itse tilanteessa ja vaikea sittenkin, vaikka olisi ennakkoon prosessoinut asiaa perusteellisesti. Lopputulemana siis korostunut mahdollisuus tehdä valintoja, jotka eivät niin kovin kannattavia olleetkaan.

Parinvalinnassa tiesin, että hlökohtaisesti mulla on kohtalainen riski hankkiutua kimppaan kanssani pitemmän päälle epäsopivan ihmisen kanssa, jos en eliminoi tutustumisprosessista mahdollisimman pitkään ihastumista ym. tarpeiden vaatimuksia. Ja vaikka se ihastuminen onkin kivaa, niin en sitten millään halunnut alkaa enää tuhlata elämästäni mahdollisesti vuosia "turhassa" parisuhteessa.
Vähän niinkuin pettäminenkin saattaa jonkin erityisen houkuttavan tilanteen tullen tuntua ihan mahdolliselta valinnalta, koska tilanteen kutkuttavuudesta ei haluaisi luopua tylsän järkeilyn takia ja siinä ollaankin jo hyvää vauhtia menossa metsään. Eri asia on, jos sen tylsän järkeilyn on hoitanut etukäteen, niin eipä se itse tilannekaan ole enää ihan niin houkuttava ja riski tyhmyyksien toteutukseen vähenee.

[SikaMika]

AAAaaaaaaAAAaaAaaaaaaaaarrrrrghhhhhh!!!


Mida ja Aava ovat eLöytäneet toisensa!! Tämä tästä vielä puuttuikin, nyt ePuheripulihelvetti on irti! EW tule apuun, täällä tarvitaan lyhyempiä postauksia (ja mahdollisesti itsetuntemustakin)!!

[Aava]

Se kun ei ole niin yksinkertaista, että jos huomaa toimivansa defenssipohjalta, että sitten sen vain yksinkertaisesti lopettaisi.

Jos huomaa toimivansa defenssipohjalta, herää tarve muutokselle. Alkaa kyseenalaistaa.

Esimerkiksi nyt ensinnä tulee mieleen äitini, joka on koko ikänsä "juossut" ongelmiaan karkuun. En tiedä missä määrin tajuaa koko kuvion haitallisuuden itselleen ja järjettömyyden, mutta niin se vain jatkaa vuodesta toiseen.

Tästä on täälläkin kokemusta. Ja vaikka miten yrittää herätellä ja aukoa toisen silmiä, raja tulee siinäkin propagandassa vastaan: ei voi viedä niitä klikkejä toisen päähän. Pitää vaan antaa ihmisen elää kuten parhaaksi näkee.

Ei ajatus vaan vieläkään kulje niin, että tuosta jotain tolkkua saisin.

I get that a lot.

Trööt, väärin. En toiminut kuten itse näin parhaaksi. Jos olisin toiminut niin, olisin ottanut vakavaan harkintaan myös perheenlisäyksen hankkimisen lykkäämistä puoltavat perustelut. Mutta koska vauvakuume sumensi järkeä, en huolinut tarkastella perusteellisesti noita näkökulmia, vaikka tiesin niiden olemassaolosta. Tiedostin jo silloin tilanteen olevan tämä, eikä se silti sitä estänyt.

Intuitiota?

..."ei mitään vikaakaan ole"...
Mä pidän sitä vain turvallisimpana lähtökohtana parinvalinnassa, jos tarkoituksena on etsiä mahdollisimman pitkää ja hyvää parisuhdetta.

Ymmärrän tämän filosofian parinvalinnassa. Itse vaan en hae sinällään mahdollisimman pitkää parisuhdetta vaan mahdollisimman välttämätöntä. Suhde saisi olla miten lyhyt tai pitkä tahansa, mutta sen tunnekokemuksen siellä taustalla pitäisi olla siinä määrin voimakas, että (kuten olen varmasti jo johonkin kirjoittanut) se toinen saisi kyseenalaistamaan yksinelämisen helppouden. En pysty enkä halua ottaa kantaa suhteen kestoon sen alkumetreillä: se kestäisi niin kauan kuin sille olisi tilausta ja kun se tuntuisi hyvältä molemmista. En haluaisi asettaa suhteelle mitään päämäärää. Olisimme vain yhdessä ja nauttisimme toisistamme. Pitkä kesto olisi sitten hyvin toimivassa suhteessa luonnollinen seuraus mahdollisesta yhteensopivuudesta. (Mutta ihan suoraan sanottuna, kyllä täytyy miehen olla _hullu_, että jaksais mua pisemmän päälle )

Etkö usko, että tuollainen intensiivinen seksuaalinen vetovoima olisi voimakkuudessaan omiaan houkuttamaan siloittelemaan mahdollisia "vikoja" toisessa? Että säilyttääkseen huuman vielä vähän pidempään voi hiukan kaunistella toista omissa silmissään?

Joo, on varsin mahdollista. Mutta koska lähtökohtaisesti en erottele tunteita järjestä, en helposti lähde kyseenalaistamaan tunteitanikaan. Tuo intensiivinen seksuaalinen vetovoima (luonpa sille nyt lyhenteeksi ISV ) on kyllä luja voima, kuten vihjasit, mutta yhtä lujia voivat olla sen sammuttajat. Luotan niihin yhtälailla. Esim. juppius, alkoholin runsas nauttiminen ja tupakointi ovat ISV-mielessä varsin jäähdyttäviä ominaisuuksia.

Enpä minäkään jossittelua kovin suuressa arvossa pidä. Oikeastaan siitä on hyötyä vain, jos siitä oppii jotain tulevaisuutta ajatellen. Rypeminen on tyhmää. Eikä tässä siitä ollut kyse, vaan esimerkistä, miten riittävän voimakas tarve voi ajaa yli logiikan.

Miten tarve voi olla suoraan epälooginen? Eikö tarve -sana sinällään sisällä jonkinlaisen tilauksen/reaktion jollekin? Tai no joo... riippuu sen tarpeen vaihtoehdoista.

Meinaan en koe itse asian suhteen olevani tällä hetkellä juurikaan viisaampi kuin silloin. Minun olisi ollut mahdollista ottaa kunnolla huomioon myös vauvakuumeen kantaa vastustavat näkökulmat, mutta kieltäydyin siitä ja tavallaan sitä jo häpesin silloin, koska tiesin, että tässä en nyt toimi fiksusti. Tämä häpeä ilmeni siten, että toivoin hurjasti, ettei mieskään näitä näkökulmia ottaisi kovin vahvasti esiin, jolloin ne voisi sivuuttaa. Ei sitten yhtään tapaistani. Typerästi tehty ja tiesin silloin kyllä jo sen.

Eräs opettajani kertoi, että "parasta aikaa tehdä lapset on silloin, kun se tuntuu hyvältä. Koska kukaan ei tule sitä ehdottamaan, varsinkaan työnantaja. Se ajankohta pitää vaan itse päättää."

Pointtini on se, että vaikka tuntemuksille olisikin looginen syy, ei se silti tee tuntemuksen mukaan toimimisen seurauksesta parasta mahdollista ja jotkin tuntemukset todellakin voivat ollessaan "päällä" sumentaa muiden toimintavaihtoehtojen mielekkyyttä ja sitä voi olla mahdoton välttää itse tilanteessa ja vaikea sittenkin, vaikka olisi ennakkoon prosessoinut asiaa perusteellisesti. Lopputulemana siis korostunut mahdollisuus tehdä valintoja, jotka eivät niin kovin kannattavia olleetkaan.

Kyllä, tällaiseen on suurempi mahdollisuus. Mutta: minusta jälkiviisaus ei ole viisautta. Minusta ei voi tehdä kuin sen, mikä siinä hetkessä tuntuu parhaimmalta vaihtoehdolta. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. Ja varsinkin parisuhteissa, joissa on muitakin osapuolia itsensä lisäksi, on mahdoton mennä sanomaan mitään varmaa tulevasta.

