Katala minä. Maanantaina palasimme viikon mittaiselta sukulaisreissulta, jonka aikana tavoitteena oli mm. saada mukelo uimaan rohkeammin uimasiipien varassa, ilman suoraa kontaktia johonkuhun aikuiseen. Ensin yritykset eivät oikein johtaneet toivottuun tulokseen, vaan mukelo lähinnä takertui minuun, tai ainakin käteeni aina vedessä ollessaan. Keksin kuitenkin hyödyntää rääpälettä tuohon tarkoitukseen, sillä hiekkakuopan vesi oli erittäin lämmintä ja rääpäle parhaassa vauvauinti-iässä, joten rääpäle veteen ja tuohan teki täydellisiä uintiliikkeitä kainaloista kannatettuna. Mukelo katseli vierestä äärimmäisen harmistuneena, muttei silloin vielä silti uskaltautunut uimaan. Mökillä merivedessä sitten uusia yrityksiä, ja lopulta mukelo uikin melko reippaasti kädestäni kiinni pitäen, mutta halusi sitten taas maihin. Vesikin oli sen verran kylmempää kuin kuopalla, että mukelolla hampaat kalisivat kunnolla. Minä jatkoin uimista ja mukelo puuhasteli omiaan rannalla, kunnes tuo ihan itse vaati takaisin veteen, hokien jo veteen tullessaan "'Rääpäle' ei vielä osaa!" Rohkeasti hän sitten antautui useampaan otteeseen veden kannateltavaksi, vaikka huomasi miten häntä hirvitti ja paleli. Mutta ainakaan rääpäleestä ei vielä ollut samaan...
Itsensä kanssa lähes samanikäisen serkkupuolensa kanssa mukelo puolestaan otti yhteen pariin otteeseen ihan fyysisesti, kun silmä vältti, olivat pojat heti tappelemassa. Yleensä aiheena oli jokin lelu, jota mukelo ei serkun mielestä olisi saanut käyttää, mutta välillä jompikumpi saattoi puhua jotain ihan siansaksaa, johon toinen kivahti "eikä!" toinen puolestaan "kylläpäs!" jne. Ovat kyllä niin tasavahvoja luonteiltaan, että sota voi jatkua pitkäänkin.
Lasten ihmissuhteet ja muita havaintoja
-
prosessi
Pitkä viikko takana, ainakin noin ohjelman puolesta. Maanantaina siis lähdimme Tukholmaan koko perhe, mukelo kun on kesäreissusta lähtien tiedustellut koska pääsee taas ison laivan kyytiin. Tällä kertaa ei ollut polkupyöriä matkassa, joten autokannelle emme päässeet, mutta sen sijaan pallomeri oli nyt taas yleisessä käytössä, kun taas kesällä se oli maksulliselle lastenhoidolle varattu ja yleiset lastenjutut olivat konferenssitiloissa, missä pallomeri oli korvattu pomppulinnalla. Tuo pallomeri-leikkitila oli kyllä aika pieni reissussa olleiden lasten lukumäärään nähden, vaikka heitä kesää vähemmän olikin. Siellä oli kuitenkin helpompaa tarkkailla mukelon ja muiden paikalla olleiden lasten keskinäisiä suhteita.
Kun porukkaa oli paljon, mukelo keskittyi lähinnä leikkimään itsekseen, ilmeisesti koska hälisevän porukan sisään oli vaikea päästä, etenkin kun aika harva siellä keskittyi mihinkään yhteisleikkeihin. Jostain syystä mukelon toiminta kuitenkin häiritsi erityisesti isompia lapsia niin paljon, että he pyrkivät parhaansa mukaan sotkemaan mukelon leikkejä. Jos mukelo ajoi potkuautolla, häneen törmäiltiin ostoskärryillä, toisella potkuautolla, päälleen kaadettiin jättiläislegotorni tai pahimmillaan jopa "kaaduttiin" niin, että käsi muka vahingossa kietoutui mukelon kaulan ympärille ja kaatoi hänetkin lattialle. Mukelo ei kuitenkaan suhtautunut noihin temppuihin häirintänä, vaan niistä tuli osa hänen omia leikkejään, mikä selvästi sekin ärsytti noita lapsia, sillä oikea reaktio heidän mielestään olisi ilmeisesti ollut itkeminen ja äidin luokse juokseminen. Myös mukelon lelujen ryöstämistä ja mukelon leikkien matkimista niillä tapahtui paljon. Näissäkin tilanteissa mukelo vain poimi jonkin muun lelun ja jatkoi sillä leikkimistä, jolloin sekin ennen pitkää ryöstettiin, ja mukelo sai poimittua takaisin omaan käyttöönsä sen ensin ryöstetyn ja toisen lelun takia hylätyn lelun. Jostain syystä myös pienet, konttausikäiset lapset pyrkivät parhaansa mukaan mukelon suuntaan, mutta heillä oli onneksi omat vanhemmat rajoittamassa heidän tekemisiään, sillä vahinkoriski kovin eri-ikäisten lasten yhteisleikeissä on melko suuri.
Laivasta Tukholmassa pois noustessamme mukelo huomasi heti siihen kävelyputkeen astuttuaan, että olimme ulkona laivasta. Ensimmäinen reaktio oli kauhistunut "ei" ja itku, minkä jälkeen mukelo sanoi haluavansa takaisin laivan kyytiin. Minä sanoin olevamme menossa vain käymään kaupungilla, mutta lupasin tulevamme takaisin jo samana päivänä laivan kyytiin. Ehdotin, että menisimme katsomaan mitä kaikkea kivaa Tukholmasta löytyy, jos vaikka jokin kiva lelukauppakin. "Ei mennä kauppaan", oli mukelon kommentti, jolloin ihmettelin eikö edes lelukauppa kelpaisi hänelle. "Mennään lelukauppaan, ja sitten takaisin laivan kyytiin", mukelo ehdotti, mikä kelpasi minullekin erinomaisesti.
Kaupungilla oli mukavaa, kun ei ollut kiire minnekään, vaan saattoi vaellella ympäriinsä ihan vapaasti. Entisen Stor och liten:in kohdalla olevasta lelukaupasta mukelo sitten sai valita jotain mukaansa. Sinänsä mielenkiintoinen ilmiö nykyään on, että vaikka mukelolla aina on ollut lupa lelukaupassa käydessämme valita mukaan jokin lelu, yleensä valitseminen ei kerta kaikkiaan onnistu, vaan aina kun mukelolla on jokin lelu kädessään ja häneltä kysytään josko hän haluaa sen mukaansa, mukelo vastaa ei ja laittaa kyseisen lelun takaisin hyllyyn. Lopulta valinta sitten täytyy tehdä hänen puolestaan, jotta lupauksen siitä yhden lelun kotiin saamisesta yleensäkään voisi pitää. Eikä tuo ainakaan siitä johdu, että lelukaupoissa käytäisiin liian usein, tähän mennessä mukelo on eläessään käynyt sellaisessa ehkä viitisen kertaa.
Takaisin laivaan palattaessamme alkoi sataa, joten mukelo nostettiin miehen niskaan kävelyvauhdin nopeuttamistarkoituksessa. Laivan nähdessään mukelo alkoi sieltä niskasta hihkua "minä lupaan, minä lupaan, minä lupaan", jota mies kovasti ihmetteli, kunnes muistin aamulla muotoilleeni toteamukseni laivaan paluusta näin: "Minä lupaan, että tulemme vielä tänään takaisin laivan kyytiin." Kummasti tuli vahvistus sille ajatukselleni, että lupausten pitämistä voi lapselle opettaa vain pitämällä aina omat lupauksensa...
