Mieshuoran olemus, tulemus ja käyttö?

[prosessi]

En voi kertoa, kun täällä on kielletty! (Eikä minulla itse asiassa edes ole nykyistä miestä...)

Öööööö.... siis kyseinen hlö kuuluu Kitinä -universumin yksilöihin... että senkö takia?

Kyllä. Kitinä -universumin yksilöistä löytyy prosessin kaikki entiset, nykyiset ja tulevat miehet.

Ne kaikki stalkkaa mua!!!1!

Nykyisten ja tulevien kohdalla voi kyllä tehdä vähän tiukkaa, kun olen päättänyt, etten enää ikinä seurustele kenenkään sellaisen kanssa, joka ei kelpaa isille! Lisäksi sen pitäisi tykätä veneilystä, perheeni ja lähipiirin "seurapiirijuhlista", joissa tavallisimmat nahistelunaiheet ovat politiikka ja "markkinatalous vastaan kulttuurimaailma" -teema miljoonassa eri muodossa, vallankumouksen monet muodot jne., sillä pitäisi olla kivat sukulaiset ja ystävät (olen päätynyt siihen lopputulokseen, että parisuhde on niin laaja sosiaalinen konstruktio, ettei riitä että kaksi ihmistä pitävät toisistaan), eikä se saa jäädä alakynteen kanssani. Tuollaista kombinaatiota ei välttämättä ole olemassakaan edes Kitinä-universumia laajemmassa kontekstissa, mutta jos on, siitä onneksi seuraa automaationa, ettei se voisi olla tykkäämättä minusta, joten odottelen luottavaisin mielin.

[prosessi]

En voi kertoa, kun täällä on kielletty! (Eikä minulla itse asiassa edes ole nykyistä miestä...)

Öööööö.... siis kyseinen hlö kuuluu Kitinä -universumin yksilöihin... että senkö takia?

Olettaisin niin.

Itse puolestani en pidä suksien ristiin menemisistä kertomista siinä mielessä fiksuna, että normaalisti pitkän parisuhteen purkautuminen liittyy sellaisiin inhimillisiin heikkouksiin, joita kaikilla on, mutta joita kukaan ei haluaisi myöntää omaavansa. Niinpä olisi hyvin ilkeää lähteä ruotimaan julkisesti todellisten, olemassaolevien ihmisten tällaisia piirteitä, kun tietää etteivät nämä missään tapauksessa asiaa hyväksyisi, jos siitä tietäisivät. Etenkin kun kyseiset ihmiset tosiaan liikkuvat keskustelupalstamaailmassa hyvinkin helposti tunnistettavina henkilöinä, omilla valokuvilla yms. (Kumpikaan noista ei siis nykyisellään kirjoita Kitinään, mutta silti.)

[Mida]

Hitaissa aivoissani muodostui vihdoin ajatus! Vaude. Liittyen siis tuohon kolahtelujuttuun, mitä tässä aiemmin puitiin. Rupesin sitä nyt tässä miettimään, että jos joskus koskaan muhun on joku toinen ihminen kolahtanu livenä yhtään voimakkaammin, niin olen melkoisen varma, että jos sellaisista suhteita olisi tullut, niin aika vittumaisia suhteita ne olis pitemmän päälle ollu.

Sen sijaan ton aviomieheni mä tapasin livenä vasta, kun perusteellisen sähköpostivaihdon jälkeen alkoi näyttää siltä, että jos se nyt vielä livenäkin on kiva ja tykästytään, niin emäävaatajuu mikä vois mennä pieleen. Sitä tavallista suhteen alkuhuumaa (joka on kivuudestaan huolimatta hyvin hyvin inhottava tunne mulle. Inhoan adrenaliinijännitystä ja mahanpohjan perhosia ja ne tahtoo tulla aina samassa kimpassa uuden alkavan suhteen kera, jos vaan yhtään siitä toisesta tykkää.) enempää ei alkuun ollut, eikä tarvinnutkaan. Kyllä se rakkaus sieltä on kasvanut ja vahvistunut, kasvatettu ja vahvistettu ilmankin. Sellainen sokeaksi tekevä hullaantuminen on pelottava ilmiö. Alkaa vielä typeryyksissään yhteen jonkun ihan tyhmän kanssa ja tajuaa asianlaidan pahimmillaan vasta, kun on lapset ja velat ja liitot ym. Millai kukaa uskaltaa. En tajuu.

[Aava]

Itse puolestani en pidä suksien ristiin menemisistä kertomista siinä mielessä fiksuna, että normaalisti pitkän parisuhteen purkautuminen liittyy sellaisiin inhimillisiin heikkouksiin, joita kaikilla on, mutta joita kukaan ei haluaisi myöntää omaavansa.

Niinpä niin.... toisaalta ymmärrän tämän. Toisaalta, tämä on juuri sitä teatteria, mitä itse koetan vältellä viimeiseen asti. Niin kauan, kuin ihmisillä on taipumus sulkea silmänsä inhimillisiltä heikkouksiltaan, niin kauan ihmisten elämässä on olemassa arkoja asioita, kipupisteitä, jopa tabuja. Minusta ei ole lainkaan inhimillistä kieltää inhimillisyys. Onko sinun mielipiteelläsi hänen maailmankuvalleen sitten edelleen niin keskeinen vaikutus, että sinun täytyy laskelmoida sanojasi, jotta tämän miehesi illuusio hänen hyvien ominaisuuksien yliotteesta heikkouksiinsa nähden ei säry?

