Shield kirjoitti:Ohi edellisten aiheiden, tää viestiketju tarinoineen on äärettömän mielenkiintonen
välillä vaan tunnen itseni urkkijaksi, koska kirjotukset on niin vauvakirjamaisia muistiinpanoja.
Kiitos tästä. Tarkoituksenani onkin jakaa vauvakirjani niiden kanssa, jotka sitä haluavat lukea. Tähän ketjuun eristettynä sen ei pitäisi olla mitään väkisin maailmalle syötettyäkään. Jatkan siis taas:
Tässä eräänä päivänä mukelo jostain käsittämättömästä syystä nuoli rääpäleen päätä. Minä kielsin ja totesin, etteivät pojat sentään mitään koiria ole. Rääpäle siihen: "vuf, vuf". Niinpä tietenkin... Taisipa olla myös samana päivänä, kun mukelon isä tuli hakemaan mukeloa ja mukelo oli nukahtanut juuri ennen hänen tuloaan. Istuimme sitten aikamme keittiössä juomassa teetä, mutta kun mukelo ei vaan herännyt, pyysin lopulta rääpälettä menemään herättämään mukelon. Rääpäle lähti kiltisti kohti lastenhuonetta, mutta kääntyi puolessavälissä takaisin ja kysyi ovelta "hakka, hakka?" Totesin, ettei mukeloa saa hakata hereille, vaan pitää keksiä jokin parempi keino. Rääpäle lähti taas menemään, ja hetken kuluttua lastenhuoneesta kuuluikin "kuti-kuti".
Rääpäleenpentelekin on tajunnut sen, että lain kirjainta on paljon kätevämpää noudattaa kuin sen henkeä. Kun tuolle sanoo, että maitomukin kanssa ei saa tulla ulos keittiöstä, niin tuon ratkaisu on seistä toinen jalka keittiön kynnyksellä ja toinen ulkopuolella. Muutenkin rääpäleen suhde keittiöön on aika omintakeinen, olen aika monta kertaa joutunut istumaan rääpäleen kanssa keittiön lattialla uunin edessä katselemassa, kun ruoka valmistuu. Ilmeisesti siihen liittyen pari päivää sitten, rääpäleen puettua päälleen typyn mekon, mukelo arveli rääpäleen pukeutuneen siihen, koska hän on kokki (ai miten niin meillä ruuanlaitto taitaa olla vähän sukupuolittunutta, periaatteella hameita käyttävä henkilö tekee ruuasta 99%). Tosin kerran rääpäle kyllä raahasi sekä minut että isänsä katsomaan leikkihellalla olevaa kattilaa, huomauttaen ruuan olevan loppu.
Avuliaisuudessa molemmat pojat ovat enemmän kuin vähän hassuja. Kuten jo aiemmin olen maininnut, rääpäle vie typyn vaipat vaipparoskikseen. Minä olen kuitenkin hajuhaittoja torjuakseni ottanut tavakseni käydä jalalla painamassa roskiksen kannen tiiviimmin kiinni. No, tässä päivänä muutamana olen huomannut rääpäleen nostavan nykyään oman jalkansa roskiksen päälle, ja roskishan siis ulottuu rääpäleen kainaloiden tasolle, joten aikamoista akrobatiaa tuo harrastaa. Päädyin tässä myös joku aika sitten ostamaan kotiin rikkaimurin, jotta poikien keittiötuolien aluset saisi nopeasti siivottua. Mukelo tietenkin omi sen omakseen, ja imuroi vähän väliä koko huushollin sillä. Rääpäle aiheutti kuitenkin kerran suunnattoman tragedian: leikkihuoneesta kuuluneesta kiljumisesta sai jotenkuten selville, että rääpäle oli ryöstänyt imurin mukelon kädestä ja imuroinut sen sisuksiin kaikki mukelon pikkuautot. Sen jälkeen mukelo on suhtautunut tuohonkin imuriin hieman varauksellisesti, vaikka autot sen mahasta saatiinkin pelastettua. Kerran taas typyä imettäessäni pyysin mukeloa antamaan rääpäleelle maitoa, jota tämä hinkui, ja mukelo meni kiltisti keittiöön avuksi, antoi rääpäleelle maidon ja sanoi ole hyvä, johon mukelo tietenkin vastasi "kiitti". Vähän myöhemmin rääpäle sitten olisi halunnut kaataa mukelolle maitoa, joka luonnollisestikin päätyi lattialle. Mukelo päätti siivota jäljet, ja siitähän sitten syntyikin tappelu, kun keittiössä oli vain yksi lattiarätti ja rääpäle olisi itse halunnut siivota. Siinä vaiheessa oli pakko mennä avustamaan ja tarjota rääpäleelle oma rätti.