Parinvalinnassa tiesin, että hlökohtaisesti mulla on kohtalainen riski hankkiutua kimppaan kanssani pitemmän päälle epäsopivan ihmisen kanssa, jos en eliminoi tutustumisprosessista mahdollisimman pitkään ihastumista ym. tarpeiden vaatimuksia. Ja vaikka se ihastuminen onkin kivaa, niin en sitten millään halunnut alkaa enää tuhlata elämästäni mahdollisesti vuosia "turhassa" parisuhteessa.

Sinulle siis sellainen ihastus-huuma on vihje "tulevasta turhasta parisuhteesta"?

Vähän niinkuin pettäminenkin saattaa jonkin erityisen houkuttavan tilanteen tullen tuntua ihan mahdolliselta valinnalta, koska tilanteen kutkuttavuudesta ei haluaisi luopua tylsän järkeilyn takia ja siinä ollaankin jo hyvää vauhtia menossa metsään. Eri asia on, jos sen tylsän järkeilyn on hoitanut etukäteen, niin eipä se itse tilannekaan ole enää ihan niin houkuttava ja riski tyhmyyksien toteutukseen vähenee.

Samaa mieltä: täytyy tietää periaatteensa ja pystyä seuraamaan niitä. Mutta koska ihminen pystyy myös kyseenalaistamaan ja erehtymään, ei periaatteisiinsa nojaaminen aina kannakaan loppuun asti. Riippuu varmaankin pitkälti siitä tarveharkinnasta, jolla periaatteet asetetaan.

[Aava]

AAAaaaaaaAAAaaAaaaaaaaaarrrrrghhhhhh!!!


Mida ja Aava ovat eLöytäneet toisensa!! Tämä tästä vielä puuttuikin, nyt ePuheripulihelvetti on irti! EW tule apuun, täällä tarvitaan lyhyempiä postauksia (ja mahdollisesti itsetuntemustakin)!!

Miehet...

Mun epävirallisella "mun-on-PAKKO-VIIHTYÄ-kaikilla-Kitinän-palstoilla-ja-jos-en-viihdy-se-on-kirjoittajien-vika" -nimimerkkien listalla on toistaiseksi
Crowbar,
Herra Manala ja
SikaMika.


Hankkikaa parempaa luettavaa. Ei se nyt voi olla niin vaikeaa.

[Herra Manala]

Mun epävirallisella "mun-on-PAKKO-VIIHTYÄ-kaikilla-Kitinän-palstoilla-ja-jos-en-viihdy-se-on-kirjoittajien-vika" -nimimerkkien listalla on toistaiseksi
Crowbar,
Herra Manala ja
SikaMika.

Saako listallaolevat piparia vai minkälaista palkintoa olet kaavaillut?

[McJanne]

Mun epävirallisella "mun-on-PAKKO-VIIHTYÄ-kaikilla-Kitinän-palstoilla-ja-jos-en-viihdy-se-on-kirjoittajien-vika" -nimimerkkien listalla on toistaiseksi
Crowbar,
Herra Manala ja
SikaMika.

Saako listallaolevat piparia vai minkälaista palkintoa olet kaavaillut?

Jos tuolla olisi ollut vielä Tix, arvaisin että ne kaikki mittarit.

[Geep]

:loser:
Hankkikaa parempaa luettavaa. Ei se nyt voi olla niin vaikeaa.

Mut voi lisätä myös. Ei jumalauta, koska Kitinästä on tullu tämmöne pitkien puheenvuorojen tylsimystie?

Selviän yhä ilman nore-nappia, osaan skrollaa.

[Aava]

Mun epävirallisella "mun-on-PAKKO-VIIHTYÄ-kaikilla-Kitinän-palstoilla-ja-jos-en-viihdy-se-on-kirjoittajien-vika" -nimimerkkien listalla on toistaiseksi
Crowbar,
Herra Manala ja
SikaMika.

Saako listallaolevat piparia vai minkälaista palkintoa olet kaavaillut?

Palkinnoksi tulee lisää aivan helvetin paljon pisempiä keskusteluviestejä, joissa on mahdollisimman vähän asiaa ja vastaavasti mahdollisimman paljon tunnepitoisia ja vaikeaselkoisia lauseita. Parhaimmillaan samat jutut sitten vielä heti perään toistetaan alkeellisella ruotsinkielellä.

Mitäs läksitte, you suckers...

[Aava]

osaan skrollaa.

Et viittis käydä opettamassa sitä noille seisten kuseville?
Vai tarvitaanko sen(kin) sisäistämiseen kuukautiskiertoa?

[prosessi]

Mun epävirallisella "mun-on-PAKKO-VIIHTYÄ-kaikilla-Kitinän-palstoilla-ja-jos-en-viihdy-se-on-kirjoittajien-vika" -nimimerkkien listalla on toistaiseksi
Crowbar,
Herra Manala ja
SikaMika.

Saako listallaolevat piparia vai minkälaista palkintoa olet kaavaillut?

Palkinnoksi tulee lisää aivan helvetin paljon pisempiä keskusteluviestejä, joissa on mahdollisimman vähän asiaa ja vastaavasti mahdollisimman paljon tunnepitoisia ja vaikeaselkoisia lauseita. Parhaimmillaan samat jutut sitten vielä heti perään toistetaan alkeellisella ruotsinkielellä.

Mitäs läksitte, you suckers...

Som pris kommer det mera alldeles helvetes mycket långare diskussionsmeddelanden, som innehåller minimalt med substans och motsvarande maximalt känslofyllda och svåruppfattliga meningar. Som bäst upprepas samma saker genast efter på primitiv svenska.
Mitäs läksitte, you suckers...

[Aava]

Som pris kommer det mera alldeles helvetes mycket långare diskussionsmeddelanden, som innehåller minimalt med substans och motsvarande maximalt känslofyllda och svåruppfattliga meningar. Som bäst upprepas samma saker genast efter på primitiv svenska.

[Storia]

En jaksa nyt lukea ketjua, mutta vastustan sanaa "käyttö" sekä "gigolo" enkä voi vastata kyselyyn.

[huima]

Tähän kohtaan sopii sanoa dildo.

[Bliss]

pisempiä

långare

Hehehee

[Mida]

Trööt, väärin. En toiminut kuten itse näin parhaaksi. Jos olisin toiminut niin, olisin ottanut vakavaan harkintaan myös perheenlisäyksen hankkimisen lykkäämistä puoltavat perustelut. Mutta koska vauvakuume sumensi järkeä, en huolinut tarkastella perusteellisesti noita näkökulmia, vaikka tiesin niiden olemassaolosta. Tiedostin jo silloin tilanteen olevan tämä, eikä se silti sitä estänyt.

Intuitiota?

Ei sitten lähellekään. Intuitio ei estä ottamasta huomioon kaikkia näkökulmia. Intuitio voi huudattaa hälytystorvea jos jokin näkökulma ei käy yksiin kokonaisuuden kanssa, mutta ei se päinvastaista tee tyyliin: "Älä ny hyvä ihminen mieti viisaasti kaikkia vaihtoehtoja".

Pitkä kesto olisi sitten hyvin toimivassa suhteessa luonnollinen seuraus mahdollisesta yhteensopivuudesta.

Kyllä se tahto ja taito rakastaa on kaikkein paras miksaus yhteensopivuuden kanssa, jos miettii millainen suhde kestää pisimpään onnellisempana. Ajelehtimalla saa lyhyempiä suhteita, mutta mikäs siinä, jos ei muuta halua, kuin sitä alkuhuumaa. Tällöin kyllä suosittelen heti alkuun kerrottavan seukkailuseuralle jotain sentyylistä kuin "Sit ku tää alkuhuuma haihtuu ni mää en enää meinaa suhteeseen panostaa". Ettei toinen sitten näe turhanpäiten kovastikin vaivaa suhteen pitämiseksi kasassa kun arki todella astuu kuvioihin. Ihan reiluuden nimissä.

Enpä minäkään jossittelua kovin suuressa arvossa pidä. Oikeastaan siitä on hyötyä vain, jos siitä oppii jotain tulevaisuutta ajatellen. Rypeminen on tyhmää. Eikä tässä siitä ollut kyse, vaan esimerkistä, miten riittävän voimakas tarve voi ajaa yli logiikan.

