Lasten ihmissuhteet ja muita havaintoja
-
prosessi
Viime käynnillä keskusteluihminen tiedusteli, josko mukelo jo on innostunut kukkuu-leikistä, jossa katseyhteys katkaistaan esim. kankaalla, jonka takaa sitten kurkitaan ja sanotaan kukkuu. Totesin etten ollut kokeillut moista, joten hän sitten testasi. Mukeloa ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, jolloin keskusteluihminen totesi kyseisen leikin toimivan parhaiten äidin kanssa. No, tänään juolahti mieleeni testata, ja lopputulos oli aivan sama. Mukelo möllötti minua kuin olisin ollut täysin kukkuu. Niinpä seuraavalla yrityksellä kokeilinkin kukkuun sijaan sanoa pöö hyvin pelottavalla äänellä, mikä tietenkin nauratti mukeloa aivan hillittömästi. On se poika!
-
prosessi
-
prosessi
Mukelo päätti tyylikkäästi nelisen viikkoa sitten oppia noin miljoona asiaa samalla kertaa, mm. ryömimisen, konttaamisen, istumaan nousemisen, polvilleen nousemisen ja tukea vasten seisomisen. Täällä se on konttaillut muuttolaatikoiden välissä olevia käytäviä pitkin ja tyhjentänyt laatikoiden sisältöjä lattialle, ja riemastunut aina kun tavaroiden siirtyminen omille paikoilleen on johtanut uusien reittien avautumisiin. Niinpä se on myös onnistunut toistuvasti kolhimaan itseään kaatuilemalla milloin mihinkin, ja pari päivää sitten laitoinkin sen tilapäisesti turvaan istumaan juuri tyhjennettyyn muuttolaatikkoon. Mukelopa riemastuikin moisesta niin, että nyt se haluaa vähän väliä kyseiseen laatikkoon istuskelemaan. Olettaisin sen johtuvan siitä, että mukeloa itseäänkin vähän hirvittää mihin kaikkeen se yllättäen pystyy, ja laatikossa moinen tieto on niin helppoa unohtaa, kun siellä ei mahdu tekemään kovinkaan paljoa. Ei ole helppoa olla pieni, jos ei isokaan...
-
prosessi
Mielenkiintoinen ilmiö. Reissusta eilen takaisin palattuaan mukelo yllättäen osasikin sanoa äiti. Toisteli sitä minulle useaan otteeseen, kuin jonkinlaista mantraa. Päättelen, että mukelon ajattelu on alkanut sisältää jo sanojakin, eli matkalla minua miettiessään se on käyttänyt sanaa äiti kokoamaan minuun liittyviä mielikuvia kokonaisuudeksi. Ilmeisesti se on tuossa yhteydessä tajunnut sanojen suunnattoman voiman, joka välillä saattaa tuntua suorastaan taikuudelta, ja testaili nyt taikasanansa vaikutuksia minuun. Mitä ilmeisimmin vaikutukset olivat toivottuja, joten kyseinen sana päässee nopeasti hyvinkin aktiiviseen käyttöön.
-
prosessi
Mukelon konttaaminen on hassun rytmikästä ja terävää, tuo jotenkin mieleen marssimisen. Niinpä olenkin alkanut kutsua mukeloa sotanorsuksi. Eikä siinä kaikki, vaan kun mukelo oivalsi käsistä tukemalla tapahtuvan kävelemisen idean, jatkui marssityyli siinäkin. Polvia nostetaan hyvin korkealle, jalkoja tömistellään ja liikkeet ovat nopeita ja teräviä. Onneksi se ei sentään valinnut omakseen Saksan armeijan marssia...
Muutama päivä sitten mukelo onnistui löytämään tomaatin, jonka olin laskenut tuolille ja unohtanut siihen, täällä kun ei vieläkään ole kunnollista ruokapöytää. Huomasin tapauksen siinä vaiheessa, kun mukelo oli purrut tomaattiin reiän ja tursottanut sisällön lattialle. No, jos olisimme apinoita, vihannekset luokiteltaisiin niin arvottomiksi löydöiksi, että löytäjä saisi pitää, joten päätin leikkiä apinaa, sillä varsinainen tuhohan oli jo tapahtunut. Niinpä mukelo söi tomaatin ja levitti loput siitä lattialle. Onneksi täällä ei vielä ole mattojakaan... Homma sujui yllättävän hyvin, tuhoalue oli ehkä 0,5 neliömetriä. Projektin päätyttyä mukelo aikoi siirtyä muualle, mutta konttaus ei oikein ottanut sujuakseen, koska mukelo vain suti tomaattimössössä. Lopulta minun oli pakko pelastaa itkevä mukelo mössön seasta, koska se tosiaan ei päässyt siitä itse pois. Tomaatin kosto oli kamala!
Muutama päivä sitten mukelo onnistui löytämään tomaatin, jonka olin laskenut tuolille ja unohtanut siihen, täällä kun ei vieläkään ole kunnollista ruokapöytää. Huomasin tapauksen siinä vaiheessa, kun mukelo oli purrut tomaattiin reiän ja tursottanut sisällön lattialle. No, jos olisimme apinoita, vihannekset luokiteltaisiin niin arvottomiksi löydöiksi, että löytäjä saisi pitää, joten päätin leikkiä apinaa, sillä varsinainen tuhohan oli jo tapahtunut. Niinpä mukelo söi tomaatin ja levitti loput siitä lattialle. Onneksi täällä ei vielä ole mattojakaan... Homma sujui yllättävän hyvin, tuhoalue oli ehkä 0,5 neliömetriä. Projektin päätyttyä mukelo aikoi siirtyä muualle, mutta konttaus ei oikein ottanut sujuakseen, koska mukelo vain suti tomaattimössössä. Lopulta minun oli pakko pelastaa itkevä mukelo mössön seasta, koska se tosiaan ei päässyt siitä itse pois. Tomaatin kosto oli kamala!