Saksien hankinta mukelolle loi sen suuntaisia ideoita, että vähän hirvittää. Talomme katolla kun oli jotain työmiehiä, jotka roikottivat sieltä paksua köyttä joka heilui houkuttelevasti ikkunamme edessä. Mukelo tietenkin vaati minua avaamaan ikkunan, jotta hän voi leikata mokoman poikki... Totesin, ettei muiden köysiä saa leikellä, mutta pääkoppani sisällä kyllä visualisoin silmieni eteen työmiesten ällistyneet ilmeet, kun he olisivat huomanneet köyden yllättävän katkeamisen. Epäilyttäviin ideoihin voisi ehkä myös lukea tämän huushollin parhaan lelun: polkupyörän pumppu 80-luvulta. Mukelon mielestä se on pyssy, rääpäleen mielestä taas pölynimuri. Lelujen parhaimmistoon kuuluu myös kaksi jauhopurkkia keittiön kaapissa. Sen sijaan, että kieltäisin rääpälettä leikkimästä keittiön kaappien sisällöllä tai availemasta ovia, yhden kaapin saa vapaasti avata ja sieltä ottaa ulos nuo kaksi tyhjää jauhopurkkia. Rääpäle leikkiikin niillä jatkuvasti, ja haluaisi mukelon osallistuvan. Mukelo ei aiemmin ollut yhtä innoissaan niistä, mutta kun rääpäle keksi avata toisen luukun ja murista sillä mukelon suuntaan, muuttuivat purkkihirviöt mukelonkin lemppareiksi. Ne syövät milloin mitäkin kitusiinsa, yleensä toki lähinnä pikkuautoja.
Minä taas leikin rääpäleen kanssa legostrutseilla ja laitoin ne syömään leivänmurusia ruokapöydältä. Rääpäleen strutsit tekivät samaa, kunnes toinen hänen strutseistaan yllättäen asettuikin tuijottamaan yhtä minun strutsiani suoraan silmiin nokat vastakkain ja sanoi rääpäleen äänellä "moi". Samaten legoilla leikkiessämme laitoin legoambulanssin katolle kiinni pienen legoradion, josta rääpäle suuttui ja irrotti sen. Kiinnitin sen seuraavaksi ambulanssin konepellille, ja siinä sen rääpäleen mielestä jostain syystä kuului olla. Haluaisin tietää miksi. Mukelo on puolestaan viime aikoina oppinut puhumaan kunnolla puhelimessa. Hän ei enää yritä esim. näyttää kädessään olevia esineitä puhelimelle, vaan keskittyy varsinaiseen puhumiseen. Rääpäle haluaisi tietenkin myös käyttää puhelinta, mutta koska en uskalla antaa hänelle kosketusnäyttöpuhelinta ollenkaan käteen, on hän päätynyt käyttämään verensokerimittariani leikkipuhelimena, siihen kun saa myös valot päälle näyttöön nappia painamalla. Ensimmäisen oikean puhelunsa jälkeen mukelo huomasi, että rääpäle pälätti innostuneesti jotain verensokerimittariin. Tietenkin hän vaati sen itselleen, jotta hän olisi voinut soittaa silläkin isälleen. Siinä oli aikamoinen selittäminen, miksi sillä ei oikeasti voi soittaa, ja miksi rääpäle silti pystyi puhumaan siihen.