Miten tarve voi olla suoraan epälooginen? Eikö tarve -sana sinällään sisällä jonkinlaisen tilauksen/reaktion jollekin? Tai no joo... riippuu sen tarpeen vaihtoehdoista.

Niin siis yhäti mä katselen asiaa seurausnäkökulmasta. (Kyllä, syynsä on kaikille tuntemuksille ja tarpeille, mutta olennaisinta on se, miten ihminen toimii ja mitkä ovat seuraukset.) Ja vaikka olisikin jokin tuollainen voimakas tarve, kuten esimerkiksi vauvakuume, niin mikä pakko se on saada tyydytettyä pahimmassa tapauksessa lapsen tulevaisuuden kustannuksella? Etenkin kun mikään ei olisi estänyt katsomasta suhdetta vähän pidempään ennen noin suuren päätöksen tekoa, jolloin olisi ollut varmempi tilanne perheen perustamiseen tai vaihtoehtoisesti suhde olisi kariutunut ja säästyttäisiin eroamasta perheenä.

Pointtini on se, että vaikka tuntemuksille olisikin looginen syy, ei se silti tee tuntemuksen mukaan toimimisen seurauksesta parasta mahdollista ja jotkin tuntemukset todellakin voivat ollessaan "päällä" sumentaa muiden toimintavaihtoehtojen mielekkyyttä ja sitä voi olla mahdoton välttää itse tilanteessa ja vaikea sittenkin, vaikka olisi ennakkoon prosessoinut asiaa perusteellisesti. Lopputulemana siis korostunut mahdollisuus tehdä valintoja, jotka eivät niin kovin kannattavia olleetkaan.

Kyllä, tällaiseen on suurempi mahdollisuus. Mutta: minusta jälkiviisaus ei ole viisautta. Minusta ei voi tehdä kuin sen, mikä siinä hetkessä tuntuu parhaimmalta vaihtoehdolta. Tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. Ja varsinkin parisuhteissa, joissa on muitakin osapuolia itsensä lisäksi, on mahdoton mennä sanomaan mitään varmaa tulevasta.

Tässä kohtaa suosittelisin kyllä ottamaan vakavasti tuon EW:n käsitteistöä käyttääkseni tunne-impulssi-jaottelun. Sillä kun tosiaan on väliä miltä perustalta mikäkin jossain hetkessä tuntuu parhaimmalta (tai oikeastaan houkuttelevimmalta) vaihtoehdolta.

Sinulle siis sellainen ihastus-huuma on vihje "tulevasta turhasta parisuhteesta"?

Jos ihastus-huuma syntyy livekontaktissa ilman, että tunnen henkilöä kovinkaan hyvin (en siis tiedä hänestä paljon mitään olennaista), niin todennäköisesti suhteesta tulisi turha. Ensinnäkin mulla on melko seikkaperäinen käsitys siitä, mitä mulle sopivalta ihmiseltä vaaditaan ja näitä on kävellyt vastaan mitättömän vähän. Toiseksi ihastuneena mun kykyni arvioida miten tää ihminen täyttää nuo kriteerit heikentyy ja ihastus saattaa jopa kummuta ominaisuuksista, jotka pitemmän päälle hankaloittaisivat yhteiseloa. Ja koska mulle parinvalinnassa erittäin oleellinen tekijä on ollut perhenäkökulma, niin en ole välittänyt arpapelistä, jollaisena kyseisenlaisen pariutumisen voimakkaasti koen. Että onhan se mahdollista että lotossa onni potkaisee, mutta en mä tulevaisuutta sen varaan rakenna.

Vähän niinkuin pettäminenkin saattaa jonkin erityisen houkuttavan tilanteen tullen tuntua ihan mahdolliselta valinnalta, koska tilanteen kutkuttavuudesta ei haluaisi luopua tylsän järkeilyn takia ja siinä ollaankin jo hyvää vauhtia menossa metsään. Eri asia on, jos sen tylsän järkeilyn on hoitanut etukäteen, niin eipä se itse tilannekaan ole enää ihan niin houkuttava ja riski tyhmyyksien toteutukseen vähenee.

Samaa mieltä: täytyy tietää periaatteensa ja pystyä seuraamaan niitä. Mutta koska ihminen pystyy myös kyseenalaistamaan ja erehtymään, ei periaatteisiinsa nojaaminen aina kannakaan loppuun asti. Riippuu varmaankin pitkälti siitä tarveharkinnasta, jolla periaatteet asetetaan.

Periaatteet on kokemukseni mukaan melko käyttökelvottomia joissain tilanteissa, eikä niiden varaan kannata laskea. Ennemminkin olen panostanut erilaisten tilanteiden ymmärtämiseen, seurausten punnitsemiseen ja sensellaiseen. Että tulee millainen tilanne eteen tahansa, niin päässä on jo selkeä kuva siitä, että jos valitsen x, siitä seuraa y. Ja kun tietää, että voi ny helkkari, houkuttas valita x, mutta y on tosi kurja juttu, niin ehkä en sittenkään. Mut houkutus valita x voi olla suurempi jos ei ennalta tiedä y:stä eikä sitten halua itse tilanteessa mitään y:tä ajatellakaan. Periaate taas on helpompi heittää roskikseen sekin.

[Aava]

Ei sitten lähellekään. Intuitio ei estä ottamasta huomioon kaikkia näkökulmia. Intuitio voi huudattaa hälytystorvea jos jokin näkökulma ei käy yksiin kokonaisuuden kanssa, mutta ei se päinvastaista tee tyyliin: "Älä ny hyvä ihminen mieti viisaasti kaikkia vaihtoehtoja".

Meillä on selkeästi aivan eri käsitykset intuitiosta. Minulla intuitio ei ole mikään perspektiivivarasto. Se on eräänlainen valmis vainu. Väittäisin, ettei se kuitenkaan ole sama asia kuin vaisto (perimään kirjoitettua käytöstä), muttei kyllä kauaskaan siitä mene.

Se, että minä osaan/muistan punnita eri vaihtoehtoja, kumpuaa jostain seoksesta itseanalytiikkaa ja asioiden tiedostamista. Ja minusta vaihtoehtojen punnitseminen edellyttää myös jotain asiatietoa, riippuen tietysti hyvin paljon nyt siitä, mikä asia on kyseessä.

Kyllä se tahto ja taito rakastaa on kaikkein paras miksaus yhteensopivuuden kanssa, jos miettii millainen suhde kestää pisimpään onnellisempana. Ajelehtimalla saa lyhyempiä suhteita, mutta mikäs siinä, jos ei muuta halua, kuin sitä alkuhuumaa.

Mitä on taito rakastaa? Onko sitä joillain automaattisesti enemmän kuin toisilla?

Tähän tekstiisi projisoituna mun mielleyhtymät ja ajatukset parisuhteesta ovat selvästikin olleet aivan liian epämääräisiä. Minä kun olen ajatellut, ettei ole olemassa mitään reseptiä "pitkään ja onnelliseen parisuhteeseen". Olen ajatellut, että se pitäisi arvioida tapauskohtaisesti.

Tällöin kyllä suosittelen heti alkuun kerrottavan seukkailuseuralle jotain sentyylistä kuin "Sit ku tää alkuhuuma haihtuu ni mää en enää meinaa suhteeseen panostaa". Ettei toinen sitten näe turhanpäiten kovastikin vaivaa suhteen pitämiseksi kasassa kun arki todella astuu kuvioihin. Ihan reiluuden nimissä.

Ilmeisesti mielestäsi parisuhde-elämä on melko hyvin ennakoitavissa olevaa. Jos se siis saa tietynlaisen startin, siihen sitä vastaavaan lopputulokseen voi jo valmistautua, tyyliin: luja huuma --> lyhyt kesto, ei huumaa --> pitkä kesto. Ja että tästä pitäisi osata antaa "varoitus" toiselle? Jaa.

Miksi joku haluaisi olla suhteessa, johon ei halua/aio panostaa? Jos parisuhteessa on vain yksi, joka viitsii nähdä sen eteen vaivaa (mitä kaikkea se sitten tarkalleen tarkoittaakin), suhde ei minusta ole kovin tarkoituksenmukainen. Lähinnä tulee mielleyhtymä tossusta ja sen alaisesta elämästä.