-
prosessi
Mukelo on nyt pari päivää ollut ensimmäistä kertaa kunnolla kipeä, ja jotta kuume ja flunssa eivät olisi liian helppoja, mukelo onnistui toissapäivänä pudottamaan varpaalleen melko painavan kuulan. Paha mustelma varpaassa tietenkin sattuu kontatessa, joten kiedoin varpaan vanutyynyyn ja teippasin sen paikoilleen. Samalla tavalla kuin kissat kiusaantuvat tuollaisista ylimääräisyyksistä ja alkavat puistella jalkaansa jotta sellaiset irtoaisivat, myös mukelo puisteli jalkaansa. Erikoiseksi homman teki se, että puisteltava jalka oli se terve ja teippaamaton, ja päädyinkin siihen lopputulokseen, että puistelun tarve oli aivan ylitsepääsemätön, mutta koska kipeän jalan puistelu sattui liikaa, ratkaisi mukelo ongelman tuollaisen takaportin avulla. Tarve tuli tyydytettyä minimaalisella kivulla.
Toissayö taas oli kuumeen takia se hankalin, mutta jostain syystä mukelo ei vain itke, vaikka olisi kuinka huono olo. Niinpä havahduin yöllä parikin kertaa siihen, että mukelo itkemisen sijaan hereillä ollessaan ynisi ja mumisi lähinnä mantranomaisesti, aivan kuin se olisi yrittänyt rauhoittaa itseään meditaatiolla. Se teki sitä vielä niin hiljaa, että jos en olisi itsekin nukkunut vain puolinaisesti, en varmasti olisi edes herännyt. Jotenkin pelottavaa, ei tuonkokoisen kuulu kyetä tuollaiseen itsekontrolliin, ei edes vaikka se toimisikin paremmin kuin silmitön itkeminen. Joskus itkeminenkin on tarkoituksenmukaista.
Toissayö taas oli kuumeen takia se hankalin, mutta jostain syystä mukelo ei vain itke, vaikka olisi kuinka huono olo. Niinpä havahduin yöllä parikin kertaa siihen, että mukelo itkemisen sijaan hereillä ollessaan ynisi ja mumisi lähinnä mantranomaisesti, aivan kuin se olisi yrittänyt rauhoittaa itseään meditaatiolla. Se teki sitä vielä niin hiljaa, että jos en olisi itsekin nukkunut vain puolinaisesti, en varmasti olisi edes herännyt. Jotenkin pelottavaa, ei tuonkokoisen kuulu kyetä tuollaiseen itsekontrolliin, ei edes vaikka se toimisikin paremmin kuin silmitön itkeminen. Joskus itkeminenkin on tarkoituksenmukaista.
-
prosessi
Olen testaillut josko mukeloa jo kiinnostaisivat lastenohjelmat. Myyrän metkujen lisäksi olen mm. näyttänyt youtuben kautta tsekinkielisiä smurffimusiikkivideoita. Musiikkipitoinen aineisto vetoaa edelleen paremmin kuin puhetta sisältävät asiat, ja ilmeisesti piirretyt ovat vielä turhan monimutkaisia jotta niitä jaksaisi katsoa paria minuuttia pidempään, mutta yhtä "musiikkivideota" mukelo katsoisi vaikka kuinka pitkään. Kyseinen mieltymys on hieman hämmentävä, sillä videon musiikkina on Françoise Hardyn "Il Est des Choses" ja kuvamateriaalina on pelkkä pyörivä vinyylilevy. Sitä levyä mukelo sitten tuijottaa pää vinossa ja "laulaa" välillä mukana.
-
prosessi
En ole muutamaan kuukauteen oikein ehtinyt kirjoitella kunnolla Kitinään, mistä selvästikin on seurannut jonkinlainen ajan pysähtyminen, sillä eilen tapaamistani kitinäläisistä toinen ihmetteli, että käveleekö mukelo tosiaan jo, näin muutaman kuukauden ikäisenä. Mukelopa kuitenkin kasvaa riippumatta siitä, raportoinko siitä Kitinään vai en, ja on jo täyttänyt vuoden. Kävellyt se on kesäkuun alkupuolelta lähtien, sanoo muutamia sanoja ja ymmärtää pyyntöjä vaivatta sekä yleensä totteleekin niitä. Silloin kun ei tottele, se sanoo ensin matalalla voimakkaalla äänellä näääää, mistä tietää että sen luvattomat tekemiset on keskeytettävä siirtämällä roisto toiseen paikkaan. Pari kertaa se on myös keksinyt polkea jalkaa, vaikka varsinaista kiukuttelua ei vielä juurikaan esiinny.