Ja siis onko niin, että niille ihmisille, jotka tämän exäsi täällä mahdollisesti tuntevat, sinun näkemyksesi on heille tärkeämpi kuin heidän omansa? Et voi kuitenkaan ottaa mitään vastuuta siitä, mitä muut ajattelevat exästäsi. Se on heidän asiansa, ja on heidän vastuunsa tutustua ihmiseen tarpeeksi perusteellisesti ja henkilökohtaisesti itse, voidakseen muodostaa oman mielipiteensä. Minkä takia toisen käden tiedolle annetaan niin helposti face-value? En käsitä.

Niinpä olisi hyvin ilkeää lähteä ruotimaan julkisesti todellisten, olemassaolevien ihmisten tällaisia piirteitä, kun tietää etteivät nämä missään tapauksessa asiaa hyväksyisi, jos siitä tietäisivät.

Mutta kyseessähän olisi vain yhden yksittäisen ihmisen (sinun) tulkinta ja mielipide jostain toisesta ihmisestä tai teidän yhteiselosta. Ja sitäpaitsi käsittääkseni mielipiteesi on jo exäsi tiedossa, ei siis olisi mitenkään yllätyksellistä. Ja olettaisin, että käsityksenne parisuhteen kariutumisen syystä on lisäksi yksimielinen. Sehän olisi typerää (ja epäinhimillistäkin) meiltä muilta mennä nielemään sinun näkemyksesi absoluuttisena totuutena. Se olisi vain sinun tulkintasi, kuten mikä tahansa sinun muukin mielipiteesi näissä teksteissäsi. Eihän näkemyksesi ole sen absoluuttisesti totuudellisempi tässäkään asiassa.

Rehellisyys ja vilpittömyyshän eivät tarkoita automaattisesti sitä, että asioiden ulosanti on jotenkin mauton tai epäkohtelias. Ymmärrän toki sen, että parisuhde on henkilökohtainen asia, mutta en sitä, miksi pitäisi hävetä heikkouttaan, jos se kerran on vielä inhimillinen.

Etenkin kun kyseiset ihmiset tosiaan liikkuvat keskustelupalstamaailmassa hyvinkin helposti tunnistettavina henkilöinä, omilla valokuvilla yms. (Kumpikaan noista ei siis nykyisellään kirjoita Kitinään, mutta silti.)

Eli täälläkin lähtökohtaisesti on soveliasta tuoda esiin vain inhimillisiä vahvuuksiaan? Jaa. Mää taisin just löytää itteni aivan väärästä paikasta.

[elco]

En voi kertoa, kun täällä on kielletty! (Eikä minulla itse asiassa edes ole nykyistä miestä...)

Öööööö.... siis kyseinen hlö kuuluu Kitinä -universumin yksilöihin... että senkö takia?

Kyllä. Kitinä -universumin yksilöistä löytyy prosessin kaikki entiset, nykyiset ja tulevat miehet.

Puhu, gubbe, vaan omasta puolestasi.

[Aava]

Rupesin sitä nyt tässä miettimään, että jos joskus koskaan muhun on joku toinen ihminen kolahtanu livenä yhtään voimakkaammin, niin olen melkoisen varma, että jos sellaisista suhteita olisi tullut, niin aika vittumaisia suhteita ne olis pitemmän päälle ollu.

Niinpä, mutta silti olisin kovasti halunnu testata jutun toimivuutta. Pidän haasteista! Ihan jo siksikin, että lähtökohtaisesti hypoteesit pitää testata itse. Pakko kokeilla, ennen kun voi vakuuttua

Sitä tavallista suhteen alkuhuumaa (joka on kivuudestaan huolimatta hyvin hyvin inhottava tunne mulle. Inhoan adrenaliinijännitystä ja mahanpohjan perhosia ja ne tahtoo tulla aina samassa kimpassa uuden alkavan suhteen kera, jos vaan yhtään siitä toisesta tykkää.)

Jaa. Minusta se taas on aivan mieletöntä, kun ilmassa on ihan pirusti sähköä ja alkaa panettaa jo pelkästä katseesta tai hipaisusta...
En minä silloin tule ajatelleeksi, miten pitkään juttuun se voisi johtaa. Eihän tulevaisuudesta tiedä kukaan kuitenkaan. Miksi ottaisin sellaisesta paineita etukäteen? Haluaisin vaan pirusti tutustua sellaiseen mieheen, kuka on niin vastustamaton. Mitäpä sitä jatkoja murehtimaan, kun ei niitä välttämättä edes tulisi, tai ne vastaavasti saattaisivat mennä yli odotusten. Pitäisi vaan ottaa selvää.

enempää ei alkuun ollut, eikä tarvinnutkaan. Kyllä se rakkaus sieltä on kasvanut ja vahvistunut, kasvatettu ja vahvistettu ilmankin.

Good for you, olettaisin

Sellainen sokeaksi tekevä hullaantuminen on pelottava ilmiö. Alkaa vielä typeryyksissään yhteen jonkun ihan tyhmän kanssa ja tajuaa asianlaidan pahimmillaan vasta, kun on lapset ja velat ja liitot ym. Millai kukaa uskaltaa. En tajuu.

Nii-in, mutta pelot pitää kohdata Ja pitää pystyä luottamaan omaan arvostelukykyynsä silloinkin, kun on oletettavissa, että se manipuloituu. Tulkinnat ovat kuitenkin hämärtyneelläkin arvostelukyvyllä tehtynä itsetehtyjä, eikä lainattuja, ja se on pääasia, että pystyy kantamaan vastuun ratkaisuistaan. Ja jos ei pysty, elää jonkun toisen elämää.