Eli onko nyt siis kuitenkin olemassa jokin "kaava/funktiolauseke", jonka täytyy toteutua, niin tupsahtaa "tilille" pitkä parisuhde? Ja että siitä suhteen alusta pystyy päättelemään, miten siinä lopulta käy? Ja se, että haluaa elää hetken kerrallaan parisuhteessa, tarkoittaa, että haluaa lopettaa suhteen huuman jälkeen tai että ei ainakaan aio panostaa siihen sen mahdollisen huuman sammuttua? Aha.

Mua ainakin ahdistaisi kuulla vastapuolelta suhteen alussa minkäänlaista kannanottoa siitä, miten sitten elettäisiin, kun parisuhde olisi sitten ehkä joskus myöhemmin jossain missä-lie tietyssä vaiheessa... Eikö nyt voisi mennä ihan rauhassa askel kerrallaan eteenpäin? Pitääkö etenemisvauhdista olla joku tarkka käsitys jo etukäteen? Ja eikös arkipäiväistyminen kuitenkin ole lopputulos vähittäisestä toiseen tutustumisesta ja sopeutumisesta... siis että eihän siihen tilanteeseen vaan yht'äkkiä "herätä yhtenä aamuna". Vai onko suhteen arkipäiväistyminen siis lähtökohtaisesti aina ongelma?

Joop. Mulla taitaa olla vielä ilmeisen paljon opiskeltavaa.

Niin siis yhäti mä katselen asiaa seurausnäkökulmasta. (Kyllä, syynsä on kaikille tuntemuksille ja tarpeille, mutta olennaisinta on se, miten ihminen toimii ja mitkä ovat seuraukset.) Ja vaikka olisikin jokin tuollainen voimakas tarve, kuten esimerkiksi vauvakuume, niin mikä pakko se on saada tyydytettyä pahimmassa tapauksessa lapsen tulevaisuuden kustannuksella? Etenkin kun mikään ei olisi estänyt katsomasta suhdetta vähän pidempään ennen noin suuren päätöksen tekoa, jolloin olisi ollut varmempi tilanne perheen perustamiseen tai vaihtoehtoisesti suhde olisi kariutunut ja säästyttäisiin eroamasta perheenä.

Joo, ymmärrän ja olen samaa mieltäkin. Mutta pointtini oli, että tarpeillekin on yleensä syy, ja usein sieltä taustalta löytyy joku logiikkakin. On tietenkin ratkaisevaa, mitä tarpeelleen tekee, eli mitkä ovat seuraukset. Mutta minusta on rakentavinta oppia ymmärtämään myös niitä tarpeita, joita ei sitten haluakaan tyydyttää.

Tässä kohtaa suosittelisin kyllä ottamaan vakavasti tuon EW:n käsitteistöä käyttääkseni tunne-impulssi-jaottelun. Sillä kun tosiaan on väliä miltä perustalta mikäkin jossain hetkessä tuntuu parhaimmalta (tai oikeastaan houkuttelevimmalta) vaihtoehdolta.

Tässä on nyt ehkä sen verran menty ristiin, että minä puhun tunteiden, impulssien, intuition, vaistojen ja vainujen puolesta, kapinoiden sitä sellaista kategorista näiden epäloogiseksi leimaamista vastaan. Tottakai seuraus riippuu siitä, millä työkalulla se tehdään. Mutten lähtökohtaisesti menisi tuomitsemaan esim. impulsseja hyödyttöminä ja irrationaalisina vaikuttimina päätöksenteossa.

Jos ihastus-huuma syntyy livekontaktissa ilman, että tunnen henkilöä kovinkaan hyvin (en siis tiedä hänestä paljon mitään olennaista), niin todennäköisesti suhteesta tulisi turha.

No, mulla tuohon huuman ja sen ISV:n muodostukseen kyllä vaikuttaa paljon myös sen ihmisen luonne, mutta onhan siinä paljon sellaista olemuksesta kimpoilevaa aistinvaraista sähköäkin. Mulle suhde ilman ISV:ta on kaveruutta ja ystävyyttä. Se ei vaan riitä parisuhteeksi. Saatan elää vielä pitkäänkin yksin näin ajatellessani, mutten voi luonteelleni mitään. Ja järkyttävää kyllä, en haluakaan voida.

Mieluummin erehdyn miehen suhteen, ja koen vaikka ISV:aa lopulta väärän tyypin kohdalla kuin että lähtisin kyseenalaistamaan sen merkityksen. Mulle ISV:n osoittaminen (ja aistiminen) on yksi parisuhteen kulminaatiokohtia, parasta mahdollista antia. Erittäin, erittäin keskeistä.

Ensinnäkin mulla on melko seikkaperäinen käsitys siitä, mitä mulle sopivalta ihmiseltä vaaditaan ja näitä on kävellyt vastaan mitättömän vähän. Toiseksi ihastuneena mun kykyni arvioida miten tää ihminen täyttää nuo kriteerit heikentyy ja ihastus saattaa jopa kummuta ominaisuuksista, jotka pitemmän päälle hankaloittaisivat yhteiseloa.

Se mikä sopii joillekin, ei sovi toisille. Sun tyyli sopii sulle pirun hyvin, mulle ei. Haluaisit ehkä pelastaa mua mahdollisilta pettymyksiltä (mikä on kaunis ajatus), mutta kaikesta itse-epäilyistäni huolimatta en halua lainata sun valintojasi vaan aion rakentaa ne itse. Näillä tarpeilla ja ominaisuuksilla mennään, mitä on - oli se sitten miten vähän tahansa.

Ja kuten sanoin alussa, mun käsitys on, ettei ole olemassa oikeaa yleistettävää kaavaa parisuhteelle. Sun malli on mulle yksi muiden joukossa, eikä se ole sen oikeampi tai väärempi kuin muutkaan. Ja päinvastoin.

Ja koska mulle parinvalinnassa erittäin oleellinen tekijä on ollut perhenäkökulma, niin en ole välittänyt arpapelistä, jollaisena kyseisenlaisen pariutumisen voimakkaasti koen. Että onhan se mahdollista että lotossa onni potkaisee, mutta en mä tulevaisuutta sen varaan rakenna.

Niinno. Tästä meidän perspektiivierosta onkin ollut jo aiemminkin puhetta. Mulle perhenäkökulma on erittäin vieras tässä elämäntilanteessa. Enkä halua sitä väkisinkään omaksua miksikään parisuhteen päätavoitteeksi - siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se vaan tunnu hyvältä.

Periaatteet on kokemukseni mukaan melko käyttökelvottomia joissain tilanteissa, eikä niiden varaan kannata laskea. Ennemminkin olen panostanut erilaisten tilanteiden ymmärtämiseen, seurausten punnitsemiseen ja sensellaiseen. Että tulee millainen tilanne eteen tahansa, niin päässä on jo selkeä kuva siitä, että jos valitsen x, siitä seuraa y. Ja kun tietää, että voi ny helkkari, houkuttas valita x, mutta y on tosi kurja juttu, niin ehkä en sittenkään. Mut houkutus valita x voi olla suurempi jos ei ennalta tiedä y:stä eikä sitten halua itse tilanteessa mitään y:tä ajatellakaan. Periaate taas on helpompi heittää roskikseen sekin.

No, ihan fiksulta kuulostaa. Itse en vaan yksinkertaisesti jaksa pohtia asioita kovin pitkään etukäteen, koska elämässä on niin paljon tekijöitä, joita ei voi ennakoida. Aika harvoissa inhimillisissä asioissa x:stä seuraa y. Itte olen paremmin kontrollissa kun en yritä sitä (kantapääreitti puhuu).

[Mida]

Nääh. Kuvittelet vissiin että mää koittaisin jotenki käännyttää tai uskotella, että perseelles meet jos tolleen teet ja mää tiärän kaiken ja vähäks oot tyhmä jos et usko et oon oikees tms. Vai oonko käsittäny väärin?

Ite aloit udella! Koita ny kestää että mää sitte omakohtasella perstuntumalla vastaan sen mukaan mikä ny ainaki omalla kohdalla vaikuttais vahvasti toimivimmalta kokonaisuudelta ja yritän viä perustella, että mikskä mää tälleen kuvittelen.