Mustelmia on tietenkin alkanut kertyä jonkun verran kävelemäänopettelun yhteydessä, mukelo kun aloitti heti harppomisen ja juoksuyritykset, huonekalukiipeilyharrastuksesta nyt puhumattakaan. Onneksi pienet kolhut eivät edes itketä, sohvalta putoaminenkin itketti vain hetken. Vahtimista nykyään on tietenkin paljon enemmän, varsinkin mökin kallioympäristössä saa olla todella tarkkana, jostain syystä kun jyrkänteet tuntuvat kiinnostavan kaikkia lapsia. Nyt oikein muistaakin, miten itsekin pienenä salaa meni kiipeilemään vaarallisiin paikkoihin ja valikoi ne paikat niin, etteivät vanhemmat voineet huomata missä oikein olimme. Meillä taisi jossain vaiheessa jopa pikkuveljeni kanssa olla hiekkalaatikkovuorot, sillä hiekkalaatikko näkyi ikkunasta sisään, ja kukaan ei ollut huolissaan niin kauan kuin hiekkalaatikko ei ollut tyhjä. Niinpä kiipeilimmekin salaa vuorotellen...
Mukelo on edelleen yhtä hyväntuulinen ja sosiaalinen, juttelevat ihmisryhmät vetävät sitä puoleensa ja se yrittää osallistua keskusteluun puhumalla siansaksaa ja nauramalla tekonaurua. Jostain syystä mukelo viihtyy paremmin miesten seurassa kuin naisten, pikkutyttöihin se suhtautuu melko epäluuloisesti, niitä vilkuillaan vain salaa, kun taas pikkupoikien perään pitäisi päästä. Viimeksi eilen Hangossa, missä meidän osuutemme viikon venematkasta päättyi ja tulimme junalla Helsinkiin, asemalla olleiden pikkupoikien skeittilauta kiinnosti suunnattomasti. Mukelo yritti jopa tarjota omenaansa skeittilaudan omistajalle, tiedä sitten oliko sen tarkoituksena toimia vaihtovaluuttana vai pelkästään ystävällismielisyyden osoituksena. Ihan pieniä lapsia mukelo haluaa tunnustella, aivan kuin se varmistautuisi siitä, että ne todella ovat olemassa.
Tervehtiminen on nykyisellään yksi hauskimmista asioista, mukelo kättelee ihmisiä ja sanoo päivää. Jos kättely ei ole mahdollista, ojentaa se kätensä kuin mikäkin alien, puuttuu vain lausahdus "we come in peace". Lisäksi se harrastaa E.T.-yhteydenottoja, se haluaa aina välillä asettaa oman etusormensa jonkun muun etusormea vasten.
Venematka sujui loistavasti, mukelo viihtyi merellä käsittämättömän hyvin, vaikka pari matkaa suoritettiinkin aikamoisessa aallokossa. Se vain nukkui kädet levällään, etteivät aallot olisi vieritelleet sitä nukkumapaikassa kovin pahasti, tai sitten se käveli pehmusteilla ja antoi aaltojen kaadella itseään. Se näyttää myös olevan hyvinruskettuvaa ja palamatonta sorttia, mikä on merellä erinomainen ominaisuus. Mukelon hyväunisuudenkin voisi laskea melkeinpä välttämättömyydeksi. Kivaa oli, suorastaan harmitti, että varmuuden vuoksi jo alunperin sovimme keskeyttävämme matkan Hangossa, kun periaatteessa mukelo olisi saattanut olla huonosti merellä viihtyväkin, eikä sitä oikein voinut tietää etukäteen. Mutta nyt tiedän.
Mustelmia on tietenkin alkanut kertyä jonkun verran kävelemäänopettelun yhteydessä, mukelo kun aloitti heti harppomisen ja juoksuyritykset, huonekalukiipeilyharrastuksesta nyt puhumattakaan. Onneksi pienet kolhut eivät edes itketä, sohvalta putoaminenkin itketti vain hetken. Vahtimista nykyään on tietenkin paljon enemmän, varsinkin mökin kallioympäristössä saa olla todella tarkkana, jostain syystä kun jyrkänteet tuntuvat kiinnostavan kaikkia lapsia. Nyt oikein muistaakin, miten itsekin pienenä salaa meni kiipeilemään vaarallisiin paikkoihin ja valikoi ne paikat niin, etteivät vanhemmat voineet huomata missä oikein olimme. Meillä taisi jossain vaiheessa jopa pikkuveljeni kanssa olla hiekkalaatikkovuorot, sillä hiekkalaatikko näkyi ikkunasta sisään, ja kukaan ei ollut huolissaan niin kauan kuin hiekkalaatikko ei ollut tyhjä. Niinpä kiipeilimmekin salaa vuorotellen...
Mukelo on edelleen yhtä hyväntuulinen ja sosiaalinen, juttelevat ihmisryhmät vetävät sitä puoleensa ja se yrittää osallistua keskusteluun puhumalla siansaksaa ja nauramalla tekonaurua. Jostain syystä mukelo viihtyy paremmin miesten seurassa kuin naisten, pikkutyttöihin se suhtautuu melko epäluuloisesti, niitä vilkuillaan vain salaa, kun taas pikkupoikien perään pitäisi päästä. Viimeksi eilen Hangossa, missä meidän osuutemme viikon venematkasta päättyi ja tulimme junalla Helsinkiin, asemalla olleiden pikkupoikien skeittilauta kiinnosti suunnattomasti. Mukelo yritti jopa tarjota omenaansa skeittilaudan omistajalle, tiedä sitten oliko sen tarkoituksena toimia vaihtovaluuttana vai pelkästään ystävällismielisyyden osoituksena. Ihan pieniä lapsia mukelo haluaa tunnustella, aivan kuin se varmistautuisi siitä, että ne todella ovat olemassa.