Typy puolestaan kunnostautui tässä eräänä yönä pari viikkoa sitten saamaan jonkin kummallisen sätkimiskohtauksen. Säikähdin siitä oikein kunnolla, mutta kun kohtaus katosi heti valojen syttymisen jälkeen ja kaikki vaikutti normaalilta, päätimme tarkkailla tilannetta aamuun. Seuraavana päivänä sitten soitin varmuuden vuoksi päivystykseen, vaikka kaikki vaikuttikin ihan normaalilta. Noh, rauhallisesti oman lapsensa omituiseen kohtaukseen suhtautuva äiti näyttäisi olevan lääkäreille jotain kovin pelottavaa. Ovat vissiin niin tottuneet siihen, että vanhemmat hätäilevät turhia, että lapsipotilaiden vanhemmat jotenkin lähtökohtaisesti ovat väärässä. Niinpä meidät komennettiin heti päivystykseen ja sieltä kiireellisellä lähetteellä neurologille. Neurologi passitti tietenkin EEG-tutkimukseen, koska edelleen rauhallinen äiti on pelottava. Ei kovin yllättävää, ettei tutkimuksessa löytynyt yhtikäs mitään kummallista, mutta pari mielenkiintoista havaintoa sielläkin tuli tehtyä: ensinnäkin typyn sikeässä unessa olevat aivot noteeraavat sen, jos siirryn yli kahden metrin etäisyydelle typystä. Typyn vierestä poistuminen sinänsä ei siis vaikuta mitenkään, mutta se kahden metrin raja on kriittinen. Yritimme siirtymistäni monta kertaa, mutta lopulta oli pakko hyväksyä, ettei uni-EEG:tä ole mahdollista tehdä, ellen makaa typyn vieressä. Toinen mielenkiintoinen havainto oli se, että aivan kuten olen arvellutkin, typy (kuten muutkin lapseni aikoinaan) pystyy imemään tissiä sikeässä unessa. Koko muu kroppa on ihan veltto, mutta silti suu imee silkan automaation voimin.
Mukelon 4-vuotisneuvola oli sekin hieman yllättävä kokemus. Ensin mukelo vastusti neuvolaan lähtöä, perusteluna se, että siellä tapahtuu kaikkea merkillistä. Ja oikeassahan hän oli. Kuulo oli tarkoitus tarkistaa, mutta siitä mukelo kieltäytyi, koska hän pelkäsi että kuulokkeista olisi kuulunut korviin sattuvan kovia ääniä. Niinpä kuulo tarkastettiin neuvolatädin kuiskauksilla. Mukelon olisi pitänyt toistaa sanat jotka täti kuiskasi hänen selkänsä takana, mutta lopputulos olikin tämänmoinen:
- Kissa (kuiskaten).
- Missä sinä sellaisen näet (kuiskaten tietenkin...)?
Rokotus puolestaan oli dramaattinen. Itse pistos ei juurikaan itkettänyt, mutta pistoksen jälkeen mukelo lakosi lattialle ja kun kehotin häntä keräämään lelut takaisin laatikkoon, hän vain konttasi ympäriinsä uikuttaen ja laahaten rokotettua jalkaansa perässään. Kotimatkalla jouduin useaan otteeseen kieltämään häntä laahaamasta jalkaansa ja kävelemään kunnolla, ja kotona tuli vielä yksi suuri itku, kun rääpäle nappasi laastarin pois mukelon jalasta.
Pyöräilyäkin olemme jonkin verran treenanneet, toistaiseksi vielä niin, että pyörän tarakassa on naru josta joku pitää kiinni, jos vaikka jarruttaminen jossain vaiheessa sattuisi unohtumaan. Alamäki kotipihaan ensimmäisellä narulenkillä oli aika haasteellinen, typy minulla kantoliinassa ja mukelo antoi pyörän mennä minkä irti lähti. Juoksin perässä ja komensin useampaan otteeseen jarruttamaan, mutta mukelo ei totellut. Henkihieverissä kotipihassa sitten kysyin miksei hän jarruttanut. Kuulemma hän halusi päästä nopeasti kotiin...