Ja jos se suhde sattuis menemään reisille, niillä tiedoilla siinä tilanteessa se ratkaisu oli kuitenkin tuntunut hyvältä, eikä siis jälkiviisastelu olisi enää kovin hedelmällistä. Erehtyyhän ihminen luonnostaan muutenkin. Sehän on joka tapauksessa varsin arvaamatonta lähteä "sekaantumaan" toiseen ihmiseen, oli tyyli sitten mikä tahansa. Ihminen pystyy kuitenkin värittämään totuutta ja valitsemaan, mitä sanoo tai jättää sanomatta vielä 15 vuoden mittaisessakin suhteessa. Ja mikään noista (lapset, velat, avioliitto) ei takaa onnistunutta parisuhdetta, joskaan ei myöskään voi sellaiselta säästääkään. On tietenkin todennäköisempää, että mitä pisempään on ensin tutustuttu, sitä epätodennäköisemmin elää illuusioissa. Ei siltikään ole olemassa mitään toimenpidettä, jolla suhteen voisi jotenkin lukita ikuiseksi, vaikka miten mentäis juhlavasti naimisiin, otettais lainaa, ja hankittais seittemäntoista lasta tai jätettäis tekemättä mitään näistä.

Ei ole olemassa mitään oikeaa kaavaa kestävään parisuhteeseen. Onneksi. Sopivin tapa olla yhdessä, jos niikseen tulee, täytyy jokaisen puoleensavetävän ihmisen kohdalla määritellä uudelleen, IMHO. No jaa, nää ny on vaan tämmöstä tee-se-itse-psykologiaa... alkaa empiirinen "tieto" olla vissiin jo aika vanhentunutta

[Zeb]

Mutta eihän anoreksian puhkeamiseenkaan tarvita kuin yksi lause.

Ei se nyt ihan noinkaan ole. Kuten muissakin mielenterveysongelmissa tarvitaan taustalle ensin se geneettinen, lapsuuden ja muun kasvuympäristön ja taustojen muokkaama yksilöllisesti millekin altis persoonallisuus. Saa aika altis olla jo, että yhdestä lauseesta napsahtaa mihinkään häiriöön. Kyseessä lienee siis ennemmin se viimeinen hiekanjyvänen liian isoon kekoon. Tätä ehkä tarkoititkin?

[Rouva Pupu]

Sen sijaan ton aviomieheni mä tapasin livenä vasta, kun perusteellisen sähköpostivaihdon jälkeen alkoi näyttää siltä, että jos se nyt vielä livenäkin on kiva ja tykästytään, niin emäävaatajuu mikä vois mennä pieleen. Sitä tavallista suhteen alkuhuumaa (joka on kivuudestaan huolimatta hyvin hyvin inhottava tunne mulle. Inhoan adrenaliinijännitystä ja mahanpohjan perhosia ja ne tahtoo tulla aina samassa kimpassa uuden alkavan suhteen kera, jos vaan yhtään siitä toisesta tykkää.) enempää ei alkuun ollut, eikä tarvinnutkaan. Kyllä se rakkaus sieltä on kasvanut ja vahvistunut, kasvatettu ja vahvistettu ilmankin. Sellainen sokeaksi tekevä hullaantuminen on pelottava ilmiö. Alkaa vielä typeryyksissään yhteen jonkun ihan tyhmän kanssa ja tajuaa asianlaidan pahimmillaan vasta, kun on lapset ja velat ja liitot ym. Millai kukaa uskaltaa. En tajuu.

Hmmm. Muistaakseni olitte aika nopeita liikkeissänne, huumalla tai ilman.

[prosessi]

Niin kauan, kuin ihmisillä on taipumus sulkea silmänsä inhimillisiltä heikkouksiltaan, niin kauan ihmisten elämässä on olemassa arkoja asioita, kipupisteitä, jopa tabuja.

Nyt puhut eri asiasta kuin minä. Minä puhuin yksityisasioiden julkistamisesta ulkopuolisille.

Mutta kyseessähän olisi vain yhden yksittäisen ihmisen (sinun) tulkinta ja mielipide jostain toisesta ihmisestä tai teidän yhteiselosta. Ja sitäpaitsi käsittääkseni mielipiteesi on jo exäsi tiedossa, ei siis olisi mitenkään yllätyksellistä.

Aivan. Eivätkä ne asiat kuulu silti ulkopuolisille.

Ymmärrän toki sen, että parisuhde on henkilökohtainen asia, mutta en sitä, miksi pitäisi hävetä heikkouttaan, jos se kerran on vielä inhimillinen.

Ei tässä ole kyse edes siitä, vaan enemmänkin siitä, minkälaisia asioita muista tunnistettavista ihmisistä on sopivaa kertoa.

Eli täälläkin lähtökohtaisesti on soveliasta tuoda esiin vain inhimillisiä vahvuuksiaan? Jaa. Mää taisin just löytää itteni aivan väärästä paikasta.

Ei. Itsestään voi tietenkin kertoa mitä lystää. Muista mieluummin ei.

[Aava]

Mutta eihän anoreksian puhkeamiseenkaan tarvita kuin yksi lause.

Ei se nyt ihan noinkaan ole. Kuten muissakin mielenterveysongelmissa tarvitaan taustalle ensin se geneettinen, lapsuuden ja muun kasvuympäristön ja taustojen muokkaama yksilöllisesti millekin altis persoonallisuus. Saa aika altis olla jo, että yhdestä lauseesta napsahtaa mihinkään häiriöön. Kyseessä lienee siis ennemmin se viimeinen hiekanjyvänen liian isoon kekoon. Tätä ehkä tarkoititkin?