Tervehtiminen on nykyisellään yksi hauskimmista asioista, mukelo kättelee ihmisiä ja sanoo päivää. Jos kättely ei ole mahdollista, ojentaa se kätensä kuin mikäkin alien, puuttuu vain lausahdus "we come in peace". Lisäksi se harrastaa E.T.-yhteydenottoja, se haluaa aina välillä asettaa oman etusormensa jonkun muun etusormea vasten.
Venematka sujui loistavasti, mukelo viihtyi merellä käsittämättömän hyvin, vaikka pari matkaa suoritettiinkin aikamoisessa aallokossa. Se vain nukkui kädet levällään, etteivät aallot olisi vieritelleet sitä nukkumapaikassa kovin pahasti, tai sitten se käveli pehmusteilla ja antoi aaltojen kaadella itseään. Se näyttää myös olevan hyvinruskettuvaa ja palamatonta sorttia, mikä on merellä erinomainen ominaisuus. Mukelon hyväunisuudenkin voisi laskea melkeinpä välttämättömyydeksi. Kivaa oli, suorastaan harmitti, että varmuuden vuoksi jo alunperin sovimme keskeyttävämme matkan Hangossa, kun periaatteessa mukelo olisi saattanut olla huonosti merellä viihtyväkin, eikä sitä oikein voinut tietää etukäteen. Mutta nyt tiedän.
-
prosessi
Raportoinpa tänne tuosta Linnanmäkireissustamme. Mukelo siis kulki kantoliinassa, kuten tavallista, ja kävelimme tuonne Sörnäisistä. Tuollaiset kahdeksan ja puoli tuntia jalan mukelon kanssa oli yllättävän helppoa, illalla jalat tunsivat kyllä kävelleensä, mutta aamulla reissusta ei tuntunut enää jälkeäkään. Sörnäisistä Linnanmäelle jouduin toistamaan itseäni melko tiheään. Mukelo on juuri oppinut osoittamaan, joten matkan varrella piti tietenkin osoittaa jokaista ohi ajavaa autoa ja suurinta osaa parkissa olleistakin (+ jostain syystä yhtä vespaa), mukelo yrittää mitä ilmeisimmin selvittää, mitä kaikkea käsite "auto" oikein pitää sisällään.
Bettyn, Pikkuegon ja Xiben tapasimme portilla, missä mukelo käytti suurimman osan ajasta tuijottaen Pikkuegoa. Tuijotettuaan aikansa se katsoi vielä aiheelliseksi osoittaakin Pikkuegoa, tiedä sitten mitä se oikein yritti saada selville. Sisällä lippujonossa mukelo siirtyi tuijottamaan Xibeä, tunnistamisesta vaikea sanoa mitään. Mukelo sai oman rannekkeen, ja kun muut menivät Kirnuun, valitsimme me mukelon kanssa sen säälittävän nelimetrisen maailmanpyörän kääpiöille. Siinä vaiheessa sitten eksyimmekin jo kitinäläisistä, emmekä enää edes törmänneet heihin.
Ennen en luonnollisestikaan ole pyörinyt pikkulapsille tarkoitettujen laitteitten läheisyydessä, joten tämä oli aivan uudenlainen kokemus minullekin. Näin aivan käsittämättömän paljon itkeviä lapsia, jotka pelkäsivät laitteissa, joista ei vain pääse pois ennen kuin ajo päättyy. Nämä lapset olivat mitä eri-ikäisimpiä, joten vanhempien on varmasti äärimmäisen vaikea arvioida, mitä juuri se oma lapsi uskaltaa ja haluaa. Puhumattakaan siitä, että monet laitteista näyttävät vierestä katsottuna paljon kesymmiltä kuin mitä ne loppupeleissä ovatkaan. Itse arvioin väärin vempeleen nimeltä Pallokaruselli, jonka kyydissä mukelo päästeli tukalan oloisin nnnnngh-ääniä, ja joka tosiaan hieman tuntui omassakin vatsassani, vaikka se vierestä katsottuna näyttää sopivan vaikka pikkuvauvoille.
Kahden aikaan kävimme syömässä, ja otin meille yhteisen annoksen muusia ja lihapullia. Annos näytti mielestäni niin valtavalta, etten uskonut meidän edes kahteen pekkaan selviytyvän siitä. Ilmeisesti laitteissa pyöriminen vaikka sitten kantoliinassakin on kuitenkin niin kuluttavaa, että mukelo suureksi ällistyksekseni vetäisi puolet tuosta valtavasta annoksesta. Minä jaksoin juuri ja juuri syödä sen saman määrän... Aterian jälkeen mukelo simahti kantoliinaan, joten haahuilin jonkin aikaa vain ympäriinsä tekemättä mitään sen kummempaa. Vähän yritin paikantaa kitinäläisiä, mutta nämä olivat kadonneet kuin maan nieleminä.