Palasimme keskiviikkona, ja heti torstaina edessä oli uusi matka, tällä kertaa hautajaisiin Pohjanmaalle. Laivamatka oli varattu ennen tietoa hautajaisista, muuten tuskin olisimmekaan kehitelleet näin ohjelmarikasta viikkoa. Tosin mukelo on odotellut junan leikkivaunun kyytiin pääsyä vielä pidempään kuin ison laivan kyytiin pääsyä, joten lapsia tämä järjestely ei ollenkaan haitannut. Junassa mukelon yhteisleikit sujuivat paljon paremmin kuin laivalla, ilmeisesti lasten pienempi määrä vaikutti siihen, että mukelon oli helpompaa ottaa kontaktia muihin lapsiin. Menomatkalla oli jännä katsoa, miten mukelo adaptoitui leikeissään aina sen mukaan, minkä ikäinen ja tyyppinen leikkikaveri hänellä milloinkin oli. Pienten lasten kanssa leikit olivat rauhallisempia, selkeästi isompien kanssa taas keskityttiin enemmän puhumaan, mutta yhden mukeloa puolitoista vuotta vanhemman pojan kanssa tilanne oli kummallinen. Molemmat osasivat olla ihmisiksi sekä yksin että muiden seurassa junan leikkialueella, mutta heti jos molemmat olivat siellä samanaikaisesti, leikki muuttui riehumiseksi parissa minuutissa, aivan kuin kyseessä olisi ollut tulivuorenpurkaus. Pojilla kyllä oli hauskaa, mutta kenelläkään muulla ei. Niinpä pojat alkumatkasta joutuivatkin vuorottelemaan leikkialueella leikkimisen suhteen, ja vasta loppumatkasta, siinä vaiheessa kun kumpikin oli onnistunut kuulemaan toisen osapuolen vanhempien ohjeistuksia lapselleen, ja päätyivät käskyttämään toisiaan tyyliin "sun äiti sanoi, että..." tilanne rauhoittui riittävästi mahdollistamaan yhteisleikit.
Hautajaisissa molemmat lapset taas kunnostautuivat suorastaan hämmästyttävästi. Koko tilaisuuden ajan he ottivat rauhallisesti, ja mukelon ainoa harmin aihe oli, kun samanikäinen serkkupuolensa päästettiin ryömimään kirkonpenkkien väleissä, eikä hän saanut mennä mukaan. Silloin hän pariin otteeseen komensi kovaan ääneen miestä päästämään irti, mutta kun serkkupuolen äiti kielsi häntä metelöimästä, vaikeni hän kuin seinään. Kävi kyllä itselläni mielessä, että oikeampi toimintamalli olisi ollut serkkupuolen ryömimisen kieltäminen, mutta hautajaistoimitus ei ehkä ole oikea paikka keskustella lastenkasvatuksesta.
Muistotilaisuudessa puolestaan meidän lapsemme antoivat aikamoisen nukkumisnäytöksen. Mukelon päiväuniaikaan olimme ruokapöydässä, missä hän vain lakosi minun syliini nukkumaan. Kannoin hänet ainoaan edes vähän pehmeään paikkaan nukkumaan, mikä oli seurakuntasalin flyygelin alusmaton päällinen. Vähän ajan päästä rääpälekin simahti, joten hänet vietiin samaan paikkaan nukkumaan. Siellä he sitten nukkuivat vierekkäin flyygelin alla. Kun ruoat sitten oli syöty, oli aika siirtyä muistelemaan. Muistelua elävöitettiin - milläs muullakaan kuin flyygelin soitolla... Kysyimme sitten sekä papilta että vainajan leskeltä, että siirtäisimmekö lapset pois, mutta molempien mielestä he saivat nukkua siellä missä nukkuivat, sillä he sopivat kovin hyvin koristeeksi sinne mustissa housuissaan, henkseleissään ja kravateissaan, sekä valkoisissa kauluspaidoissaan. Mukelo vetelikin siellä sikeitä koko tilaisuuden ajan, rääpälekin sai nukuttua paikoillaan yli puolet ajasta, säpsähdellen vaan vähän aina kun flyygeli alkoi soida.
Paluumatkalla puolestaan junaan sattui perhe, jossa lapsista vanhin, poika, oli ala-asteella, keskimmäinen ilmeisesti viisivuotias tyttö ja nuorin parivuotias tyttö. Heistä mukelo valitsi kontaktinottoyritystensä kohteeksi viisivuotiaan, joka ensin leikki kuin ei olisi huomannutkaan koko mukeloa, nolotti ilmeisesti tuollainen pikkupojan osoittama kiinnostus. Matka oli kuitenkin pitkä, ja lopulta tyttö alkoi lämmetä oikein kunnolla. Lopulta hän sitten halusikin jo tietää mukelon asuinpaikkakuntaa, nimeä ja pikkuveljen nimeä, ja mukelo oli ihan helisemässä kaikkien kysymysten kanssa. Eihän mukelo tietenkään tiennyt missä hän asuu, ja samaten termi "nimi" on mukelolla vielä vähän hakusessa, hän kyllä tietää sekä omansa että veljensä nimet ja käyttää niitä aktiivisesti, mutta kyseiset nimet eivät vielä ole hänelle yksilöintivälineitä, vaan saman tason käsitteitä kuin vaikkapa koira ja kissa, sillä erotuksella, että molempia esiintyy vain yksi kappale, toisin kuin koirien ja kissojen suhteen on. Niinpä kun tyttö kysyi mukelon nimeä, mukelo vain viittasi minun suuntaani ja vastasi "äiti", tarkoituksenaan sanoa, että äiti tietää paremmin tällaiset nimiasiat, kysy siltä. Tyttö siihen ällistyneenä: "Siis onko sun nimi ihan oikeesti Äiti? Ei voi olla, kerro mikä se oikeesti on." Mukelo puolestaan siihen: "Missä äiti?" ja viittasi taas minun suuntaani. Tyttö ällistyi vielä enemmän ja kysyi: "Siis onks sun nimi joku Misse, vai onks se sun pikkuveljen nimi?" Tässä vaiheessa mukelo kiemurteli kiusallisesta tilanteesta ehdottamalla "mennään tonne liukumäkeen, kissa ja 'Mukelon' auto laskee mäkeä". Tyttö antoi onneksi periksi ja meni mäkeen mukelon kanssa. Myöhemmin tyttö kuitenkin kävi minulta kysymässä sekä poikien nimiä että kotipaikkaamme.
Kun porukkaa oli paljon, mukelo keskittyi lähinnä leikkimään itsekseen, ilmeisesti koska hälisevän porukan sisään oli vaikea päästä, etenkin kun aika harva siellä keskittyi mihinkään yhteisleikkeihin. Jostain syystä mukelon toiminta kuitenkin häiritsi erityisesti isompia lapsia niin paljon, että he pyrkivät parhaansa mukaan sotkemaan mukelon leikkejä. Jos mukelo ajoi potkuautolla, häneen törmäiltiin ostoskärryillä, toisella potkuautolla, päälleen kaadettiin jättiläislegotorni tai pahimmillaan jopa "kaaduttiin" niin, että käsi muka vahingossa kietoutui mukelon kaulan ympärille ja kaatoi hänetkin lattialle. Mukelo ei kuitenkaan suhtautunut noihin temppuihin häirintänä, vaan niistä tuli osa hänen omia leikkejään, mikä selvästi sekin ärsytti noita lapsia, sillä oikea reaktio heidän mielestään olisi ilmeisesti ollut itkeminen ja äidin luokse juokseminen. Myös mukelon lelujen ryöstämistä ja mukelon leikkien matkimista niillä tapahtui paljon. Näissäkin tilanteissa mukelo vain poimi jonkin muun lelun ja jatkoi sillä leikkimistä, jolloin sekin ennen pitkää ryöstettiin, ja mukelo sai poimittua takaisin omaan käyttöönsä sen ensin ryöstetyn ja toisen lelun takia hylätyn lelun. Jostain syystä myös pienet, konttausikäiset lapset pyrkivät parhaansa mukaan mukelon suuntaan, mutta heillä oli onneksi omat vanhemmat rajoittamassa heidän tekemisiään, sillä vahinkoriski kovin eri-ikäisten lasten yhteisleikeissä on melko suuri.