Joo, allekirjoitan kyllä tuonkin. Se vaatii alttiutta, ja näitä altistavia tekijöitä on käsittääkseni tutkimuksissakin hahmoteltu. Eikä tietenkään sinällään mistään lauseesta napsahda, vaan siitä kontekstista, jossa se annetaan, ja siitä auktoriteetista, joka sen ulosantaa. Esim. nuorella yksilöurheilijalla valmentaja saattaa olla about jumalasta (jos sellaiseen uskoo) seuraava taho. Huonossa lykyssä tunnollinen harjoittelija ottaa kirjaimellisesti kaiken mahdollisen, mitä valmentaja sanoo. Ei minulla ainakaan ollut teininä mitään resursseja kumota valmentajien palautteita. Hyvä palaute leijutti monta päivää, huonosta jäi jälkiä moneksi vuodeksi.

Eikä tietenkään voida lähteä siihenkään, että kaikkien pitäisi joka lauseensa punnita etukäteen siltä varalta, että se saattaa joissakin laukaista jonkin haitallisen ajatusskenaarion. Muttei sellaisesta pitäisi tullakaan ongelmaa, jos viitsii perustella väitteensä ja harrastaa edes alkeellista empatiaa, so. samaistumista toisen tilanteeseen. Sen enempää vastuuta kukaan ulkopuolinen ei voi ottaa toisen ihmisen päänsisäisistä liikkeistä tai niiden puutteesta. Nuorena jotkut ovat vaan sen verran epävarmoja itsestään, etteivät uskalla edes kysyä perusteluita kuulemilleen väitteille, vaan nielevät ne purematta. Näissä tapauksissa yksikin lause voi siis olla todella tuhoisa. On tietenkin kyse marginaaliryhmistä, mutta tässä marginaalissa pienillä asioilla voi olla kovat seuraukset. Ja ikävä kyllä, tätä marginaalia ei oikein pysty erottamaan päällepäin vasta kunnes ongelma on jo todellinen.

[prosessi]

En voi kertoa, kun täällä on kielletty! (Eikä minulla itse asiassa edes ole nykyistä miestä...)

Öööööö.... siis kyseinen hlö kuuluu Kitinä -universumin yksilöihin... että senkö takia?

Kyllä. Kitinä -universumin yksilöistä löytyy prosessin kaikki entiset, nykyiset ja tulevat miehet.

Puhu, gubbe, vaan omasta puolestasi.

Juuri nyt Freud tikahtuisi nauruun, tuollainen virhetulkinta on jo aivan liian hassu, sinä kengu-kultaseni. Ja sitäpaitsi Chap itse on rauhoitettua riistaa, joten ei se voi puhua omasta puolestaan.

[Aava]

Nyt puhut eri asiasta kuin minä. Minä puhuin yksityisasioiden julkistamisesta ulkopuolisille.

Asia selvä. Pahoittelen väärinymmärrystä. Tekisi mieli kysyä, miten mielestäsi määritellään yksityisasia. Tuleeko mielipiteestä heti yksityisasia, jos se koskee jotain toista ihmistä? Eikö kaikki mielipiteet jo sinällään ole valmiiksi yksityisasioita? No joo, saivartelen taas...

Mutta kyseessähän olisi vain yhden yksittäisen ihmisen (sinun) tulkinta ja mielipide jostain toisesta ihmisestä tai teidän yhteiselosta. Ja sitäpaitsi käsittääkseni mielipiteesi on jo exäsi tiedossa, ei siis olisi mitenkään yllätyksellistä.

Aivan. Eivätkä ne asiat kuulu silti ulkopuolisille.

Niinno. Sinähän sen päätät. Tässä vaan minulle tuli vaikutelma, että ikäänkuin sinä et olisi päättänyt tätä valintaasi jäädä vaiti, vaan että tekisit niin lähinnä olosuhteiden, ts. muiden pakottamana. Ja se taas ihmetytti, koska pidän sinua tosi fiksuna kirjoittajana.

Ymmärrän toki sen, että parisuhde on henkilökohtainen asia, mutta en sitä, miksi pitäisi hävetä heikkouttaan, jos se kerran on vielä inhimillinen.

Ei tässä ole kyse edes siitä, vaan enemmänkin siitä, minkälaisia asioita muista tunnistettavista ihmisistä on sopivaa kertoa.

Jaa, no nyt määkin ymmärsin. Eiku... tai siis... sopivaa kenen kannalta?

Ei. Itsestään voi tietenkin kertoa mitä lystää. Muista mieluummin ei.

Juu, toisaalta ymmärrän tämän, toisaalta, kuten sanoin, kaikki täällä kirjoitettu on joka tapauksessa omaa näkemystä. Mitään toisen käden tietoa ei pitäisi ottaa face-valuena (ärsyttää, kun en tiedä, miten tuo suomennetaan... ). Siispä mielestäni typerä ei ole se, kuka kertoo muista ihmisistä mielipiteitään, vaan se, kuka uskoo ne absoluuttisena totena, vaivautumatta itse tutustumaan toiseen ihmiseen ja ottamaan väitteistä selvää. Mutta ehkä se on naiivi ajatus ja oletus, koska ilmeisesti ihmiset ovat perusluonteeltaan laiskoja ottamaan selvää asioista ja muutenkin hankkimaan rationaalisia perusteluita toiminnalleen. Olisi siis naiivia olla ottamatta tätä taipumusta huomioon. Toisaalta, on eräänlaista muiden väheksymistä ennakko-olettaa heidät laiskoiksi. Minä vaan ainakin toivoisin, että ihmiset ennemmin olettaisivat minun hankkivan substanssitietoa kuin että tyytyisin lainaamaan jonkun toisen käsitystä asiasta. Se, että minulta näin oletetaan, saa minut usein myös tekemäänkin niin, jos en ollut sitä itse tajunnut tehdä ennestään. Voisin taas alkaa jaaritella näkemyksiäni laumauskomisen irrationaalisuuksista, mutta muistin, että sitä vartenhan on jo oma keskustelunsakin....