Heräämisensä jälkeen annoin mukelon välillä jaloitellakin, ja kävimme parissa laitteessa niin, että vain istuimme vierekkäin. Mukelosta selvisi muutamia uusia asioita, mm. se, että tuo näyttäisi pitävän todella paljon korkeista paikoista. Esimerkiksi yksiraiteisesta junasta oli kiva kuikuilla alas. Karusellissa puolestaan musiikki kiinnosti eniten, joten mukelo keskitti katseensa jatkuvasti kohti karusellin keskustaa, mistä musiikki kuului, eikä katsellut ollenkaan huvipuiston suuntaan. Hepparata ja Rumpukaruselli vaikuttivat niiltä laitteilta, joista mukelo sai eniten jännitystä irti, ensi vuonna Pallokarusellikin saattaa jo vedota. Osa pikkulasten laitteista oli niin mitäänsanomattomia, että mukelo lähinnä vaikutti ihmettelevän, miksi me oikein istuimme niissä.
Mukelon heräämisen jälkeen klovniorkesteri alkoi "seurata" meitä. Ensin ihmettelin, että miksi he todella seurasivat, kunnes tajusin, että itse pyrin välttämään kantoliinan kanssa paikkoja, joissa ihmiset kävelevät kovin tiiviisti, ja orkesteri taisi tehdä juuri samoin. Vähän hassulta niiden seuraaminen kuitenkin tuntui, joten onneksi ne eksyivät reitiltä meidän siirryttyämme yksiraiteiseen. Pikkunoita Tixiä ja Pixiä emme valitettavasti nähneet.
Hepparadalla sattui hassu näky. Meidän edellämme jonossa oli kuusilapsinen musta perhe, joilla oli vielä jonkun lapsen musta kaverikin mukana. Hepparadalla liikkuu kerrallaan neljä heppaa, joten melko pitkään kaikki hevoset olivat noiden mustien lasten käytössä. Se hepparata on muutenkin muusta huvipuistosta visuaalisesti erottuva puistoalue, joten tuossa näyssä oli jotain suorastaan sadunomaista. Etenkin kun nuo lapset oli puettu hyvin yhdenmukaisesti, pojilla oli samanlaiset housut ja kauluspaidat, tytöillä samanlaiset mekot. Sattumalta tuo perhe lähti huvipuistosta samanaikaisesti kuin mekin, joten kun etsin jotain sopivaa lasta, jolle luovuttaa narunvetopalkinnot, kuten olen joka vuosi tehnyt Linnanmäeltä lähtiessäni (mukelo on vielä liian pieni niille), oli valinta tällä kertaa helppo. Totesin heille, että koska heillä on niin paljon lapsia, on heillä varmaan käyttöä ylimääräisille leluille. Perheen isä purskahti nauruun, ja kiitti iloisesti leluista. Yleensä olen valinnut jonkun syystä tahi toisesta itkevän lapsen, tällä kerralla valinnan ratkaisikin tuo lasten suuri lukumäärä.
Käsittämättömän hyvin mukelo tuolla jaksoi, kotiin lähdimme siinä seitsemän maissa vain, koska alkoi tulla turhan kylmä ja sadekin uhkasi.
Bettyn, Pikkuegon ja Xiben tapasimme portilla, missä mukelo käytti suurimman osan ajasta tuijottaen Pikkuegoa. Tuijotettuaan aikansa se katsoi vielä aiheelliseksi osoittaakin Pikkuegoa, tiedä sitten mitä se oikein yritti saada selville. Sisällä lippujonossa mukelo siirtyi tuijottamaan Xibeä, tunnistamisesta vaikea sanoa mitään. Mukelo sai oman rannekkeen, ja kun muut menivät Kirnuun, valitsimme me mukelon kanssa sen säälittävän nelimetrisen maailmanpyörän kääpiöille. Siinä vaiheessa sitten eksyimmekin jo kitinäläisistä, emmekä enää edes törmänneet heihin.
Ennen en luonnollisestikaan ole pyörinyt pikkulapsille tarkoitettujen laitteitten läheisyydessä, joten tämä oli aivan uudenlainen kokemus minullekin. Näin aivan käsittämättömän paljon itkeviä lapsia, jotka pelkäsivät laitteissa, joista ei vain pääse pois ennen kuin ajo päättyy. Nämä lapset olivat mitä eri-ikäisimpiä, joten vanhempien on varmasti äärimmäisen vaikea arvioida, mitä juuri se oma lapsi uskaltaa ja haluaa. Puhumattakaan siitä, että monet laitteista näyttävät vierestä katsottuna paljon kesymmiltä kuin mitä ne loppupeleissä ovatkaan. Itse arvioin väärin vempeleen nimeltä Pallokaruselli, jonka kyydissä mukelo päästeli tukalan oloisin nnnnngh-ääniä, ja joka tosiaan hieman tuntui omassakin vatsassani, vaikka se vierestä katsottuna näyttää sopivan vaikka pikkuvauvoille.
Kahden aikaan kävimme syömässä, ja otin meille yhteisen annoksen muusia ja lihapullia. Annos näytti mielestäni niin valtavalta, etten uskonut meidän edes kahteen pekkaan selviytyvän siitä. Ilmeisesti laitteissa pyöriminen vaikka sitten kantoliinassakin on kuitenkin niin kuluttavaa, että mukelo suureksi ällistyksekseni vetäisi puolet tuosta valtavasta annoksesta. Minä jaksoin juuri ja juuri syödä sen saman määrän... Aterian jälkeen mukelo simahti kantoliinaan, joten haahuilin jonkin aikaa vain ympäriinsä tekemättä mitään sen kummempaa. Vähän yritin paikantaa kitinäläisiä, mutta nämä olivat kadonneet kuin maan nieleminä.