Laivasta Tukholmassa pois noustessamme mukelo huomasi heti siihen kävelyputkeen astuttuaan, että olimme ulkona laivasta. Ensimmäinen reaktio oli kauhistunut "ei" ja itku, minkä jälkeen mukelo sanoi haluavansa takaisin laivan kyytiin. Minä sanoin olevamme menossa vain käymään kaupungilla, mutta lupasin tulevamme takaisin jo samana päivänä laivan kyytiin. Ehdotin, että menisimme katsomaan mitä kaikkea kivaa Tukholmasta löytyy, jos vaikka jokin kiva lelukauppakin. "Ei mennä kauppaan", oli mukelon kommentti, jolloin ihmettelin eikö edes lelukauppa kelpaisi hänelle. "Mennään lelukauppaan, ja sitten takaisin laivan kyytiin", mukelo ehdotti, mikä kelpasi minullekin erinomaisesti.
Kaupungilla oli mukavaa, kun ei ollut kiire minnekään, vaan saattoi vaellella ympäriinsä ihan vapaasti. Entisen Stor och liten:in kohdalla olevasta lelukaupasta mukelo sitten sai valita jotain mukaansa. Sinänsä mielenkiintoinen ilmiö nykyään on, että vaikka mukelolla aina on ollut lupa lelukaupassa käydessämme valita mukaan jokin lelu, yleensä valitseminen ei kerta kaikkiaan onnistu, vaan aina kun mukelolla on jokin lelu kädessään ja häneltä kysytään josko hän haluaa sen mukaansa, mukelo vastaa ei ja laittaa kyseisen lelun takaisin hyllyyn. Lopulta valinta sitten täytyy tehdä hänen puolestaan, jotta lupauksen siitä yhden lelun kotiin saamisesta yleensäkään voisi pitää. Eikä tuo ainakaan siitä johdu, että lelukaupoissa käytäisiin liian usein, tähän mennessä mukelo on eläessään käynyt sellaisessa ehkä viitisen kertaa.
Takaisin laivaan palattaessamme alkoi sataa, joten mukelo nostettiin miehen niskaan kävelyvauhdin nopeuttamistarkoituksessa. Laivan nähdessään mukelo alkoi sieltä niskasta hihkua "minä lupaan, minä lupaan, minä lupaan", jota mies kovasti ihmetteli, kunnes muistin aamulla muotoilleeni toteamukseni laivaan paluusta näin: "Minä lupaan, että tulemme vielä tänään takaisin laivan kyytiin." Kummasti tuli vahvistus sille ajatukselleni, että lupausten pitämistä voi lapselle opettaa vain pitämällä aina omat lupauksensa...
Palasimme keskiviikkona, ja heti torstaina edessä oli uusi matka, tällä kertaa hautajaisiin Pohjanmaalle. Laivamatka oli varattu ennen tietoa hautajaisista, muuten tuskin olisimmekaan kehitelleet näin ohjelmarikasta viikkoa. Tosin mukelo on odotellut junan leikkivaunun kyytiin pääsyä vielä pidempään kuin ison laivan kyytiin pääsyä, joten lapsia tämä järjestely ei ollenkaan haitannut. Junassa mukelon yhteisleikit sujuivat paljon paremmin kuin laivalla, ilmeisesti lasten pienempi määrä vaikutti siihen, että mukelon oli helpompaa ottaa kontaktia muihin lapsiin. Menomatkalla oli jännä katsoa, miten mukelo adaptoitui leikeissään aina sen mukaan, minkä ikäinen ja tyyppinen leikkikaveri hänellä milloinkin oli. Pienten lasten kanssa leikit olivat rauhallisempia, selkeästi isompien kanssa taas keskityttiin enemmän puhumaan, mutta yhden mukeloa puolitoista vuotta vanhemman pojan kanssa tilanne oli kummallinen. Molemmat osasivat olla ihmisiksi sekä yksin että muiden seurassa junan leikkialueella, mutta heti jos molemmat olivat siellä samanaikaisesti, leikki muuttui riehumiseksi parissa minuutissa, aivan kuin kyseessä olisi ollut tulivuorenpurkaus. Pojilla kyllä oli hauskaa, mutta kenelläkään muulla ei. Niinpä pojat alkumatkasta joutuivatkin vuorottelemaan leikkialueella leikkimisen suhteen, ja vasta loppumatkasta, siinä vaiheessa kun kumpikin oli onnistunut kuulemaan toisen osapuolen vanhempien ohjeistuksia lapselleen, ja päätyivät käskyttämään toisiaan tyyliin "sun äiti sanoi, että..." tilanne rauhoittui riittävästi mahdollistamaan yhteisleikit.
Hautajaisissa molemmat lapset taas kunnostautuivat suorastaan hämmästyttävästi. Koko tilaisuuden ajan he ottivat rauhallisesti, ja mukelon ainoa harmin aihe oli, kun samanikäinen serkkupuolensa päästettiin ryömimään kirkonpenkkien väleissä, eikä hän saanut mennä mukaan. Silloin hän pariin otteeseen komensi kovaan ääneen miestä päästämään irti, mutta kun serkkupuolen äiti kielsi häntä metelöimästä, vaikeni hän kuin seinään. Kävi kyllä itselläni mielessä, että oikeampi toimintamalli olisi ollut serkkupuolen ryömimisen kieltäminen, mutta hautajaistoimitus ei ehkä ole oikea paikka keskustella lastenkasvatuksesta.
Muistotilaisuudessa puolestaan meidän lapsemme antoivat aikamoisen nukkumisnäytöksen. Mukelon päiväuniaikaan olimme ruokapöydässä, missä hän vain lakosi minun syliini nukkumaan. Kannoin hänet ainoaan edes vähän pehmeään paikkaan nukkumaan, mikä oli seurakuntasalin flyygelin alusmaton päällinen. Vähän ajan päästä rääpälekin simahti, joten hänet vietiin samaan paikkaan nukkumaan. Siellä he sitten nukkuivat vierekkäin flyygelin alla. Kun ruoat sitten oli syöty, oli aika siirtyä muistelemaan. Muistelua elävöitettiin - milläs muullakaan kuin flyygelin soitolla... Kysyimme sitten sekä papilta että vainajan leskeltä, että siirtäisimmekö lapset pois, mutta molempien mielestä he saivat nukkua siellä missä nukkuivat, sillä he sopivat kovin hyvin koristeeksi sinne mustissa housuissaan, henkseleissään ja kravateissaan, sekä valkoisissa kauluspaidoissaan. Mukelo vetelikin siellä sikeitä koko tilaisuuden ajan, rääpälekin sai nukuttua paikoillaan yli puolet ajasta, säpsähdellen vaan vähän aina kun flyygeli alkoi soida.
Paluumatkalla puolestaan junaan sattui perhe, jossa lapsista vanhin, poika, oli ala-asteella, keskimmäinen ilmeisesti viisivuotias tyttö ja nuorin parivuotias tyttö. Heistä mukelo valitsi kontaktinottoyritystensä kohteeksi viisivuotiaan, joka ensin leikki kuin ei olisi huomannutkaan koko mukeloa, nolotti ilmeisesti tuollainen pikkupojan osoittama kiinnostus. Matka oli kuitenkin pitkä, ja lopulta tyttö alkoi lämmetä oikein kunnolla. Lopulta hän sitten halusikin jo tietää mukelon asuinpaikkakuntaa, nimeä ja pikkuveljen nimeä, ja mukelo oli ihan helisemässä kaikkien kysymysten kanssa. Eihän mukelo tietenkään tiennyt missä hän asuu, ja samaten termi "nimi" on mukelolla vielä vähän hakusessa, hän kyllä tietää sekä omansa että veljensä nimet ja käyttää niitä aktiivisesti, mutta kyseiset nimet eivät vielä ole hänelle yksilöintivälineitä, vaan saman tason käsitteitä kuin vaikkapa koira ja kissa, sillä erotuksella, että molempia esiintyy vain yksi kappale, toisin kuin koirien ja kissojen suhteen on. Niinpä kun tyttö kysyi mukelon nimeä, mukelo vain viittasi minun suuntaani ja vastasi "äiti", tarkoituksenaan sanoa, että äiti tietää paremmin tällaiset nimiasiat, kysy siltä. Tyttö siihen ällistyneenä: "Siis onko sun nimi ihan oikeesti Äiti? Ei voi olla, kerro mikä se oikeesti on." Mukelo puolestaan siihen: "Missä äiti?" ja viittasi taas minun suuntaani. Tyttö ällistyi vielä enemmän ja kysyi: "Siis onks sun nimi joku Misse, vai onks se sun pikkuveljen nimi?" Tässä vaiheessa mukelo kiemurteli kiusallisesta tilanteesta ehdottamalla "mennään tonne liukumäkeen, kissa ja 'Mukelon' auto laskee mäkeä". Tyttö antoi onneksi periksi ja meni mäkeen mukelon kanssa. Myöhemmin tyttö kuitenkin kävi minulta kysymässä sekä poikien nimiä että kotipaikkaamme.