[prosessi]

Aivan. Eivätkä ne asiat kuulu silti ulkopuolisille.

Niinno. Sinähän sen päätät. Tässä vaan minulle tuli vaikutelma, että ikäänkuin sinä et olisi päättänyt tätä valintaasi jäädä vaiti, vaan että tekisit niin lähinnä olosuhteiden, ts. muiden pakottamana. Ja se taas ihmetytti, koska pidän sinua tosi fiksuna kirjoittajana.

Saatoin ehkä vähän tehdä pilaa itsestäni ja siitä harmillisesta tosiasiasta, että olen aika huono tottelemaan ketään. Mikä ei joissain tilanteissa ole ollenkaan fiksua...

[Mida]

...

Hmmm. Muistaakseni olitte aika nopeita liikkeissänne, huumalla tai ilman.

Nii, sitte sen tapaamisen jälkeen. Sitä ennen kyllä vaihdettiin niin paljon informaatiota, että voisin arvioida jossain keskiarvosuhteen alussa vaihdettavan ehkä puolessa vuodessa tai hitaamminkin ja osa sellaisia asioita, mitä jotkut ei tunnusta/käsittele koskaan. Josmäänyenäämitääoikeinmuistan. Ja kun oltiin vielä kirjoittelun tasolla, päätä ei sumentanut minkäänlainen ihastus. Kyllä mä aika raa'asti rankkasin järkipohjalta "ehdokkaita". Tunteet tuli kuvaan vasta ku pääs nokakkain ja viettämään aikaa enemmänkin läsnä. Ja tapaamiseen menin osittain asenteella, että kyllä siinä nyt joku olennainen vika on oltava. Vähintäänkin ettei kemiat vaan pelaa livenä yhtään. Perkele, en löytäny mitätöntä suurempaa vikaa!

Emmää sano, että se juttu olis pelkällä järjellä syntyny, mutta en mä millään voi sanoa sitä miksikään suureksi rakkaudeksi ensisilmäyksellä. Esim. ulkonäkö toisessa ku ei ollut niiden aivan parhaimpien asioiden joukossa, ni piti antaa silmän tottua. Mut koska ulkonäön merkitys suhteen toimivuudelle on lopulta melko mitätön juttu, niin eipä haitannut. Ja silmä on tässä 2,5v aikana tottunu kyllä ihan hirmusen hyvin. Nykyään sitä jo miettii, että mikä tossa muka alkuun häiritsi. Tai kyllä ne seikat muistaa, mutta enää ne ei häiritse yhtään. Ja siis, itsekin olen yllättynyt miten yhdentekeviä ne ulkonässään häirinneet jutut nyt on.

[Mida]

Ja mikään noista (lapset, velat, avioliitto) ei takaa onnistunutta parisuhdetta, joskaan ei myöskään voi sellaiselta säästääkään.

Mutta erosta ne voi tehdä varsin inhottavan. Etenkin suuressa rakkauden huumassa kannattaa erityisen tarkkaan miettiä, että kaunisteleeko itselleen toisen ominaisuuksia ja että kannattaako niitä lapsia kuinka nopeasti alkaa työstää.

[Aava]

Ja mikään noista (lapset, velat, avioliitto) ei takaa onnistunutta parisuhdetta, joskaan ei myöskään voi sellaiselta säästääkään.

Mutta erosta ne voi tehdä varsin inhottavan. Etenkin suuressa rakkauden huumassa kannattaa erityisen tarkkaan miettiä, että kaunisteleeko itselleen toisen ominaisuuksia ja että kannattaako niitä lapsia kuinka nopeasti alkaa työstää.

Noh, mutta erohan on lähtökohtaisesti varsin inhottava juttu jo sinällään. Sehän on tavallaan palaamista lähtöruutuun, tietenkin jotain toki oppineena. Niin, ja tietenkin sellainen toisesta humaltuminen voi sumentaa realismia, mutta minusta se ei kyllä ole mikään automaatio, joka aina sammuttaisi ihmisen kyvyn tiedostaa reaktioitaan. Kyllähän mielikuvaan kiintyminen on kestämätöntä, oli mukana sitten huumaa tai ei (ellei mielikuva sitten satu vahingossa oikeaan). Ja voihan mielikuvaan kiintyä ilman mitään huumaakin. Kai. Ehkä.

Tässä meidän ajatusten vaihdossa on muuten ehkä sellainen isohko perspektiiviero, että mulle lastensaanti ei ole mikään parisuhteen määränpää. Se ei siis ole minään taka-ajatuksena mielessä, kun kohtaan jonkun vastustamattoman miehen. Mun nykyinen aivokapasiteetti ei mitenkään riitä edes karkeasti ekstrapoloimaan sellaisten ajatusten todentumista jonain päivänä. En edes tiedä, haluanko lapsia välttämättä koskaan, sikäli kun sellaisia minulle ehkä suotaisiin. Ei vaan kai ole tuota äitiviettiä. En oikein tiedä miksi. Ja jos äitiyteen ei tunne vetoa, minusta siihen ei kannata ryhtyä väkisin. En siis pysty jakamaan tuota etukäteishuolta mahdollisten lasten hankkimisesta ja suhteen onnistumisesta rinnastettuna siihen.