Heräämisensä jälkeen annoin mukelon välillä jaloitellakin, ja kävimme parissa laitteessa niin, että vain istuimme vierekkäin. Mukelosta selvisi muutamia uusia asioita, mm. se, että tuo näyttäisi pitävän todella paljon korkeista paikoista. Esimerkiksi yksiraiteisesta junasta oli kiva kuikuilla alas. Karusellissa puolestaan musiikki kiinnosti eniten, joten mukelo keskitti katseensa jatkuvasti kohti karusellin keskustaa, mistä musiikki kuului, eikä katsellut ollenkaan huvipuiston suuntaan. Hepparata ja Rumpukaruselli vaikuttivat niiltä laitteilta, joista mukelo sai eniten jännitystä irti, ensi vuonna Pallokarusellikin saattaa jo vedota. Osa pikkulasten laitteista oli niin mitäänsanomattomia, että mukelo lähinnä vaikutti ihmettelevän, miksi me oikein istuimme niissä.
Mukelon heräämisen jälkeen klovniorkesteri alkoi "seurata" meitä. Ensin ihmettelin, että miksi he todella seurasivat, kunnes tajusin, että itse pyrin välttämään kantoliinan kanssa paikkoja, joissa ihmiset kävelevät kovin tiiviisti, ja orkesteri taisi tehdä juuri samoin. Vähän hassulta niiden seuraaminen kuitenkin tuntui, joten onneksi ne eksyivät reitiltä meidän siirryttyämme yksiraiteiseen. Pikkunoita Tixiä ja Pixiä emme valitettavasti nähneet.
Hepparadalla sattui hassu näky. Meidän edellämme jonossa oli kuusilapsinen musta perhe, joilla oli vielä jonkun lapsen musta kaverikin mukana. Hepparadalla liikkuu kerrallaan neljä heppaa, joten melko pitkään kaikki hevoset olivat noiden mustien lasten käytössä. Se hepparata on muutenkin muusta huvipuistosta visuaalisesti erottuva puistoalue, joten tuossa näyssä oli jotain suorastaan sadunomaista. Etenkin kun nuo lapset oli puettu hyvin yhdenmukaisesti, pojilla oli samanlaiset housut ja kauluspaidat, tytöillä samanlaiset mekot. Sattumalta tuo perhe lähti huvipuistosta samanaikaisesti kuin mekin, joten kun etsin jotain sopivaa lasta, jolle luovuttaa narunvetopalkinnot, kuten olen joka vuosi tehnyt Linnanmäeltä lähtiessäni (mukelo on vielä liian pieni niille), oli valinta tällä kertaa helppo. Totesin heille, että koska heillä on niin paljon lapsia, on heillä varmaan käyttöä ylimääräisille leluille. Perheen isä purskahti nauruun, ja kiitti iloisesti leluista. Yleensä olen valinnut jonkun syystä tahi toisesta itkevän lapsen, tällä kerralla valinnan ratkaisikin tuo lasten suuri lukumäärä.
Käsittämättömän hyvin mukelo tuolla jaksoi, kotiin lähdimme siinä seitsemän maissa vain, koska alkoi tulla turhan kylmä ja sadekin uhkasi.
-
prosessi
Muisti on valikoiva. Meinasin unohtaa kertoa, että kaikkein eniten mukelo kuitenkin tykkäsi peilisalista. Se ei katsellut peileistä itseään, vaan minua, ja nauroi jokaisen peilin kohdalla ääneen. Naurettuaan peilikuvalleni se kuitenkin aina kääntyi vilkaisemaan minua suoraan, ja nauroi vähän lisää. Kiusallista kerrassaan.
-
prosessi
Tänään oli mukelon ensimmäinen täysimittainen päiväkotipäivä. Kuten arvata saattoi, oli päivä mennyt erinomaisesti, vaikka se kohtuuttoman pitkä onkin. Lapsiparka joutuu olemaan siellä yli 9 tuntia päivässä, kun minun työmatkani ei ole sieltä lyhimmästä päästä. Hoitotädit luonnehtivat mukeloa iloiseksi ja asioita hyvin tarkkaan tutkivaksi, lähes koko päivä oli kulunut päiväkotia kartoittamalla.
Koska mukelo jostain syystä on aina nukkunut hyvin aikaiset päiväunet, oli se meinannut nukahtaa lounaspöytään, joten eipä näköjään tarvitse miettiä sitäkään, että saako tuo nukuttua päiväkodissa. Ainoa itku tuli siinä vaiheessa, kun tulin mukeloa hakemaan, mukelo ja muut kun olivat aidatulla pihalla, ja minun piti kiertää päiväkodin oven kautta sinne pihalle. Mukelosta ilmeisesti sieltä aidan takaa näytti siltä, että olin aikeissa lähteä taas pois ilman sitä, ja sen sietoraja äidin poissaoloajalle tuli välittömästi vastaan. Saa nähdä, mitä mieltä tuo on päiväkotiin jäämisestä huomenna aamulla.
Koska mukelo jostain syystä on aina nukkunut hyvin aikaiset päiväunet, oli se meinannut nukahtaa lounaspöytään, joten eipä näköjään tarvitse miettiä sitäkään, että saako tuo nukuttua päiväkodissa. Ainoa itku tuli siinä vaiheessa, kun tulin mukeloa hakemaan, mukelo ja muut kun olivat aidatulla pihalla, ja minun piti kiertää päiväkodin oven kautta sinne pihalle. Mukelosta ilmeisesti sieltä aidan takaa näytti siltä, että olin aikeissa lähteä taas pois ilman sitä, ja sen sietoraja äidin poissaoloajalle tuli välittömästi vastaan. Saa nähdä, mitä mieltä tuo on päiväkotiin jäämisestä huomenna aamulla.