-
prosessi
Pitäisi kirjoittaa vähän useammin, ettei puolet aina pääsisi unohtumaan...
Viime aikoina mukelolla on ollut käsittelyssä teoria, että bussien tangot ovatkin vesiletkuja. Minä olen väittänyt vastaan, ja välillä mm. tiedustellut miten se vesi pääsisi letkuista ulos, kun ei ole hanojakaan. Mukelo siihen, että tietenkin silloin kun bussi kaatuu. Eilen kotiin tullessamme mukelo sitten mielestään sai teoriansa todistettua, sillä istumapaikkamme vieressä olevan ikkunan tuplalasien väliin oli jotenkin päätynyt paljon vettä, joka aaltoili siellä edes takaisin. Mukelon mielestä se oli tietenkin peräisin siitä vesiletkusta, joka meni seinän sisään ihan ikkunan alapuolella... Yritäpä siinä sitten väittää uskottavasti vastaan.
Päiväkotireissujen yhteydessä taas sienet ovat osoittautuneet ehkä mielenkiintoisimmaksi asiaksi maailmassa. Mukelo muistaa kaikki sienet matkan varrelta ja puhuu jokaisesta jo etukäteen lajinimiä myöten. Todeten aina itse itselleen: "Kyllä 'Mukelo' muistaa." Samaten hän muistaa, ettei kärpässienistä voi tehdä sienikastiketta, joka nykyään kuuluu hänen herkkuruokiinsa kaalilaatikon ja maksapihvien ohella. (Tuli tuossa joku aika sitten ihan kumma olo, kun väsäsin tavoistani poiketen pizzaa ja mukelo kieltäytyi syömästä, vaatien pizzan tilalle kaalilaatikkoa. Epäilyttävä lapsi.)
Rääpäle puolestaan on hyvin täsmällinen tapaus. Puolivuotispäivänään tuo päätyi siihen lopputulokseen, ettei ole enää vauva, ja nousi omin avuin istumaan. Tänään tuo puolestaan aloitti konttaamisen oikein tosissaan, eli samalla tavalla näyttäisi kehittyvän kuin isoveljensä, että ryömiminen jää kokonaan välistä pois. Mukelo on hieman huolissaan, kun rääpäle ei enää pysy tallessa omalla viltillään, vaan ilmestyy näkyviin milloin mistäkin. Mukelon mielestä rääpäle pitäisi aina tällöin palauttaa lähtöpisteeseensä, ja ellei kukaan muu sitä tee, mukelo yrittää itse raahata rääpäleen paikoilleen.
Puolivuotiaana aloitimme myös rääpäleen ruokinnan oikeilla ruoilla, ja sillä oli yllättäviä seurauksia mukelon suhteen. Mukelo itse ei ole käyttänyt ruokalappua enää yli vuoteen, mutta kun sellainen puettiin rääpäleelle, halusi mukelo sen itselleen. Teimme niin, minkä jälkeen tietenkin kaivoin rääpäleelle esiin toisen, mukelon vanhan ruokalapun. Mukelo vaati heti sitäkin itselleen, mihin en luonnollisestikaan enää suostunut. Se sai mukelon pillahtamaan aivan lohduttomaan itkuun ja ryntäämään omaan huoneeseensa volisemaan suureen ääneen. Minä ruokin rääpäleen nopeasti, minkä jälkeen menin kysymään mukelolta, josko hän haluaisi että minä syötän hänetkin. Sitä hän halusi, eikä omalla tuolilla istuminenkaan kelvannut, vaan minun sylissäni piti istua. Tänään taas syötin rääpäleen poikkeuksellisesti autokaukalossa, minkä jälkeen mukelokin halusi ehdottomasti istua siinä rääpäleen säälittävän pienessä kaukalossa syömässä, vaikka siinä istumisen täytyy olla todella epämukavaa isolle lapselle. Katsellaan nyt mitä tästä tilanteesta tulee, jotenkin vain tuntuu hassulta, että ruokalappuihin ja syömiseen liittyy mukelolla noin voimakkaita tunteita. Ilmeisesti ne tuovat mieleen jotain oikein positiivista vauva-ajoista.
Torstaina kävin lasten kanssa kaupungilla. Bussissa matkalla keskustaan mukelo selosti taas omiaan, milloin ikkunanpielien ruuveista mukamas sai säädettyä radiota kovemmalle, milloin taas niistä painamalla sai bussin käyntiin. Jossain vaiheessa matkaa bussi sitten kurvasi sen verran äkkinäisesti, että jouduin tarttumaan tankoon etten putoaisi penkiltä. Sanoin sitten ääneen, että kylläpäs bussi ajoikin kovaa. Mukelo siihen: "Nii-i, nyt ei kyllä hyvältä näytä." Siinä vaiheessa viereisellä penkillä istunut mies purskahti hillittömään nauruun ja totesi, että onneksi hän itse sentään oli jäämässä kyydistä jo pian, ehkä hän selviytyisi kunnialla kotiin, vaikkei tosin vielä hänenkään kannaltaan kovin hyvältä näyttänyt.
Itse jäimme kyydistä myöhemmin ja kävimme lelukaupassa ostamassa mukelolle toisen 16-palaisen palapelin, kun se ainoa oikea palapelinsä alkaa olla jo liian hyvin muistissa. Kesällä tuon hankittuani huomasin hankkineeni sen juuri oikeaan aikaan, se oli vielä vähän turhan haastava, muttei niin vaikea, että kiinnostus sen takia olisi lopahtanut. Sen rakentamisen opettaminen tapahtui niin, että neuvoin mukeloa vain sanallisesti, kerroin mihin siinä ensimmäisessä palapelinpalan kuvassa kannatti kiinnittää huomiota, jotta pystyi löytämään siihen sopivan palan. Joku aika sitten mukelo kuitenkin kokosi sitä keittiön pöydän ääressä ihan omia aikojaan, ja huomasin hänen rakentavan sitä toisin, eli aloittaen kulmapaloista, jatkaen reunapaloilla ja sijoittaen vasta viimeiseksi keskipalat paikoilleen kuvan mukaisesti. Eli 16-palainen palapeli rakentui hänen mielestään samoin kuin yleensä aloitetaan myös 1000-palainen palapeli, ja palojen muoto merkkasi enemmän kuin niiden esittämä kuva.
Kyseisestä lelukaupasta löytyi sitten myös pikkuruinen ihan oikea piano, jossa oli koskettimia runsaan oktaavin verran. Vähän samantyyppinen kuin Tenava-sarjakuvissa se pieni flyygeli. Minun oli ihan pakko saada se, joten ostin sen "lapsille". Sen jälkeen menimme Cafe Esplanadiin, rääpäle kantoliinassa, mukelo pitäen kiinni toisesta kädestäni, toisessa kädessäni taas kassi, jonka sisällä oli piano ja palapeli. Aikamme jonotettuamme tajusin, ettei minulla ollut ainuttakaan kättä vapaana tarjottimelle, joten jotain oli pakko keksiä. Niinpä sijoitin mukelon pöydän ääreen ja kaivoin kassista palapelin esiin. Pyysin, että mukelo rakentaisi sitä sen aikaa, kun minä jonotin meille syötävää ja juotavaa. Pianon jätin pöydän viereen. Pöytä ei ollut kaukana kassalta, muuten en olisikaan uskaltanut toimia noin. Hämmästyttävää kyllä mukelo kuitenkin istui paikoillaan kuin tatti ja keskittyi palapeliin, pari kertaa vain huhuillen äitiä, jolloin huhuilin takaisin ja sanoin tulevani pian, ja se riitti pitämään mukelon olon riittävän turvallisena. Mukelon käytös teki minuun todella suuren vaikutuksen, mutten uskaltanut kovin paljoa kehua häntä, koska mielestäni kolmivuotiaan ei tarvitsisi vielä kyetä tuollaiseen, ja liika kehuminen voisi luoda paineita/tarpeen selviytyä muistakin sellaisista tilanteista, joista tuon ikäisen ei tarvitse vielä selviytyä.