Enkä itse asiassa tuosta avioliitostakaan, koska a) en kuulu kirkkoon, ja b) avioliitto ajatuksena ei ole tähänastisen näytön perusteella vakuuttanut minua toimivana ihmissuhdemuotona. En tarvitse onnelliseen parisuhteeseen taetta, että se kestäisi hautaan asti. Se tae ei muuttaisi sitä tosiasiaa, että kokemukset elämän aikana saattavat muuttaa ihmistä. Mulle itelleni olisi vähän ristiriitaista solmia avioliitto ja samalla olla kiitollinen jokaisesta päivästä sen mieheni kanssa. Avioliitto jotenkin vie tolta minusta älykkäältä carpe diem -ajattelulta uskottavuutta, koska en koe, että ihmissuhteille pitäisi löytyä jokin määränpää. Enkä todellakaan halua, että parisuhteestani tulisi minulle itsestäänselvyys. Ja sen vaikutelmanhan avioliitto nimenomaan helposti saa aikaan, koska se solmitaan ikäänkuin ikuisuusprojektina. Ja jos taas ei solmittaisi sellaisena, miksi sellainen pitäisi solmia? Ehkä juridisista syistä joskus perhetapauksissa joo, mutta siis mun nykyisiin tarpeisiin nähden juridiset perusteet menee ihan liian kauas siitä varsinaisesta parisuhteen tunnemaailmasta. Minusta on loogisinta elää niin kauan yhdessä kuin se tuntuu hyvältä. Ei mikään side tai liitto voi kuitenkaan kahlita ihmisen tunteita ja saada ne lukittumaan tiettyyn pysyvään tilaan, vaikka miten siunattaisiin Jumalan edessä. Aivan järjetön ajatus. No, meni vähän sivuun aiheesta, mutta vaikuttanee mun mielipiteisiin.

Ja siltä varalta, että joku ajattelee, että yritän tässä pyhittää jotain avointa parisuhdemallia, jossa saa käydä pökkimässä ketä huvittaa milloin huvittaa, siitä ei ole kyse. Kyse on vaan siitä, että minusta avioliitto on turhahko toimenpide, koska se ei takaa sen syvällisempää parisuhdetta kuin liitotonkaan suhde, vaikka sitä jotenkin sellaisena eleenä pidetään. Hirvittävää itsensä silmäänpissimistä, IMHO. No jaa... taispa tulla jälleen rivimetrejä sen verran, että mää sit vissiin päätin rueta taas vähän "aukomaan peltejäni", vaikkei mitään kukaan kysynytkään...

[prosessi]

Enkä itse asiassa tuosta avioliitostakaan, koska a) en kuulu kirkkoon, ja b) avioliitto ajatuksena ei ole tähänastisen näytön perusteella vakuuttanut minua toimivana ihmissuhdemuotona. En tarvitse onnelliseen parisuhteeseen taetta, että se kestäisi hautaan asti.

Avioliitto on tarkoitettu omaisuuden turvaamiseen ja virallisten asioiden hoitamisen helpottamiseen, ei miksikään "ihmissuhdemuodoksi". Jos omaisuutta on vähänkään enemmän, naimisiin kannattaa mennä. Välillä sitä miettii, että romantiikan ja avioliiton sotkeminen toisiinsa on ollut hieman huolestuttava idea, sillä nykyihmisiltä se tärkein tarkoitus tuntuu usein unohtuvan tykkänään.

[Mida]

No me nyt mentiin naimisiin lähinnä juridisista syistä ja saipahan hyvän tekosyyn samalla kutsua lähisuku koolle ja viettää hauska päivä. Mut pääsyy siinä oli nimenomaan perheenjäsenten asemien turvaaminen. Paskat mää annan millekään kuvitelmille siitä, että avioliitto itessään automaattisesti sitois yhteen iäksi tms. Ehkä joku jäärä (tai uskova) sen silleen ottaa. Ihan kiva sivuvaikutus oli kans se, että kaikenlainen paperisota on aika paljon helpompaa ny ja sukukin mieltää meiät puolisot osiksi sukuaan hiukan painavammin. Ei se meiän arkeen vaikuttanu muutoin ku että miehen sukunimi vaihtu.

Lapsinäkökulma tuli esiin lähinnä siksi, että kun itse olen äitinäkökulmasta ny maailmaa kattellu pian 2v, niin se ny väistämättäki vaikuttaa. Ja toisaalta ihan yleisesti ajattelin, en niinkään juuri sun tilannetta (ku en mää ees kaikkee oo jaksanu lukee).