Ja tottakai jos mää kerron siitä minkä oon todennu itelleni parhaiten totta olevan ja sopivan, ni tietty mää otan huomioon mun henkilökohtaset motiivit. Ja totta helkkarissa sää otat omat motiivis huomioon ja elät niinku parhaakses tykkäät.

Ja jos mää ny viä väännän ihan kunnolla rautalangasta ni ei, mustakaan mikään tunne, oli kuinka impulssi tahansa, ole vailla logiikkaa täydelleen. Sen loogisuus vain tulee niistä syistä, joista se kumpuaa. Impulssien ongelma on se, että ne on helvetin lyhytnäköisiä noin niinku tulevaisuutta ajatellen. Ne vastaa välittömään tarpeeseen välittömällä "ratkaisulla" ja dissaa täysin kaikki pitemmän aikavälin seuraukset, joilla loppujen lopuks on ihmiselle enempi merkitystä. Yleensä niiden mukaan toimiminen ei ole paras mahdollinen ratkaisu vaikka välitöntä hetkellistä helpotusta toisikin. Eikä ne todellakaan ole kuitenkaan aivan turhia. Se on ihan hyvä, että kun säikähtää, niin adrenaliinitaso nousee ja sopivan paikan tullen pääsee tarpeeksi lujaa karkuun. Ja joskus on henkiinjäämissyistä hyväkin, että Erkin vittuilu nakkikiskajonossa saa ärsyyntymistason nousemaan nopeassa tahdissa.

Mut sitten taas toisaalta jos parisuhteessa puolison harkitsematon sana tai teko saa sen saman hermostumisreaktion aikaan, niin ei se oikein kannata ruveta sitä turpiin vetämään, vaikka kuinka siltä tuntuisi. Ihan kun mun ei henkilökohtaisesti kannata seurata ihastumista ja alkuhuumaa pelkästään mittarina siitä, että kenen kelkkaan lähteä. Todennäköisesti on loppujen lopuksi väärä kelkka. Mut sellaselle ihmiselle jolle kaikkein tärkeintä on vahva ihastus ja alkuhuuma, niin senkus hyppää sinne kelkkaan ja potkii viä vähä vauhtia. Ja jos se ny ei nii nuukaa oo, että kestääkö se viikon vai pari vuotta, että tuleehan noita uusia kelkkoja, ni sitäkin suuremmalla syyllä mikäs siinä! Mua vaan henkilökohtaisesti vituttais jos mun kans elämään hyppäis kelkkaihminen, jolta kiinnostus parisuhdetta kohtaan laimenee siinä missä alkuhuumakin (mitäs se jotain vajaat pari vuotta kestää pisimmillään) ellei sitten tahattomasti oo päässy tilalle kehittymään rakkautta (joka ei oman kokemukseni mukaan pistä päätä pyörälle niinku alkuhuuma ja voi alkuhuumaihmisestä tuntua tylsältä ja pliisulta) ja sekään ei vielä takaa mitään jos ei ole valmis panostamaan sen rakkauden vaalintaan. Että jos toinen on hakemassa suhdetta siltä pohjalta, että lujaa mennään niin kauan kuin erityisemmin panostamatta lujaa mennään ja sit ku ei mennä enää lujaa ni vähänkö käy tylsäks eikä oikee huvita, niin kyllä minä haluaisin siitä tietää etukäteen ihan vaan siksi, että vois potkia tyypin ettimään huumaansa muualta. Että elä niinku parhaaksi koet, mutta älä tule mun elämästäni aikaa tuhlaamaan. (Enkä nyt väitä että sää täysin tähän määritelmään istusit. Ite sää sen paremmin tiiät.)

Rakastaa on verbi. Se ei ole jotain, mikä taivaasta tipahtaa jos tipahtaa ja johon ei voi mitenkään vaikuttaa. Se on vähän niinku maidon nousu rintoihin synnytyksen jälkeen. Jos jää vaan odottamaan, että koskas se nousee, että mää syötän sen mukulan vasta sitte, ni sitä saa hyvinkin mahdollisesti odottaa lopunikäänsä. Ja aivan niinku imettäminen on enemmän tai vähemmän taitolaji ja vaatii joskus paljonkin työtä, että löytyy yhteinen sävel (eikä aina löydy, vaik kuin yrittäis), niin ei rakastaminenkaan ihmisestä automaattisesti kumpua toimivimmassa muodossa. Ja tällä parisuhteeseen panostamisella mä tarkoitan ensisijaisesti rakastamiseen panostamista. Mulle suhteen alkuhuuma on ongelma ja sen arkipäiväistyminen se pohja, jolle todelliset mahdollisuudet rakennetaan. Huumaa tärkeänä pitävälle ihmiselle luultavasti enemmän tai vähemmän päinvastoin.

Sitä voi rakastaa vaikka kuinka, mutta samalla torpedoida koko suhteen tulevaisuuden huonoilla valinnoilla. Voi rakastaa niin että kipeää tekee ja silti tuottaa rakkauden kohteelle kipua ja tuskaa. Ja joskus pitää nähdä iso työ oppiakseen miten rakastaa ilman, että perseelles menee. Ja taito rakastaa on taito siinä missä muutkin. Henkilökohtaisten ominaisuuksien rajoissa voi oppia paremmaksi.

Mä en missään nimessä väitä, etteikö olisi ollenkaan mahdollista, että vahvan alkuhuuman seurauksena on parisuhde, jonka onnellisena pitäminen ei maistu koskaan työltä ja rakastaminen kumpuaa helposti ja sitä osataan ilmaista vahvistavasti, joten homma kestää ehkä pitkäänkin vähällä vaivalla. Mä pidän sitä vain epätodennäköisenä. Niin epätodennäköisenä, että en mä lähtis arpaonnea kokeilemaan. Ja mites se nyt oli, että kolmeko oli sulla saanu sukat pyörimään silleen niinku "oikeella tavalla" ja kenenkään kanssa ei varsinaista parisuhdetta edes tullut. Olen pahoillani, mutta kuulostaa aika huonolta ennusteelta mun korvaani, vaikka mistä sitä tietää jos se seuraava sukanpyörittäjä sitte oliski semmonen, jonka kanssa pääsis pitemmälle. Ja kun mä puhun alkuhuumasta niin huom. mä puhun siitä siltä pohjalta, että ihastus käynnistyy melko lailla nopeasti sen jälkeen, kun ensihavainto/kontakti on syntynyt eli harkinta sumentuu heti alkuunsa. Ja kun mä puhun, että se sumentaa harkintaa niin se ei tarkoita että sit olis yhtäkkii ihan saappaaseen verrattavissa. Ennemminkin niin, että pitkän aikavälin seurauksiltaan parhaiden valintojen tekeminen voi tulla hyvin haastavaksi.

Mä en tiedä miten on, mutta mä voisin kuvitella, että jos oikein korkealle rankkaa sen alkuhuuman kokemuksen, niin siinä vaiheessa kun se on auttamatta parisuhteesta ohi, niin voi olla, että sitä alkaa taas jonkin ajan päästä kaivata sitä alkuhuumaa ja tulee tarve vaihtaa suhdetta, vaikka nykyisessä ei oikein muuta vikaa olekaan kuin että tylsistyttää. Eli siinä itsessään on jo mukana riskitekijä sille, että parisuhteesta ei välttämättä pitkäikäistä tule. Mut tähän vaikuttanee moni muukin tekijä, että miten helposti se huumankaipuu aktivoituu uudestaan ja kuinka vahvana ja että tuleeko sitä sitten seuranneeksi.