Kotona sitten otimme pianon koekäyttöön. Soitin ja lauloin kaikki muistamani laulut, jotka mahtuivat kääpiöpianon sävelalaan, ja mukelon suosikki oli "Pienet sammakot". Se piti laulaa moneen otteeseen, ja yleensä alkusanojen kohdalla mukelo pyysi "korvat, korvat", haluten kuulla kohdan, jossa lauletaan "ei oo korvia, ei oo korvia, ei häntää laisinkaan". Autoin myös mukeloa soittamaan tuon niin, että mukelolla oli etusormi ojennettuna ja minä pidin hänen ranteestaan kiinni ja ohjasin siitä hänen kättään. Rääpäle puolestaan istui innoissaan pianon ääressä ja soitti molemmin käsin hurjia riitasointuja sekä lauloi jotain kummaa ölinää. Mukelo keksi tässä vaiheessa, että hänhän voisi pitää rääpäleen ranteesta kiinni ja auttaa tätä soittamaan, mutta jostain kumman syystä lopputulos ei ollut ihan mukelon toivoma... Minä vähän ihmettelin, kuinka rääpäleellä oli niin selvä kuva siitä, miten pianoa soitetaan, mutta tänään minä sen sitten hokasin: satuin taas kerran laittamaan päälle Jerry Lee Lewisin Mona Lisan YouTuben kautta, ja rääpäle intoutui välittömästi soittamaan ilmapianoa ja laulamaan mukana omaa ölinäänsä, eikä tämä todellakaan ollut ensimmäinen eikä toinen kerta kun rääpäle noita esityksiä näkee. Ilmeisesti ajatus oli siitä jäänyt rääpäleen päähän, ja tämänpäiväisen katselun jälkeen rääpäle intoutuikin pianon rämpyttämisen sijaan soittamaan sillä liu'utuksia, ja niiden välillä satunnaisia yksittäisiä koskettimia. Se kuulosti lähes oikealta musiikilta, ölinä oli tosin edelleenkin ölinää.
Viime aikoina mukelolla on ollut käsittelyssä teoria, että bussien tangot ovatkin vesiletkuja. Minä olen väittänyt vastaan, ja välillä mm. tiedustellut miten se vesi pääsisi letkuista ulos, kun ei ole hanojakaan. Mukelo siihen, että tietenkin silloin kun bussi kaatuu. Eilen kotiin tullessamme mukelo sitten mielestään sai teoriansa todistettua, sillä istumapaikkamme vieressä olevan ikkunan tuplalasien väliin oli jotenkin päätynyt paljon vettä, joka aaltoili siellä edes takaisin. Mukelon mielestä se oli tietenkin peräisin siitä vesiletkusta, joka meni seinän sisään ihan ikkunan alapuolella... Yritäpä siinä sitten väittää uskottavasti vastaan.
Päiväkotireissujen yhteydessä taas sienet ovat osoittautuneet ehkä mielenkiintoisimmaksi asiaksi maailmassa. Mukelo muistaa kaikki sienet matkan varrelta ja puhuu jokaisesta jo etukäteen lajinimiä myöten. Todeten aina itse itselleen: "Kyllä 'Mukelo' muistaa." Samaten hän muistaa, ettei kärpässienistä voi tehdä sienikastiketta, joka nykyään kuuluu hänen herkkuruokiinsa kaalilaatikon ja maksapihvien ohella. (Tuli tuossa joku aika sitten ihan kumma olo, kun väsäsin tavoistani poiketen pizzaa ja mukelo kieltäytyi syömästä, vaatien pizzan tilalle kaalilaatikkoa. Epäilyttävä lapsi.)
Rääpäle puolestaan on hyvin täsmällinen tapaus. Puolivuotispäivänään tuo päätyi siihen lopputulokseen, ettei ole enää vauva, ja nousi omin avuin istumaan. Tänään tuo puolestaan aloitti konttaamisen oikein tosissaan, eli samalla tavalla näyttäisi kehittyvän kuin isoveljensä, että ryömiminen jää kokonaan välistä pois. Mukelo on hieman huolissaan, kun rääpäle ei enää pysy tallessa omalla viltillään, vaan ilmestyy näkyviin milloin mistäkin. Mukelon mielestä rääpäle pitäisi aina tällöin palauttaa lähtöpisteeseensä, ja ellei kukaan muu sitä tee, mukelo yrittää itse raahata rääpäleen paikoilleen.
Puolivuotiaana aloitimme myös rääpäleen ruokinnan oikeilla ruoilla, ja sillä oli yllättäviä seurauksia mukelon suhteen. Mukelo itse ei ole käyttänyt ruokalappua enää yli vuoteen, mutta kun sellainen puettiin rääpäleelle, halusi mukelo sen itselleen. Teimme niin, minkä jälkeen tietenkin kaivoin rääpäleelle esiin toisen, mukelon vanhan ruokalapun. Mukelo vaati heti sitäkin itselleen, mihin en luonnollisestikaan enää suostunut. Se sai mukelon pillahtamaan aivan lohduttomaan itkuun ja ryntäämään omaan huoneeseensa volisemaan suureen ääneen. Minä ruokin rääpäleen nopeasti, minkä jälkeen menin kysymään mukelolta, josko hän haluaisi että minä syötän hänetkin. Sitä hän halusi, eikä omalla tuolilla istuminenkaan kelvannut, vaan minun sylissäni piti istua. Tänään taas syötin rääpäleen poikkeuksellisesti autokaukalossa, minkä jälkeen mukelokin halusi ehdottomasti istua siinä rääpäleen säälittävän pienessä kaukalossa syömässä, vaikka siinä istumisen täytyy olla todella epämukavaa isolle lapselle. Katsellaan nyt mitä tästä tilanteesta tulee, jotenkin vain tuntuu hassulta, että ruokalappuihin ja syömiseen liittyy mukelolla noin voimakkaita tunteita. Ilmeisesti ne tuovat mieleen jotain oikein positiivista vauva-ajoista.
Torstaina kävin lasten kanssa kaupungilla. Bussissa matkalla keskustaan mukelo selosti taas omiaan, milloin ikkunanpielien ruuveista mukamas sai säädettyä radiota kovemmalle, milloin taas niistä painamalla sai bussin käyntiin. Jossain vaiheessa matkaa bussi sitten kurvasi sen verran äkkinäisesti, että jouduin tarttumaan tankoon etten putoaisi penkiltä. Sanoin sitten ääneen, että kylläpäs bussi ajoikin kovaa. Mukelo siihen: "Nii-i, nyt ei kyllä hyvältä näytä." Siinä vaiheessa viereisellä penkillä istunut mies purskahti hillittömään nauruun ja totesi, että onneksi hän itse sentään oli jäämässä kyydistä jo pian, ehkä hän selviytyisi kunnialla kotiin, vaikkei tosin vielä hänenkään kannaltaan kovin hyvältä näyttänyt.
Itse jäimme kyydistä myöhemmin ja kävimme lelukaupassa ostamassa mukelolle toisen 16-palaisen palapelin, kun se ainoa oikea palapelinsä alkaa olla jo liian hyvin muistissa. Kesällä tuon hankittuani huomasin hankkineeni sen juuri oikeaan aikaan, se oli vielä vähän turhan haastava, muttei niin vaikea, että kiinnostus sen takia olisi lopahtanut. Sen rakentamisen opettaminen tapahtui niin, että neuvoin mukeloa vain sanallisesti, kerroin mihin siinä ensimmäisessä palapelinpalan kuvassa kannatti kiinnittää huomiota, jotta pystyi löytämään siihen sopivan palan. Joku aika sitten mukelo kuitenkin kokosi sitä keittiön pöydän ääressä ihan omia aikojaan, ja huomasin hänen rakentavan sitä toisin, eli aloittaen kulmapaloista, jatkaen reunapaloilla ja sijoittaen vasta viimeiseksi keskipalat paikoilleen kuvan mukaisesti. Eli 16-palainen palapeli rakentui hänen mielestään samoin kuin yleensä aloitetaan myös 1000-palainen palapeli, ja palojen muoto merkkasi enemmän kuin niiden esittämä kuva.