Enkä sano, että siihen suureen huumaan hyppääminen olis aina tyhmää. Sanon vaan, että musta näyttää siltä, että se voi helposti olla melkosen tyhmää ja johtaa seurauksiin, jotka olis voitu välttää jos pää ei olis ollu nii perhanan sekasi. Mut ei se kaikilla pieleen mee. Silti o hyvä miettii nääki puolet ja jos tietää, että pahimmas tapaukses kusee sit vaa omat asiat (eli ei tuu tehtyä lapsia ihan kovin nopeal aikataulul) ni mikäs siinä kokeillessa. Toki saattaa kuulostaa tekopyhältä, ku oma esikoinen on laitettu alulle tarkotuksella 2vkoa ensilivetapaamisen jälkeen, mut kyllä mää ny jälkeenpäin pidän sitä aika hurjapäisenä päätöksenä. Siis vaikka kuin olin jo heti vakuuttunu (järkitasolla suurimmaks osaks, tunnetasolla riittävästi) että tällä jutulla on helkkarin hyvät mahdollisuudet kestää ja kestää ja toimia, ni silti. Emmää enää uskaltais. Ja onneks en sit vääräs ollu (tänhetkisen tietämyksen perusteella tietty). Kyllä hirvittää ajatus, että mitäs jos olisin arvioinu tuon miehen väärin. Mitä jos olisin rakastunu hetkessä epärealistisiin mielikuviin hänestä tietämättä hänestä sen enempää ja sitten pitääkseni kiinni siitä tunteesta, vähätellyt itselleni joitain ominaisuuksiaan. HUH.

[Herra Manala]

Niin, mutta me heteromiehethän teitä heteronaisia joudumme kestämään. Teillä on paljon helpompi duuni.

Joten: todennäköisesti homous on rankasti aliraportoitu ilmiö...
Tai että heterous on ainakin aivan liian yliarvostettua. Vaan kun ei ole vallassa valita.

Voi kuule jos se olisi omavalintakysymys niin olisin niellyt homokaasua jo kauan sitten.

[Aava]

Avioliitto on tarkoitettu omaisuuden turvaamiseen ja virallisten asioiden hoitamisen helpottamiseen, ei miksikään "ihmissuhdemuodoksi". Jos omaisuutta on vähänkään enemmän, naimisiin kannattaa mennä. Välillä sitä miettii, että romantiikan ja avioliiton sotkeminen toisiinsa on ollut hieman huolestuttava idea, sillä nykyihmisiltä se tärkein tarkoitus tuntuu usein unohtuvan tykkänään.

Siis jos avioliiton perimmäinen ajatus todella on jokin juridinen tai taloudellinen vakaus, minkä takia siitä on tehty kirkollinen seremonia? Miksei maistraattivihkiminen riitä? Tällaiseen avioliiton funktioon nähden kaikki se häähumu ja kaupallistuminen on kyllä tosiaan saanut aivan käsittämättömät mittausuhteet, lähtien hääkarkkien käärimisestä kutsukorttien värivalintaan. Onhan se lupaus sinällään iso ja merkittävä, jos haluaa "yhdistää varallisuutensa" sekä lupaa tahtoa rakastaa toista hautaan asti, että kai se sinällään oikeuttaa suureelliset juhlat. Mutta siihen nähden, että parisuhde on yksityisasia, häät ovat järjestään varsin kaavamaisia.

Jos joskus joku kosii (lue: aivopesee), ja päätänkin suostua, haluaisin hyvin, hyvin minimaalisen ja alkeellisen vihkimistilaisuuden jollain aukealla valtameren rannalla. Ja heti sen perään hääyö pitkän kaavan mukaan.... But then again, that's just me.

[prosessi]

haluaisin hyvin, hyvin minimaalisen ja alkeellisen vihkimistilaisuuden jollain aukealla valtameren rannalla. Ja heti sen perään hääyö pitkän kaavan mukaan....

Oot ehkä kuitenkin liian nuori mulle ja vähän väärää sukupuoltakin, mutta täytyy laittaa ehdotus harkintaan. Oothan sentään osa tätä Kitinä -universumia, jossa kaikki mun miehet elcosta alkaen jonossa kertoo etten mä kelpaa niille, vai miten se menikään...

[Aava]

No me nyt mentiin naimisiin lähinnä juridisista syistä ja saipahan hyvän tekosyyn samalla kutsua lähisuku koolle ja viettää hauska päivä. Mut pääsyy siinä oli nimenomaan perheenjäsenten asemien turvaaminen. Paskat mää annan millekään kuvitelmille siitä, että avioliitto itessään automaattisesti sitois yhteen iäksi tms. Ehkä joku jäärä (tai uskova) sen silleen ottaa.

Miten vaan, pääasia että tuli tehtyä toimiva ratkaisu teidän tarpeisiin nähden

Ihan kiva sivuvaikutus oli kans se, että kaikenlainen paperisota on aika paljon helpompaa ny ja sukukin mieltää meiät puolisot osiksi sukuaan hiukan painavammin.

Jaa. No, ilmeisesti teidän suvussa pidetään avioliittoa lujittavana tekijänä parisuhteelle. Vai tarkoititko tällä sitä taloudellista sitoutumista ja yhtenäisyyttä? Ehkä tuollainen sivuvaikutus on toivottava, jos suku on kovin tiiviisti yhteyttäpitävä. Meillä kun taas ollaan aika harvoin tekemisissä, olisi aivan yks hailee, onko naimisissa vai seurusteleeko vaan tunnepohjalta... ehkä pääasiallisin ajatus sukulaisilla ois nimittäin joka tapauksessa, että tuo Aavan mies ei kyllä taida oikein tietää, mihin on ryhtynyt....

Ei se meiän arkeen vaikuttanu muutoin ku että miehen sukunimi vaihtu.

Mies otti sun sukunimen? Kiva variaatio. Toistaiseksi tiedän vain yhden tapauksen teidän lisäksi, kun mies on ottanut naisen sukunimen.

Lapsinäkökulma tuli esiin lähinnä siksi, että kun itse olen äitinäkökulmasta ny maailmaa kattellu pian 2v, niin se ny väistämättäki vaikuttaa. Ja toisaalta ihan yleisesti ajattelin, en niinkään juuri sun tilannetta (ku en mää ees kaikkee oo jaksanu lukee).