Ja jos palataan tohon tunneasiaan (sen kummemmin laatuja erittelemättä) ni jos se ny viä ei oo selvinny ni mää koen tärkeeks niitten kaivelun ja ymmärtämisen, taustat, syyt, missä on järkeä, missä ei ole toistaiseksi järkeä (eli en vielä ymmärrä), mutta mikä on kuitenkin osa minua ja mikä taas kumpuaa primitiivisemmältä tasolta ja mitä noista milloinkin kannattaa seurata. Ja kyllä, tietääkseen todella mitä kannattaa seurata on tärkeää ymmärtää mistä ne tuntemukset tulee. Osatakseen valita mahdollisimman hyvin sen, minkä suhteen toimia on tärkeintä hahmottaa ja ymmärtää kaikenlaisia tunteitaan, mutta loppuelämän suhteen tärkeintä on kuitenkin se, miten käytännössä toimii, mitä valintoja tekee. Kun ei sillä pitkälle pötkitä, vaikka kuin ymmärtäisi tunteitaan jos sitten kuitenkin valitsee aina sen lyhimmän korren. Ja toisaalta menee vaikeaksi napata se pisin tikku jos on ihan ulalla tuntemustensa kanssa.

Taas tätä perstuntumaa: Omalta kohdaltani olen huomannut hyödylliseksi osata erotella tuntemuksia impulssimpiin ja todempiin. Ihan vaan siksi, että suurimmassa osassa tilanteita impulssien mukaan toimiminen ei tuo parhaita seurauksia. Joten kannattaa antaa impulssien haihtua ja toimia vasta sitten kun pystyy katsomaan kokonaiskuvaa selkeästi. Ja munkin kokemuksen mukaan ihastuminen on impulssinomaisempi tunne, koska se ainakin mulla sumentaa kokonaiskuvaa. Sen vallassa toimiminen siis todennäköisesti johtaa huonompaan lopputulokseen. Mutta koska olen oppinut tuollaiset sumentavat impulssit kokemaan huonommiksi noin valtaosassa tilanteita, niin en mä pysty siitä alkuhuumasta nauttimaan kuin rajallisesti ja siksi sellainen mahdollisuus, että tässä suhteen kuluessa ihastuisin toisaalle lähinnä risoo.

Meillä riidellään ihan tosi vähän ja erilaiset mielenpahoitustilanteet yleensä selvitellään melkoisen rakentavasti. Oikeastaan sitä paremmin aina, mitä paremmin mä saan eliminoitua impulssipohjaisen toiminnan (mies ei ole yhtä etevä tässä, eikä ole vielä tullut keskusteltuakaan tästä impulssihommasta oikeastaan, että täytyy muistaa ottaa asia esille, josko tuo löytäisi siitä jotain itua ja helpottuisi tilanteet entisestäänkin. Vaikka nykyäänkään ei ylivoimaista ole, kun tuo onneksi on enemmän sellainen vetäytyjä, hautoja ja mököttäjä kuin hyökkääjä ja ottaa järkipuhetta hyvin vastaan, joten mulla on tilaa ja aikaa selvitellä oma pääni eka ja tarttua sit vasta toimeen). Jos mä "eläisin tunteella" ja antaisin mennä miten nyt milloinkin välittömästi tuntuu niin kyllä ihan käsittämättömiin mittoihin paisuisi noi mielenpahoitustilanteet. Ihan turhaan. Ja sit olis kamalan iso työ saada asiat selvitettyä. Uuvuttaa jo ajatuskin. Ja joskus jos on väsynyt, niin siten saattaa jossain määrin käydäkin, että ei jaksa vastustaa niitä impulsseja. Siinä mielessä olis kyllä kiva, että jos joskus ei itte jaksa, niin toinen saattais jaksaa. Mut tosiaan täytyy tää kissa nostaa pöydälle kotona, että jos vaikka joskus hamaassa tulevaisuudessa näin oliski.

Mut siis, ei kannata ottaa näitä minään käännytyksenä. Ja jos paikoin värikäs kieli (näkyy tulleen murretta ja kirosanoja) häiritsee, niin pahoittelen. Sen vert väsyttää, että keskityin sisältöön ennemmin ku muotoon tai olis jääny kirjottamatta. Ja jos tuntuu, että menee saarnaamiseks, ni siel on taustalla luultavasti joku väärinkäsitys, että oon päätelly väärin mitä tarvii selittää ja mitä ei.

Paitsi että mää en vieläkään tajua että mikä ihmeen perspektiivivarasto intuitio muka olis. Että mikä ajatus toi ny oli.

[Mida]

Periaatteet on kokemukseni mukaan melko käyttökelvottomia joissain tilanteissa, eikä niiden varaan kannata laskea. Ennemminkin olen panostanut erilaisten tilanteiden ymmärtämiseen, seurausten punnitsemiseen ja sensellaiseen. Että tulee millainen tilanne eteen tahansa, niin päässä on jo selkeä kuva siitä, että jos valitsen x, siitä seuraa y. Ja kun tietää, että voi ny helkkari, houkuttas valita x, mutta y on tosi kurja juttu, niin ehkä en sittenkään. Mut houkutus valita x voi olla suurempi jos ei ennalta tiedä y:stä eikä sitten halua itse tilanteessa mitään y:tä ajatellakaan. Periaate taas on helpompi heittää roskikseen sekin.

No, ihan fiksulta kuulostaa. Itse en vaan yksinkertaisesti jaksa pohtia asioita kovin pitkään etukäteen, koska elämässä on niin paljon tekijöitä, joita ei voi ennakoida. Aika harvoissa inhimillisissä asioissa x:stä seuraa y. Itte olen paremmin kontrollissa kun en yritä sitä (kantapääreitti puhuu).

Kantapääreitillä tuli niin paskat seuraukset (onhan nyt muuten selvää, että kirjoittelen nimenomaan pettämisestä), että ennakoin nyt mieluummin ne muut mahdolliset kantapäätilanteet kuin jatkan samalla strategialla. Ja vaikka voi siltikin tulla puun takaa tilanne, jota en ollut älynnyt ottaa huomioon, niin ei se silti mitätöi sitä hyötyä, mikä on ollut pohtia noi muut mahdollisuudet läpi. Ja kun on jo kerran saanut makua niistä seurauksista, niin kyllä se luo lisämotivaatiota pyrkiä välttämään samaan tilanteeseen ajautumisen uudestaan.

[Aava]

Nääh. Kuvittelet vissiin että mää koittaisin jotenki käännyttää tai uskotella, että perseelles meet jos tolleen teet ja mää tiärän kaiken ja vähäks oot tyhmä jos et usko et oon oikees tms. Vai oonko käsittäny väärin?

No, kieltämättä hetkittäin saa tommosen vaikutelman. Mutta onhan se fakta, että sinä elät nyt parisuhdetta ja minä en. Siinä mielessä sun mekanismi on siis jo tuottanut sulle haluamasi lopputuloksen. Ehkä sen takia sun onkin helpompi nähdä se toimivampana kuin joku muu menetelmä, vaikket sitä ehkä ensisijaisesti teksteilläsi tarkoittaisikaan.

Ite aloit udella! Koita ny kestää että mää sitte omakohtasella perstuntumalla vastaan sen mukaan mikä ny ainaki omalla kohdalla vaikuttais vahvasti toimivimmalta kokonaisuudelta ja yritän viä perustella, että mikskä mää tälleen kuvittelen.

Kyllä. Ehdottomasti haluan tietää ihmissuhteista muita perspektiivejä kuin omani. Siitä vaan en siis pidä, että aletaan toitottaa omaa tapaa sinä ainoana oikeana yleisesti ottaen. Joskus, jos olet kirjoittanut jotain tyyliin: "voi kai se noinkin toimia", tulee se vaikutelma, että ikäänkuin olisit oivaltanut jotain, mitä minä en ole.

Sama pätee keskusteluista kaikkeen muuhunkin aatemaailmaan: uskonnot, politiikka jne. Minusta on mukava vaihtaa ajatuksia erilailla ajattelevien kanssa. Mutta se keskustelun hedelmällisyys jää varsin kyseenalaiseksi, jos siitä tulee sellaista piilokäännyttämistä.

Ja tottakai jos mää kerron siitä minkä oon todennu itelleni parhaiten totta olevan ja sopivan, ni tietty mää otan huomioon mun henkilökohtaset motiivit. Ja totta helkkarissa sää otat omat motiivis huomioon ja elät niinku parhaakses tykkäät.

No niin. Tämä selvä.