Kyseisestä lelukaupasta löytyi sitten myös pikkuruinen ihan oikea piano, jossa oli koskettimia runsaan oktaavin verran. Vähän samantyyppinen kuin Tenava-sarjakuvissa se pieni flyygeli. Minun oli ihan pakko saada se, joten ostin sen "lapsille". Sen jälkeen menimme Cafe Esplanadiin, rääpäle kantoliinassa, mukelo pitäen kiinni toisesta kädestäni, toisessa kädessäni taas kassi, jonka sisällä oli piano ja palapeli. Aikamme jonotettuamme tajusin, ettei minulla ollut ainuttakaan kättä vapaana tarjottimelle, joten jotain oli pakko keksiä. Niinpä sijoitin mukelon pöydän ääreen ja kaivoin kassista palapelin esiin. Pyysin, että mukelo rakentaisi sitä sen aikaa, kun minä jonotin meille syötävää ja juotavaa. Pianon jätin pöydän viereen. Pöytä ei ollut kaukana kassalta, muuten en olisikaan uskaltanut toimia noin. Hämmästyttävää kyllä mukelo kuitenkin istui paikoillaan kuin tatti ja keskittyi palapeliin, pari kertaa vain huhuillen äitiä, jolloin huhuilin takaisin ja sanoin tulevani pian, ja se riitti pitämään mukelon olon riittävän turvallisena. Mukelon käytös teki minuun todella suuren vaikutuksen, mutten uskaltanut kovin paljoa kehua häntä, koska mielestäni kolmivuotiaan ei tarvitsisi vielä kyetä tuollaiseen, ja liika kehuminen voisi luoda paineita/tarpeen selviytyä muistakin sellaisista tilanteista, joista tuon ikäisen ei tarvitse vielä selviytyä.
Kotona sitten otimme pianon koekäyttöön. Soitin ja lauloin kaikki muistamani laulut, jotka mahtuivat kääpiöpianon sävelalaan, ja mukelon suosikki oli "Pienet sammakot". Se piti laulaa moneen otteeseen, ja yleensä alkusanojen kohdalla mukelo pyysi "korvat, korvat", haluten kuulla kohdan, jossa lauletaan "ei oo korvia, ei oo korvia, ei häntää laisinkaan". Autoin myös mukeloa soittamaan tuon niin, että mukelolla oli etusormi ojennettuna ja minä pidin hänen ranteestaan kiinni ja ohjasin siitä hänen kättään. Rääpäle puolestaan istui innoissaan pianon ääressä ja soitti molemmin käsin hurjia riitasointuja sekä lauloi jotain kummaa ölinää. Mukelo keksi tässä vaiheessa, että hänhän voisi pitää rääpäleen ranteesta kiinni ja auttaa tätä soittamaan, mutta jostain kumman syystä lopputulos ei ollut ihan mukelon toivoma... Minä vähän ihmettelin, kuinka rääpäleellä oli niin selvä kuva siitä, miten pianoa soitetaan, mutta tänään minä sen sitten hokasin: satuin taas kerran laittamaan päälle Jerry Lee Lewisin Mona Lisan YouTuben kautta, ja rääpäle intoutui välittömästi soittamaan ilmapianoa ja laulamaan mukana omaa ölinäänsä, eikä tämä todellakaan ollut ensimmäinen eikä toinen kerta kun rääpäle noita esityksiä näkee. Ilmeisesti ajatus oli siitä jäänyt rääpäleen päähän, ja tämänpäiväisen katselun jälkeen rääpäle intoutuikin pianon rämpyttämisen sijaan soittamaan sillä liu'utuksia, ja niiden välillä satunnaisia yksittäisiä koskettimia. Se kuulosti lähes oikealta musiikilta, ölinä oli tosin edelleenkin ölinää.
-
prosessi
Tänään mukelo pyysi minua soittamaan pikkupianolla kaikki muistamansa laulut, minkä jälkeen hän pyysi minua soittamaan ja laulamaan siitä, kuinka söimme keittiössä muikkuja mahan täyteen ja että lautasessa oli kuva barbapapasta kissa sylissä. No, minä tein työtä käskettyä ja lauloin pienet sammakot -laulun sävelellä siitä, miten aamulla menimme torille ostamaan muikkuja ja leipää, ja söimme muikut kotiin palattuamme. Aikansa mukelo kuunteli laulua, mutta otti sitten soittavasta kädestäni kiinni ja pysäytti sen, katsoi minua syvälle silmiin ja kysyi "mikä hätänä, äiti?" Minä väitin ettei mikään ollut hätänä, ja että lauloin vain sitä mukelon pyytämää laulua. "Äiti ei nyt laula", mukelo kielsi topakasti ja johdatti minut pois pianon luota. Ilmeisesti improvisaatiotaidoissani on vakavia puutteita...
Eilen illalla puolestaan kävimme niin kummallisen keskustelun, etten vieläkään oikein hahmota mitä se oikein käsitteli. Mahdollisesti keskustelun sisältöön vaikuttaa se, että mukelo käyttää aina korjaaminen-sanan puolesta sanaa koiraaminen, mutta en ole varma asiasta. Mukelo nimittäin iski iltapalalla muovimukinsa keittiön pöytään, joka puolestaan on lasia. Minä kielsin mukeloa tekemästä niin, mihin mukelo sitten heti totesikin, että pöytä voi mennä rikki ja tulee paljon siruja. Niin paljon, ettei sitä voi koirata. Vähän ajan päästä sylissäni istunut rääpäle potkaisi pöydän reunaa, jolloin mukelo kielsi rääpälettä potkimasta pöytää, koska silloin tulee mahtava koiralasi, eikä 'Rääpäle' edes osaa haukkua. Minä ihmettelin, että mikä ihmeen koiralasi, ja mukelo selitti sen tulevan jos pöytää hakkaa tai potkii, ja sitten se haukkuu, iso koira. Minä vielä yritin kysyä, että mistä se koiralasi oikein tulee, ja mukelo totesi sen tulevan pöydästä. Yritä siinä sitten ymmärtää. Mahtava koiralasi kuulostaa ainakin minun korviini lähinnä joltain intiaanien pyhältä hengeltä.
Eilen illalla puolestaan kävimme niin kummallisen keskustelun, etten vieläkään oikein hahmota mitä se oikein käsitteli. Mahdollisesti keskustelun sisältöön vaikuttaa se, että mukelo käyttää aina korjaaminen-sanan puolesta sanaa koiraaminen, mutta en ole varma asiasta. Mukelo nimittäin iski iltapalalla muovimukinsa keittiön pöytään, joka puolestaan on lasia. Minä kielsin mukeloa tekemästä niin, mihin mukelo sitten heti totesikin, että pöytä voi mennä rikki ja tulee paljon siruja. Niin paljon, ettei sitä voi koirata. Vähän ajan päästä sylissäni istunut rääpäle potkaisi pöydän reunaa, jolloin mukelo kielsi rääpälettä potkimasta pöytää, koska silloin tulee mahtava koiralasi, eikä 'Rääpäle' edes osaa haukkua. Minä ihmettelin, että mikä ihmeen koiralasi, ja mukelo selitti sen tulevan jos pöytää hakkaa tai potkii, ja sitten se haukkuu, iso koira. Minä vielä yritin kysyä, että mistä se koiralasi oikein tulee, ja mukelo totesi sen tulevan pöydästä. Yritä siinä sitten ymmärtää. Mahtava koiralasi kuulostaa ainakin minun korviini lähinnä joltain intiaanien pyhältä hengeltä.
-
prosessi
Kävin taas lasten kanssa kaupungilla. Ohitimme jonkin liikkeen edustalla olleen kukkaistutuksen, josta mukelo kysyi oliko se ruusu. Totesin ettei ollut, vaan että kyseessä oli jotain muita kukkia. "Ai kukkakaali?" mukelo kysyi. Totesin, että ruukusta löytyi ainakin orvokkeja ja köynnös, jota arvelin muratiksi. "Ai mura-autonratti?" mukelo kysyi. "Ei, vaan muratti", minä toistin. "Vai niin, se on varmaan mura-autonratti", mukelo kuittasi.