Joo, eikä välttämättä kannata lukeekaan
Ihan varmasti tämä suhtautuminen lastensaantiin vaikuttaa puolin ja toisin.

Enkä sano, että siihen suureen huumaan hyppääminen olis aina tyhmää. Sanon vaan, että musta näyttää siltä, että se voi helposti olla melkosen tyhmää ja johtaa seurauksiin, jotka olis voitu välttää jos pää ei olis ollu nii perhanan sekasi.

Ilman muuta voi. Mutta koska ihminen kuitenkin periaatteessa on selvinpäin silloin kun kovasti ihastuu johonkuhun (ei siis varsinaisesti humalassakaan sen toisen ihmisen takia), en pitäisi aivan automaattisena sitä, että tietoisuus hämärtyy. (On tietenkin aivan eri asia huumaantua jostain kännissä, mutta jätetään se näkökulma nyt täysin läpikäymättä.) Toki se on varmasti todennäköisempää kuin neutraalimmassa kohtaamisessa. Luulenpa, että sillä, kuinka vaikea-asteisesti tietoisuus kiintymyssuhteissa hämärtyy, ilmenee samanlaista Gaussinkäyrämäistä jakaumaa kuin esim. matemaattisessa lahjakkuudessa: joillakin sitä on enemmän kuin toisilla.

Mut ei se kaikilla pieleen mee. Silti o hyvä miettii nääki puolet ja jos tietää, että pahimmas tapaukses kusee sit vaa omat asiat (eli ei tuu tehtyä lapsia ihan kovin nopeal aikataulul) ni mikäs siinä kokeillessa. Toki saattaa kuulostaa tekopyhältä, ku oma esikoinen on laitettu alulle tarkotuksella 2vkoa ensilivetapaamisen jälkeen, mut kyllä mää ny jälkeenpäin pidän sitä aika hurjapäisenä päätöksenä. Siis vaikka kuin olin jo heti vakuuttunu (järkitasolla suurimmaks osaks, tunnetasolla riittävästi) että tällä jutulla on helkkarin hyvät mahdollisuudet kestää ja kestää ja toimia, ni silti.

Joo, näinhän se menee. Pitää vaan tietää itse, mitä tekee ja luottaa siihen. Se lienee ainoa luonnonlaki parisuhteissa, jota kannattaa noudattaa.

Tosta tulee käsitys, että pystyt erottelemaan järjen tunteista aika tuloksekkaasti. Miten ihmeessä teet sen? Mulle nimittäin järki ja rationaalisuuskin on eräänlainen tunne, joka on seuraus sellaisesta tietyn päättelyketjumaisen ajatuksenjuoksun toteutumisesta, jota pidän perusteltuna ja johdonmukaisena.

Emmää enää uskaltais. Ja onneks en sit vääräs ollu (tänhetkisen tietämyksen perusteella tietty). Kyllä hirvittää ajatus, että mitäs jos olisin arvioinu tuon miehen väärin. Mitä jos olisin rakastunu hetkessä epärealistisiin mielikuviin hänestä tietämättä hänestä sen enempää ja sitten pitääkseni kiinni siitä tunteesta, vähätellyt itselleni joitain ominaisuuksiaan. HUH.

No, luulenpa, että mielestäsi sait kuitenkin tarpeeksi näyttöä tätä pelkovisiota vastaan, joka sai suhteen onnistumisen tuntumaan sinusta todennäköisemmältä kuin sen epäonnistuminen.

[Aava]

haluaisin hyvin, hyvin minimaalisen ja alkeellisen vihkimistilaisuuden jollain aukealla valtameren rannalla. Ja heti sen perään hääyö pitkän kaavan mukaan....

Oot ehkä kuitenkin liian nuori mulle ja vähän väärää sukupuoltakin, mutta täytyy laittaa ehdotus harkintaan. Oothan sentään osa tätä Kitinä -universumia, jossa kaikki mun miehet elcosta alkaen jonossa kertoo etten mä kelpaa niille, vai miten se menikään...

Täh???!! Keskustelin aiheesta yleisellä tasolla ja pienenä nyanssina laitoin loppuun oman vision asiasta. Ja jos olet yhtään lukenut aiempia vuodatuksiani, pitäisi olla selvää, että olen varsin hankalaoireinen hetero. Nyt mun täytyykin rueta TODELLA miettimään pisempään tätä mun ulosantia, koska tää meni nyt sitten aivan pieleen, jos sulle tuli siitä tommonen vaikutelma....

Vai ööö.... oliks tää jotain keskiviikkohuumoria? Provoa? Ja hitto vie, taas annoin jonkun kusta linssiin... argh!

[prosessi]

Vai ööö.... oliks tää jotain keskiviikkohuumoria? Provoa?

Älä huolestu, kyllä sinun ulosantisi on ihan tarpeeksi selvää. Minun huumorini taas mitä ilmeisimmin ei... Yritän olla pilailematta tästedes.

[Aava]

Vai ööö.... oliks tää jotain keskiviikkohuumoria? Provoa?

Älä huolestu, kyllä sinun ulosantisi on ihan tarpeeksi selvää. Minun huumorini taas mitä ilmeisimmin ei... Yritän olla pilailematta tästedes.

Älä missään nimessä!
Mulla on vaan aika helvetilliset traumat noista väärintulkinnoista... tuli taas flashbackina mieleen ne sysimustat hetket.