Myös mukelon mielikuvitus alkaa koko ajan saada uusia ulottuvuuksia. Vähän aikaa sitten ovestamme kuulemma tuli ruskeri, hai, krokodiili, hiiri ja rapu, eikä se ollut mikään juttu. Minulle ei selvinnyt mikä ruskeri oikein oli, mutta kun mukelo kysyi, saisivatko hän ja rääpäle mennä gerberin suuhun, oli jo pakko selvittää mistä oikein oli kyse. No tietenkin poikien sängyn petauspatjan päällä ollut pussilakana, jonka aukko oli gerberin suu. Sinne ei siis saanut mennä. Päivänä eräänä tein puolestani mukelolle maksamakkaravoileivän, jonka päälle laitoin pari päärynäviipaletta. Mukelo poimi ne siitä pois ja söi erikseen, ja kun kysyin miksei niitä voinut syödä leivän päällä, hän arveli että siitä olisi voinut tulla salamanisku. Mukelo ilmoitti myös katkovansa legoninjalta miekalla kädet ja jalat, ja kun ihmettelin miksi hän sellaista oikein teki, niin kuulemma hän aikoi tehdä niistä pihvejä. Niinpä tietenkin. Kun puhuimme lumihiutaleitten leijailusta ja mukelo halusi tietää miksi ne leijailevat, totesin sen olevan ominaista kevyille asioille, kuten juuri lumihiutaleille ja höyhenille. Mukelo jatkoi "ja leijonille". Hetken aikaa minulla meni tajutessa, että mukelo tulkitsi leijailun joksikin leijonille ominaiseksi ilmiöksi sanojen samankaltaisuuden takia. Totesin, että vaikkei äkkiseltään uskoisi, niin leijonat kyllä putoavat kuin kivet konsanaan. Joskus mielikuvitus voi kyllä olla vähän hankalaakin. Olimme menossa kylään, kun mukelolta pääsivät pissat housuun. Ihmettelin, että miksei hän ollut maininnut mitään pissahädästä. Syy oli kuulemma se, että silloin hänen olisi täytynyt mennä puskaan pissalle, ja siellä puskassa olisi voinut olla luuranko. Aika voimakas uskon täytyy kyllä olla, jos luurangon pelossa mieluummin pissaa housuun kuin puskaan.
- Äiti, minulla on kylmä.
- Pue sitten vaatteita päälle, ne auttavat kylmään.
- Eivätkä auta.
- Auttavat, mikään muu ei auta kylmään.
- Makuupussi auttaa.
- No joo, siinä olet kyllä oikeassa.
- Niin olen.
Välillä keskustelut mukelon kanssa julkisissa kulkuvälineissä menevät niin levottomiksi, etten ole ihan varma, että nauravatko muut matkustajat enemmän mukelolle vai minulle. Kuten kun mukelo totesi bussipysäkin seinässä olleen tagin nähtyään "joku roisto on kirjoittanut tuonne numeroita". Myönsin mukelon olevan oikeassa, paitsi että ne olivat kirjaimia. "Siellä meidän kotonakin joku roisto oli kirjoittanut kirjaimia ja laittanut teippiä." Tässä vaiheessa päässäni raksutti vähän aikaa tyhjää, kunnes tajusin mukelon tarkoittavan uusien naapurien talomme ulko-oveen teippaamaa lappua, jossa he pahoittelivat muutosta aiheutuvaa häiriötä. Totesin, etteivät kyseessä olleet roistot vaan uudet naapurit, jotka pahoittelivat että muuttaessa tulee meteliä kun huonekalut kolahtavat hissin seinään ja tauluja naulataan seinille. "Miksi siitä tulee meteliä?" Siinä sitten yritin selittää jotain ääniaalloista niin, että nelivuotiaskin ymmärtäisi.