Tapasimme myös ystäväni kahvilassa, ja häneen teki vaikutuksen se, miten harmonisesti lapset leikkivät yhdessä siinä pöydän ääressä, meidän jutellessamme omiamme. Hän totesi, että vaikka pöydän toisella puolella koko ajan tapahtui jotain, ei tarvinnut olla huolissaan, että tilanne olisi jotenkin riistäytynyt käsistä, vaikka kovin eri-ikäisten lasten käsitykset leikkimisestä olivatkin erilaisia. Mukelo rakenteli taas uutta palapeliä, ja rääpäleellä oli oma lelu mukana. Mukelo kuitenkin nappasi rääpäleen lelun useampaan otteeseen itselleen, jolloin rääpäle puolestaan poimi käsiinsä mukelon palapelinpaloja ja pudotteli niitä lattialle. Mukelo sitten poimi niitä ylös ja sanoi rääpäleelle "älä 'Rääpäle' leiki niillä, leiki tällä", ja antoi rääpäleen oman lelun takaisin, napatakseen sen vähän ajan päästä taas itselleen. Yrittipä mukelo tarjota rääpäleelle palasen pullastaankin, minkä jouduin kieltämään. Jäinkin tuossa miettimään sitä, että yleensähän lapsia kielletään jatkuvasti ottamasta leluja toisten lasten kädestä (niin minäkin teen), mutta tuossa tilanteessa kun jätti kokonaan sekaantumatta, jotenkin lapset kuitenkin osasivat käsitellä tilanteen ihan itse, eikä kukaan kiukustunut. Aivan kuin nuo olisivat testailleet, miltä omista asioista luopuminen ja toisen asioiden nappaaminen oikein tuntuu, jolloin kiukustuminen ei ollut mitenkään tarkoituksenmukaista, koska koko testailu olisi päättynyt siihen.
Tapasimme myös ystäväni kahvilassa, ja häneen teki vaikutuksen se, miten harmonisesti lapset leikkivät yhdessä siinä pöydän ääressä, meidän jutellessamme omiamme. Hän totesi, että vaikka pöydän toisella puolella koko ajan tapahtui jotain, ei tarvinnut olla huolissaan, että tilanne olisi jotenkin riistäytynyt käsistä, vaikka kovin eri-ikäisten lasten käsitykset leikkimisestä olivatkin erilaisia. Mukelo rakenteli taas uutta palapeliä, ja rääpäleellä oli oma lelu mukana. Mukelo kuitenkin nappasi rääpäleen lelun useampaan otteeseen itselleen, jolloin rääpäle puolestaan poimi käsiinsä mukelon palapelinpaloja ja pudotteli niitä lattialle. Mukelo sitten poimi niitä ylös ja sanoi rääpäleelle "älä 'Rääpäle' leiki niillä, leiki tällä", ja antoi rääpäleen oman lelun takaisin, napatakseen sen vähän ajan päästä taas itselleen. Yrittipä mukelo tarjota rääpäleelle palasen pullastaankin, minkä jouduin kieltämään. Jäinkin tuossa miettimään sitä, että yleensähän lapsia kielletään jatkuvasti ottamasta leluja toisten lasten kädestä (niin minäkin teen), mutta tuossa tilanteessa kun jätti kokonaan sekaantumatta, jotenkin lapset kuitenkin osasivat käsitellä tilanteen ihan itse, eikä kukaan kiukustunut. Aivan kuin nuo olisivat testailleet, miltä omista asioista luopuminen ja toisen asioiden nappaaminen oikein tuntuu, jolloin kiukustuminen ei ollut mitenkään tarkoituksenmukaista, koska koko testailu olisi päättynyt siihen.
-
prosessi
Mukelon neuvottelutaidot kehittyvät kiusallisen nopeasti, sillä ongelmanratkaisuehdotuksensa ovat niin osuvia, että vastaväitteitä on vaikea keksiä. Tänään kävelyllä mukelo löysi variksensulan ja olisi halunnut ottaa sen mukaansa. Mies totesi, ettei sitä kannata ottaa, koska se on likainen. Mukelo siihen: "pestään se!" Mies päätyi johtamaan mukeloa harhaan ja ehdottamaan, että otamme sen paluumatkalla pestäväksi, jos se silloin vielä on tallella. Jostain kumman syystä emme palanneet samaa reittiä...
Mukelo muisteli myös kesäistä tapausta, kun olin pelastanut yhden kotilon kävelytieltä pientareelle, joten päädyimme etsimään lisääkin etanoita. Itse löysin yhden pienen, ja näytettyäni sen mukelolle tämä onnistui itse löytämään lähettyviltä niin säälittävän pienen kotilon, etten ensin osoitettunakaan itse meinannut huomata sitä. Tarkat silmät, ja selvästikin hyvin kiinnostunut pikkuötököistä. Päiväkodista kotiin tulleessa vesivärimaalauksessakin oli mukelon mukaan mato, perhonen, leppäkerttu ja toukka.
Mukana reissussa ollut leluauto puolestaan oli kuulemma muurahaisten auto, joka aina välillä pysähtyi johonkin kuoppaan lastaamaan kyytiin uusia muurahaisia. Kotiovella muurahaiset kuulemma poistuivat kyydistä, ja mukelo olisi halunnut jättää auton parkkipaikalle samaan riviin isojen autojen kanssa. Totesin, että auto on niin kiiltävä, että joku varis voi tulla nappaamaan sen, jolloin mukelo päätti ottaa auton sisälle turvaan. Totesi vain, että varis joutuu sitten ottamaan jonkin niistä isoista autoista, ja että se täytyy varmaan "koirata" jos varis pudottaa sen liian painavana.
Mukelo muisteli myös kesäistä tapausta, kun olin pelastanut yhden kotilon kävelytieltä pientareelle, joten päädyimme etsimään lisääkin etanoita. Itse löysin yhden pienen, ja näytettyäni sen mukelolle tämä onnistui itse löytämään lähettyviltä niin säälittävän pienen kotilon, etten ensin osoitettunakaan itse meinannut huomata sitä. Tarkat silmät, ja selvästikin hyvin kiinnostunut pikkuötököistä. Päiväkodista kotiin tulleessa vesivärimaalauksessakin oli mukelon mukaan mato, perhonen, leppäkerttu ja toukka.
Mukana reissussa ollut leluauto puolestaan oli kuulemma muurahaisten auto, joka aina välillä pysähtyi johonkin kuoppaan lastaamaan kyytiin uusia muurahaisia. Kotiovella muurahaiset kuulemma poistuivat kyydistä, ja mukelo olisi halunnut jättää auton parkkipaikalle samaan riviin isojen autojen kanssa. Totesin, että auto on niin kiiltävä, että joku varis voi tulla nappaamaan sen, jolloin mukelo päätti ottaa auton sisälle turvaan. Totesi vain, että varis joutuu sitten ottamaan jonkin niistä isoista autoista, ja että se täytyy varmaan "koirata" jos varis pudottaa sen liian painavana.
-
prosessi
Hmmm... Mukelon uhmaikä näyttää saavan mielenkiintoisia uusia ulottuvuuksia, ja voin syyttää vain itseäni. Sen verran voisin kertoa taustoja, että mukelo luonnollisestikin valitsee tapansa uhmata sen mukaan, kenen seurassa hän on. Isänsä seurassa mukelo on niin riehakas, että välillä on vähän vaikea hahmottaa, miten mukelon vaatteet tulevat puetuiksi yms., eli vauhtia on vähän liikaakin. Tosin kaikki kyllä aina menee kuten pitikin, varsinaista kiukuttelua ei esiinny. Minun seurassani mukelo käyttäytyy yleensä hyvin, perustelut kelpaavat lähes aina, eikä varsinaista uhmaa esiinny muulloin kuin silloin, kun itse syystä tai toisesta kiihdyn mukelon käytöksen takia. Miehen seurassa mukelon tavallisin sana on "ei", ilmeisesti sen takia, että mies on aika komenteleva hänelle, ja auktoriteettien vastustaminen on varmasti sisäänrakennettu alunperin jokaiseen lapseen.