-
NegaDuck
NegaDuck kirjoitti:Mä laskin 133 (jätin lainatut mukelot pois laskuista). Voiko aamupöpperössä olla näin tylsää?
Voi olla että laskit mua paremmin, katoin UFC:tä samaan aikaan sivusilmällä, mikä söi keskittymistä. Mäkään en laskenut lainattuja.
When I'm not lying I'm the most honorable man you'll know
-
prosessi
Newton kirjoitti:NegaDuck kirjoitti:Mä laskin 133 (jätin lainatut mukelot pois laskuista). Voiko aamupöpperössä olla näin tylsää?
Voi olla että laskit mua paremmin, katoin UFC:tä samaan aikaan sivusilmällä, mikä söi keskittymistä. Mäkään en laskenut lainattuja.
Olen sitä mieltä, että pikkusiskoni keksi aikoinaan kätevimmän laskutavan tällaisille asioille. Hän nimittäin laski näin: yksi, kaksi, paljomonta.
-
Bliss
-
Pyry-Matias
Pyry-Matias kirjoitti:CTRL+f:lläkö haitte?
No ei ny helevetti ruveta fuskaamaan. Silmillä kirmailin läpi näitä tekstejä ja laskin joka mukelon jonka yhytin.
90:n kohdalla saatoin seota laskuissa kyllä, piti kattoo GSP v Serra 2, vaikka sen olikin jo nähnyt.
When I'm not lying I'm the most honorable man you'll know
-
prosessi
Pakko kai se on hyväksyä, että jos koti-päivähoito-työ -sompailuun sisältyy julkisten käyttämisen lisäksi n. 45 min reipasta hyötyliikuntaa kaksi kertaa päivässä, ei noita reissuja tehdä työvaatteissa. Ei kyllä ollenkaan huvittaisi kanniskella työvaatteitakin mukelon tavaroiden lisäksi laukussa ees-taas, mutta minkäs teet.
Onneksi mukelo itse suhtautuu aikaisiin aamureissuihin positiivisesti, itse asiassa se ei aina edes viitsi avata silmiään, nukkuu vaan kun laitan sen aamukuntoon ja pakkaan kantoliinaan. Herää sitten viimeistään hoitopaikassa. Kaikki vaikuttaisi sujuvan hyvin, mukelo ei pahemmin noteeraa lähtöäni sieltä, paluuni sen sijaan aikaansaa valtaisan riemastuksen.
Onneksi mukelo itse suhtautuu aikaisiin aamureissuihin positiivisesti, itse asiassa se ei aina edes viitsi avata silmiään, nukkuu vaan kun laitan sen aamukuntoon ja pakkaan kantoliinaan. Herää sitten viimeistään hoitopaikassa. Kaikki vaikuttaisi sujuvan hyvin, mukelo ei pahemmin noteeraa lähtöäni sieltä, paluuni sen sijaan aikaansaa valtaisan riemastuksen.
-
prosessi
Ai niin, oli mukelo eilen ollut vähän poikkiteloin henkilökunnan kanssa, se kun ei olisi halunnut nukkua päiväunia. Sen verran väsynyt se oli ollut, että silmät olivat lupsahdelleet kiinni, jolloin se oli sormilla pitänyt silmiään väkisin auki. Kun hoitaja oli siirtänyt sen kädet pois kasvoilta, että silmät saisivat sulkeutua rauhassa, oli mukelo saanut raivarin. Onneksi moinen oli sentään mennyt nopeasti ohi, ja olipa tuo sitten vähän aikaa suostunut lepäilemäänkin.
-
prosessi
Mukelo osaa yllättää puheineen. Se ei vielä ole tajunnut puheen fuktionaalisuutta, eli se ei osaa pyytää tms., mutta se toistelee sanoja satunnaisesti ja joistain asioista se käyttää ihan oikeita sanoja. Tärkeimmät, eli äiti ja auto, osataan jo molemmilla kotimaisilla. Toissapäivänä ruokapöydässä mukelo kuitenkin hämmästytti. Kielsin sitä vähän väliä sotkemasta, ja kun lusikkaa taas liu'utettiin pöydän pintaa pitkin, kysyin mukelolta kyllästyneesti, että mitä minä oikein olen sotkemisesta sanonut. Mukelo siihen: "ei saa". Minä purskahdin nauruun, sillä enhän ollut odottanut minkäänlaista vastausta kysymykseeni, jolloin mukelo sanoi minulle vielä täsmennyksenä "aijai" ja puisteli etusormeaan, mitä minä itse en koskaan ole harrastanut, kun taas äitini on kieltänyt mukeloa juuri niin.
Eilen aamulla taas mukelo katseli eteisen peilistä kun pakkasin sitä kantoliinaan. Siinä sitten kysyin, että näkyykö peilistä äiti ja mukelo. Tuopa ei vastannutkaan "joo", kuten yleensä, vaan "kyl-lä". Tänä aamuna taas lähdimme liikkeelle viisi minuuttia tavanomaista myöhemmin, joten minun oli pakko juosta osa matkasta metrolle mukelo kantoliinassa. Se sujui yllättävän hyvin, mutta lopulta en enää jaksanut, joten jatkoin matkaa kävellen. Siinä vaiheessa mukelo alkoi potkia minua reisiin ja komentaa "koppati-koppati", tunsin itseni aasiksi.