Mut sellaselle ihmiselle jolle kaikkein tärkeintä on vahva ihastus ja alkuhuuma, niin senkus hyppää sinne kelkkaan ja potkii viä vähä vauhtia. Ja jos se ny ei nii nuukaa oo, että kestääkö se viikon vai pari vuotta, että tuleehan noita uusia kelkkoja, ni sitäkin suuremmalla syyllä mikäs siinä!

Aika keskeistä tässä on se, mihin se alkuhuuma pohjautuu... siis kuinka perustavaan tuntemiseen. Ja toisekseen se, että se ISV on niin tärkeää, ei tarkoita sitä, että haluaa heti sellaisen ISV-miehen kanssa hypätä suhteeseen. Siis se, että on herkistynyt ISV:lle, ei kerro vielä mitään siitä, miten nopeasti haluaa/pystyy sellaiseen mieheen sitoutumaan. Suhteen aloittamiseen, ainakin mulla, vaikuttaa myös oma aiempi elämä.
Ja mun menneisyyteen kuuluu niin paljon arkaluontoisia asioita, että mulla menis ylipäätään pitkään jo sen sisäistämiseen, että joku mies, jota kohtaan tunnen ISV:a, todella saattaisi ehkä tuntea mua kohtaan samoin ja voisi edes ajatella haluavansa seurustella mun kanssa.

Mutta siis sen se ISV tekee, että sitä pitää olla, jotta haluan edes ryhtyä sisäistämään sitä suhdeajatusta. Kuten olen sanonut, haluan suhdeasioissa edetä rauhassa, varsinkin koska tarvitsen todella paljon tilaa ja hiljaisuutta itselleni, ihan jo tämän pitkän yksinelämishistoriankin takia. Ja se tarkoittaa myös sitä, etten tahdo tuosta noin vaan hypätä vakavaan suhteeseen. Mulle saattaisikin jokin etäsuhde olla optimaalisin tapa aloitella. Ja kerran miehessä olisi ISV:a, ne harvatkin kerrat todennäköisesti tuntuisi aika pitkään. No niin... ja sitten taas äkkiä takaisin maanpinnalle

Mua vaan henkilökohtaisesti vituttais jos mun kans elämään hyppäis kelkkaihminen, jolta kiinnostus parisuhdetta kohtaan laimenee siinä missä alkuhuumakin (mitäs se jotain vajaat pari vuotta kestää pisimmillään) ellei sitten tahattomasti oo päässy tilalle kehittymään rakkautta (joka ei oman kokemukseni mukaan pistä päätä pyörälle niinku alkuhuuma ja voi alkuhuumaihmisestä tuntua tylsältä ja pliisulta) ja sekään ei vielä takaa mitään jos ei ole valmis panostamaan sen rakkauden vaalintaan.

Joo. Nyt taitaa olla taas oireita informaatiokatkoksesta... ensinnäkin:
itse en pysty luotettavasti erottamaan ISV:a rakastamisesta. Johtunee lähinnä suurehkoista määrittelyongelmista kummankin käsitteen kohdalla. Toiseksi, mulle ISV:n aistiminen on tapa erotella kaikista kohtaamisista ne, keihin munlaisen kannattaisi yrittää tutustua lähemmin. Mulle ISV ei siis niinkään ole mikään enne mahdollisen parisuhteen kestosta ja lujuudesta vaan se on mahdollisimman lujaa kiinnostusta toisen olemukseen (pitää sisällään elämänarvot, järjenjuoksun ja ulkonäön). Siis ISV on mulle ensisijaisesti seula. Mistä minä muka voisin tietää, mitä mahdollinen suhde tälle ISV:lle tekisi? Se pitäisi nähdä ja kokeilla. Siispä mieluummin lähtisin katsomaan, mitä yhteiselosta saattaisi tulla ja vasta sitten päättäisin, että "jaa, no... eipä sujunut" tai että "oho... täähän taitaa toimia". Pakko kokeilla itte

Että jos toinen on hakemassa suhdetta siltä pohjalta, että lujaa mennään niin kauan kuin erityisemmin panostamatta lujaa mennään ja sit ku ei mennä enää lujaa ni vähänkö käy tylsäks eikä oikee huvita, niin kyllä minä haluaisin siitä tietää etukäteen ihan vaan siksi, että vois potkia tyypin ettimään huumaansa muualta. Että elä niinku parhaaksi koet, mutta älä tule mun elämästäni aikaa tuhlaamaan. (Enkä nyt väitä että sää täysin tähän määritelmään istusit. Ite sää sen paremmin tiiät.)

Niinno... mulla on sen verran vähän kokemusta ihmissuhteista, etten osaa ottaa kantaa noihin hahmottelemiisi "vaiheisiin". Että siis parisuhteessa on aina ne tietyt vaiheet?

Rakastaa on verbi. Se ei ole jotain, mikä taivaasta tipahtaa jos tipahtaa ja johon ei voi mitenkään vaikuttaa. .... Ja tällä parisuhteeseen panostamisella mä tarkoitan ensisijaisesti rakastamiseen panostamista. Mulle suhteen alkuhuuma on ongelma ja sen arkipäiväistyminen se pohja, jolle todelliset mahdollisuudet rakennetaan. Huumaa tärkeänä pitävälle ihmiselle luultavasti enemmän tai vähemmän päinvastoin.

Tietenkin, jos olet päättänyt, että alkuhuuma on ongelma, se sitä sulle todennäköisesti on. Minä taas ennemmin nautin siitä sen ajan, mitä sitä riittäää, ja sitten vasta kun se joskus loppuu, mietin, että mitäs nytte - jos sen loppumista pystyy edes tiedostamaan. Aika harvoin mun mielestä ihminen kovin pian tiedostaa sopeutuneensa johonkin.

Haluaisin joka tapauksessa, ettei parisuhdetta lukittaisi missään vaiheessa mihinkään tiettyyn olotilaan tai tunnetilaan, ettei siitä tule itsestäänselvyys. Jos osaa suhtautua parisuhteeseen (tai mihin tahansa elämässään oikeastaan) siten, ettei pidä mitään itsestäänselvänä, ei yleensä isotkaan elämänmuutokset kolauta niin lujaa. Vastoinkäymisiä ei siis tarvitsisi pelätä niin paljon = helpotus . Usein on niin, että ihmiset, ketkä haluavat ikuista tai ainakin ihan hiton pitkää parisuhdetta, tekevät niin siksi, koska pelkäävät yksinolemista (mikä on oikeastaan mahd. itsekäs syy seurustella). Ja se on minusta surullista, koska ei ketään toista voi kuitenkaan missään oloissa "omistaa" omien sosiaalisten tai perhetarpeidensa tyydyttämiseen. (Enkä nyt tarkoita, että sinä ajattelisit näin. Tämä sepustus vaan selityksenä sille, miksi en lähtökohtaisesti haaveile hyvin pitkistä suhteista... saattaisin alkaa pitää sitä itsestäänselvyytenä ja ehkä lakkaisin näkemästä vaivaa sen eteen.)

Kuten olen sanonut, mulle parisuhde ei ole mikään itseisarvo vaan se on jokin vaihtoehto, jota ei ole pystynyt ohittamaan. Mun elämäni päämäärä ei siis ole parisuhde sinällään (vaikka oishan sellanen ihan helvetin hieno juttu), mutta jos joku herättää mussa sen halun lähteä sitä kokeilemaan, en voisi myöskään olla yrittämättä. Juuri siksi, koska sitä ISV:a ja toisen läsnäoloa on mahdoton korvata millään muulla, vaikka yksin tuleekin toimeen.

Sitä voi rakastaa vaikka kuinka, mutta samalla torpedoida koko suhteen tulevaisuuden huonoilla valinnoilla. Voi rakastaa niin että kipeää tekee ja silti tuottaa rakkauden kohteelle kipua ja tuskaa. Ja joskus pitää nähdä iso työ oppiakseen miten rakastaa ilman, että perseelles menee. Ja taito rakastaa on taito siinä missä muutkin. Henkilökohtaisten ominaisuuksien rajoissa voi oppia paremmaksi.

Nii-in. Itse ei voi olla kuin 50 % parisuhteesta. Ei koskaan enempää eikä toivottavasti ikinä myöskään vähempää.