Mukelosta bussikuskiin. Toimitettuani mukelon päiväkotiin olen yrittänyt aina ehtiä tietylle bussivuorolle, yleensä onnistuen yrityksessäni. Jostain kumman syystä tuon vuoron bussikuski tervehtii aina minua, mutten ole kuullut hänen tervehtivän ketään muuta. Hän on se joka tervehtii ensiksi, joten ilmiö ei voi johtua minusta, enkä ole myöskään ainoa tuon vuoron vakimatkustaja, sillä itsekin tunnistan jo muutaman muun vakimatkustajan. Oletan, että minusta henkii edelleen jotain outoa maalaisuutta tai jotain, joka saa ihmiset tervehtimään, koska se jotenkin alitajuisesti tuntuu kuuluvan asiaan.
Eilen aamulla taas mukelo katseli eteisen peilistä kun pakkasin sitä kantoliinaan. Siinä sitten kysyin, että näkyykö peilistä äiti ja mukelo. Tuopa ei vastannutkaan "joo", kuten yleensä, vaan "kyl-lä". Tänä aamuna taas lähdimme liikkeelle viisi minuuttia tavanomaista myöhemmin, joten minun oli pakko juosta osa matkasta metrolle mukelo kantoliinassa. Se sujui yllättävän hyvin, mutta lopulta en enää jaksanut, joten jatkoin matkaa kävellen. Siinä vaiheessa mukelo alkoi potkia minua reisiin ja komentaa "koppati-koppati", tunsin itseni aasiksi.
Mukelosta bussikuskiin. Toimitettuani mukelon päiväkotiin olen yrittänyt aina ehtiä tietylle bussivuorolle, yleensä onnistuen yrityksessäni. Jostain kumman syystä tuon vuoron bussikuski tervehtii aina minua, mutten ole kuullut hänen tervehtivän ketään muuta. Hän on se joka tervehtii ensiksi, joten ilmiö ei voi johtua minusta, enkä ole myöskään ainoa tuon vuoron vakimatkustaja, sillä itsekin tunnistan jo muutaman muun vakimatkustajan. Oletan, että minusta henkii edelleen jotain outoa maalaisuutta tai jotain, joka saa ihmiset tervehtimään, koska se jotenkin alitajuisesti tuntuu kuuluvan asiaan.
-
prosessi
Eilen kävimme lääkärillä, kun mukelon päiväkodista tarttunut flunssa ei millään ole tahtonut talttua ja aloin tuntea itseni huonoksi äidiksi, kun en ollut käyttänyt sitä näytillä ja yskä vain paheni. Lääkäri olikin sitten aivan kertakaikkisen ihana. Silläkin oli ilahduttava "flunssat on vain flunssia" -asenne, ja totesi suoraan ettei nytkään olisi tarvinnut tulla. Korvatulehdukseen tuo kuitenkin antibioottireseptin kirjoitti, mutta kielsi hakemasta lääkkeitä apteekista, ellei mukelo selkeästi ala oireilla tulehtunutta korvaansa. Lupasin silputa reseptin heti kotiin päästyämme...
Tänään sitten mukelo sai pitää lepopäivän ja minä tein etätöitä. Sen verran väsynyt tuo on sentään ollut, että työnteko on sujunut täälläkin hyvin, mitä nyt välillä vähän tanssimme. Laitoin nimittäin CD-soittimen lattialle ja Smokien soimaan. Mukelo aloitti testailemalla mitä soittimen eri nappuloista tapahtuu, mutta ei voinut olla samalla tanssimatta jaloillaan, joten jalat tepsuttelivat soittimen ympärillä kun sormet näpräsivät sen nappuloita. Onneksi ainoa helposti painettava oli kasettisoittimen pause-nappi, joten soitin ei kärsinyt tutkimuksesta sen enempää. Sitten treenasimme jiven perusaskeleita, jotka mukelon mielestä näyttivät lähinnä paikallaan tepastelulta nopeaan tahtiin, kädet äidin käsissä. Yritti tuo tanssia hieman myös itsekseen, jolloin se tepasteli pyörien paikoillaan ympäri kunnes kaatui. Vähän vielä matkaa parkettien partaveitseksi, ehkä.
Tänään sitten mukelo sai pitää lepopäivän ja minä tein etätöitä. Sen verran väsynyt tuo on sentään ollut, että työnteko on sujunut täälläkin hyvin, mitä nyt välillä vähän tanssimme. Laitoin nimittäin CD-soittimen lattialle ja Smokien soimaan. Mukelo aloitti testailemalla mitä soittimen eri nappuloista tapahtuu, mutta ei voinut olla samalla tanssimatta jaloillaan, joten jalat tepsuttelivat soittimen ympärillä kun sormet näpräsivät sen nappuloita. Onneksi ainoa helposti painettava oli kasettisoittimen pause-nappi, joten soitin ei kärsinyt tutkimuksesta sen enempää. Sitten treenasimme jiven perusaskeleita, jotka mukelon mielestä näyttivät lähinnä paikallaan tepastelulta nopeaan tahtiin, kädet äidin käsissä. Yritti tuo tanssia hieman myös itsekseen, jolloin se tepasteli pyörien paikoillaan ympäri kunnes kaatui. Vähän vielä matkaa parkettien partaveitseksi, ehkä.