Mä en missään nimessä väitä, etteikö olisi ollenkaan mahdollista, että vahvan alkuhuuman seurauksena on parisuhde, jonka onnellisena pitäminen ei maistu koskaan työltä ja rakastaminen kumpuaa helposti ja sitä osataan ilmaista vahvistavasti, joten homma kestää ehkä pitkäänkin vähällä vaivalla. Mä pidän sitä vain epätodennäköisenä. Niin epätodennäköisenä, että en mä lähtis arpaonnea kokeilemaan.

Sun perspektiivi. Mulle pieni todennäköisyys ei ole kategorinen este. Riippuu niin paljon asiasta.

Ja mites se nyt oli, että kolmeko oli sulla saanu sukat pyörimään silleen niinku "oikeella tavalla" ja kenenkään kanssa ei varsinaista parisuhdetta edes tullut. Olen pahoillani, mutta kuulostaa aika huonolta ennusteelta mun korvaani, vaikka mistä sitä tietää jos se seuraava sukanpyörittäjä sitte oliski semmonen, jonka kanssa pääsis pitemmälle.

Jep. Eka oli ihastunut johonkuhun toiseen, toka oli kihloissa ja kolmas oli muuten vaan tavoittamaton _mulle_.

Olen jokin aika sitten lakannut elämästä tällaisissa tunneasioissa sellaista tulosvastuu -elämää. Siinä vaan murtuu henkinen selkäranka, jos pitää jatkuvasti jaksaa hakea mahdollisimman suurta voittoa, koska kuten sanoin, minusta elämässä tapahtuu niin paljon ennakoimattomia asioita, että olisi tarpeetonta urauttaa tunteensa. Mulle tunteet ovat jotain niin intiimiä, etten oikeastaan haluaisikaan päälleliimata niihin mitään hillitympää ja tuottoisampaa tapaa kokea niitä, koska sen jälkeen en olisi enää oma itseni. En haluaisi ehdollistaa niitä mahdolliseen lopputulokseen, tyyliin: "olen sen joukkueen puolella, joka tämän matsin voittaa".

Se olisi aivan turhaa, koska kuten sanoin, yksikään mun elämän päämääristä ei ole parisuhde sinällään - niinkin upea juttu kuin sellainen olisi. En siis tarvitsekaan mitään idioottivarmaa mekanismia sellaisen saamiseen. Otan tunne-elämäni juuri niin raadollisena kuin se vilpittömämmillään on.

Ennemminkin niin, että pitkän aikavälin seurauksiltaan parhaiden valintojen tekeminen voi tulla hyvin haastavaksi.

Tuota huolta valintojen mahdollisista seurauksista parisuhteessa pitkällä aikavälillä en voi kanssasi jakaa. Kuten sanoin, tulevaisuus on kaikin tavoin varsin ennakoimatonta. Stressaamaalla siitä etukäteen saisi aika hyvin ahdistumaan itsensä. (Kokemusta on taas.)

Mä en tiedä miten on, mutta mä voisin kuvitella, että jos oikein korkealle rankkaa sen alkuhuuman kokemuksen, niin siinä vaiheessa kun se on auttamatta parisuhteesta ohi, niin voi olla, että sitä alkaa taas jonkin ajan päästä kaivata sitä alkuhuumaa ja tulee tarve vaihtaa suhdetta, vaikka nykyisessä ei oikein muuta vikaa olekaan kuin että tylsistyttää. Eli siinä itsessään on jo mukana riskitekijä sille, että parisuhteesta ei välttämättä pitkäikäistä tule. Mut tähän vaikuttanee moni muukin tekijä, että miten helposti se huumankaipuu aktivoituu uudestaan ja kuinka vahvana ja että tuleeko sitä sitten seuranneeksi.

Voi olla. Muttei alkuhuuman loppuminen ole ainoa syy, johon parisuhde voi kaatua. Syitähän on äärettömän paljon. Miksi siis murehtia etukäteen sen alkuhuuman vähenemisen mahdollisesta hajottavasta vaikutuksesta, kun suhde on saattanut loppua jo ajat sitten aivan muista syistä, vaikka huumaa vielä olisi ollutkin?

Kun ei sillä pitkälle pötkitä, vaikka kuin ymmärtäisi tunteitaan jos sitten kuitenkin valitsee aina sen lyhimmän korren. Ja toisaalta menee vaikeaksi napata se pisin tikku jos on ihan ulalla tuntemustensa kanssa.

Lyhimmän korren kenen kannalta? Oletko sitä mieltä, että elämän pitäisi olla mahdollisimman vapaata vastoinkäymisiltä? Ettei niistä voi oppia mitään?

Ja munkin kokemuksen mukaan ihastuminen on impulssinomaisempi tunne, koska se ainakin mulla sumentaa kokonaiskuvaa. Sen vallassa toimiminen siis todennäköisesti johtaa huonompaan lopputulokseen. Mutta koska olen oppinut tuollaiset sumentavat impulssit kokemaan huonommiksi noin valtaosassa tilanteita, niin en mä pysty siitä alkuhuumasta nauttimaan kuin rajallisesti ja siksi sellainen mahdollisuus, että tässä suhteen kuluessa ihastuisin toisaalle lähinnä risoo.

Minä en pysty olemaan yhtä vakuuttunut impulssien todennäköisestä tuhosta. Olen tehnyt harkitenkin varsin vääriä johtopäätöksiä. En siis luota automaattisesti kumpaankaan.

Jos mä "eläisin tunteella" ja antaisin mennä miten nyt milloinkin välittömästi tuntuu niin kyllä ihan käsittämättömiin mittoihin paisuisi noi mielenpahoitustilanteet. Ihan turhaan. Ja sit olis kamalan iso työ saada asiat selvitettyä. Uuvuttaa jo ajatuskin. Ja joskus jos on väsynyt, niin siten saattaa jossain määrin käydäkin, että ei jaksa vastustaa niitä impulsseja.

Onko se nyt sitten hirveän epäinhimillistä muuttaa mieltään ja tulkintaansa jostain tilanteesta? Ennemminkin tuo minusta vaikuttaa pelolta menettää kontrollinsa ja eräänlaiselta erehtymättömyyden ihanteelta.

Ja jos tuntuu, että menee saarnaamiseks, ni siel on taustalla luultavasti joku väärinkäsitys, että oon päätelly väärin mitä tarvii selittää ja mitä ei.

Nettikeskusteluissa varsin yleinen kupru. Hyvä, että selvensit.

Paitsi että mää en vieläkään tajua että mikä ihmeen perspektiivivarasto intuitio muka olis. Että mikä ajatus toi ny oli.

Niin, itse sanoit jotenkin että "intuitio ei ainakaan estä ottamasta huomioon kaikkia vaihtoehtoja". Eli ikäänkuin intuitio sallisi tällaisen monessa perspektiivissä käymisen, jotta jossain tilanteessa pystyisi punnitsemaan vaihtoehdot. Ja mulle intuitiopohjainen toiminta on taas aivan liian nopeaa mihinkään vaihtoehtojen välillä sahaamiseen. Ennemminkin intuitio tarjoaa jo valmiina sen ainoan vaihtoehdon.

[Niba]

Crowbar ,
Herra Manala ja
SikaMika.

Som pris kommer det mera alldeles helvetes mycket långare diskussionsmeddelanden, som innehåller minimalt med substans och motsvarande maximalt känslofyllda och svåruppfattliga meningar. Som bäst upprepas samma saker genast efter på primitiv svenska.
Mitäs läksitte, you suckers...

Nyt en ymmärtänyt et siis pidä pitkistä vähäisen sisällön, asiantuntemattomuuden jne. puheenvuoroista etkä pidä mistään muusta kuin primitiivisestä ruotsin mulkun lutkutuksesta? No, toisille se sopii paremmin suuhun!

[prosessi]

Nyt en ymmärtänyt

Siinä ei sinänsä ole mitään uutta. Sen sijaan viestisi visuaalinen ilme on aika pelottava.

[EveryWoman]

Että siis parisuhteessa on aina ne tietyt vaiheet?

Ainakin silloin, jos on kovin itsepintainen sen suhteen, että sen on alettava jalat alta vievästä ihastuksen tunteesta.