No, muutama päivä sitten lastenhuoneesta kuului epäilyttävää hokemista: "varovasti, varovasti, varovasti..." Vilkaisin sinne ja huomasin mukelon kiertävän leluperäkärryyn kiinnitettyä kengännauhanpätkää rääpäleen kaulan ympärille. Sanoin mukelolle, ettei niin saa tehdä, vaikka olisi kuinka varovainen, koska siinä voi vahingossa käydä huonosti. Mies kuuli selitykseni toiseen huoneeseen ja osallistui keskusteluun kieltämällä mukeloa vihaisella äänellä tekemästä mitään tuollaista. Minä puolestani kielsin häntä huutamasta ja totesin, että normaalillakin äänellä voi puhua. Mukelo toisteli muutaman kerran hiljaisella äänellä itsekseen: "normaalilla äänellä, normaalilla äänellä..." Seuraavana aamuna mukelo sitten testasi itse tuota normaalilla äänellä puhumista. Kaikki kieltäytymiset miehelle tulivat samoilla sanoilla kuin tavallista, mutta äänensävy oli sellainen perusrauhallinen keskustelusävy, eikä ollenkaan kiukutteleva. Olin itse vielä sängyssä rääpälettä imettämässä, joten kuulin vain dialogin kehittymisen osapuolia näkemättä. Alussa molemmat kuulostivat ihan rauhallisilta, mutta pikkuhiljaa mies alkoi ärtyä, ja oli aivan ilmeistä, että mukelon rauhallisuus ärsytti miestä erityisen paljon. Mitä kauemmas parivaljakon äänensävyt etääntyivät toisistaan, sitä pahemmin miestä alkoi ärsyttää. Mukelo sen sijaan alkoi ajan myötä kuulostaa suorastaan huvittuneelta, joten saa nähdä miten mukelo aikoo ihmiskokeitaan jatkaa.
No, muutama päivä sitten lastenhuoneesta kuului epäilyttävää hokemista: "varovasti, varovasti, varovasti..." Vilkaisin sinne ja huomasin mukelon kiertävän leluperäkärryyn kiinnitettyä kengännauhanpätkää rääpäleen kaulan ympärille. Sanoin mukelolle, ettei niin saa tehdä, vaikka olisi kuinka varovainen, koska siinä voi vahingossa käydä huonosti. Mies kuuli selitykseni toiseen huoneeseen ja osallistui keskusteluun kieltämällä mukeloa vihaisella äänellä tekemästä mitään tuollaista. Minä puolestani kielsin häntä huutamasta ja totesin, että normaalillakin äänellä voi puhua. Mukelo toisteli muutaman kerran hiljaisella äänellä itsekseen: "normaalilla äänellä, normaalilla äänellä..." Seuraavana aamuna mukelo sitten testasi itse tuota normaalilla äänellä puhumista. Kaikki kieltäytymiset miehelle tulivat samoilla sanoilla kuin tavallista, mutta äänensävy oli sellainen perusrauhallinen keskustelusävy, eikä ollenkaan kiukutteleva. Olin itse vielä sängyssä rääpälettä imettämässä, joten kuulin vain dialogin kehittymisen osapuolia näkemättä. Alussa molemmat kuulostivat ihan rauhallisilta, mutta pikkuhiljaa mies alkoi ärtyä, ja oli aivan ilmeistä, että mukelon rauhallisuus ärsytti miestä erityisen paljon. Mitä kauemmas parivaljakon äänensävyt etääntyivät toisistaan, sitä pahemmin miestä alkoi ärsyttää. Mukelo sen sijaan alkoi ajan myötä kuulostaa suorastaan huvittuneelta, joten saa nähdä miten mukelo aikoo ihmiskokeitaan jatkaa.
-
prosessi
En muista olenko jo aiemmin maininnut aiheesta, mutta jostain syystä mukelolla on kumma nurinkurisuus kieliopissaan, joka pätee kaikissa asiayhteyksissä, jostain syystä nimittäin subjekti ja objekti ovat vaihtaneet paikkaa. Eli jos rääpäle on mukelon sylissä, mukelo sanoo "'Mukelo' on 'Rääpäleen' sylissä." Tai kuten tänään:
- Jussi näyttää 'Mukelolle' spöket. (Mukelon päiväkodissa tekemä kummitus.) Sitten Jussi huutaa "iik" ja laittaa oven kiinni.
Mukelon teoria Jussin tulevasta reaktiosta ei tosin aivan toteutunut, kun pelon sijaan vastassa olikin ihailua.
Päiväkodista lähtiessämme taas mukelo olisi halunnut ottaa mukaan siellä leivottuja kummituskakkuja, jotka valitettavasti oli kaikki jo syöty, joten ehdotin mukelolle että voisimme leipoa niitä kotonakin.
- Olipas hyvä idea, mukelo totesi.
Muutama päivä sitten puolestaan kaupungilla mukelo mitä ilmeisimmin piti meitä aikuisia tyhmääkin tyhmempinä. Mukelo nimittäin istuutui Suurkirkon portaille ja ilmoitti varpaidensa olevan kipeät. Minä kysyin mistä ne olivat kipeät (ajatuksenani selvittää sanallisesti josko kengät hiersivät), johon mukelo tietenkin vastasi "kengän sisältä". Mies tajusi kommunikaatiokatkoksen ja yritti kiertää sen, huonolla menestyksellä. Hän nimittäin pyysi mukeloa näyttämään mihin sattuu, osoitti mukelon kengän kärkeä ja kysyi "tästäkö?" "Ei, vaan sukan sisältä", mukelo vielä täsmensi. Minä kysyin miksi mukelon varpaat olivat kipeät, jolloin mukelo kertoi potkaisseensa autoa. "Mitä ihmeen autoa?" minä kysyin, ja mukelo osoitti portaiden yläpäässä parkissa ollutta autoa. "Varvas osui portaaseen", mukelo totesi.
Mukelo on myös keksinyt ensimmäisen hätävalheensa, jota tuo toistelee vähän väliä. Ensimmäinen tapaus oli kerran, kun rääpäle oli olohuoneessa melko kaukana lastenhuoneesta. Minä menin keittiöön sanoakseni jotain miehelle, jolloin lastenhuoneesta alkoi kuulua rääpäleen itkua. Menin heti katsomaan mistä oli kyse, ja mukelo väitti potkaisseensa rääpälettä päähän. Oli aivan ilmeistä, ettei mukelo mitenkään olisi sekä ehtinyt kantaa rääpälettä lastenhuoneeseen että potkaista tätä, eikä rääpälekään olisi mitenkään ehtinyt kontata sinne omin voimin, joten selvästi kyseessä oli kielletyn asian selittely sellaisella asialla, jota kukaan ei ollut keksinyt kieltää. Rääpäleen kanniskelu ilman valvontaa kun on kielletty... Viime aikoina mukelon selitys aina jos rääpäle on itkenyt on ollut potku päähän, silloinkin kun minä tai mies olemme vierestä seuranneet ja tienneet todellisen syyn itkulle.
Hämmentäviä termejä puolestaan tuli, kun mukelo oli legohuoneessa rakentelemassa legoilla ja me miehen kanssa katsoimme CSI:tä. Mukelo tuli paikalle, jolloin laitoin levyn pauselle ja mukelo katsoi vain stillkuvaa jostain labrahepusta työn touhussa. Mukelo totesi "se on asiantuntija."
Legohuone on siis pieni vierashuoneemme, jonne kaikki legot on kasattu rääpäleeltä turvaan. Jostain kumman syystä se taitaa olla tämän talouden suosituin huone, yleensä rääpälekin suuntaa kulkunsa sen suljetun oven taakse itkemään. Viime viikonloppuna rääpäleen nukkuessa eksyimme sinne kaikki mukelon isää myöten, kolme aikuista rakentelemassa villisti yksi 3-vuotias lapsi tekosyynään...
- Jussi näyttää 'Mukelolle' spöket. (Mukelon päiväkodissa tekemä kummitus.) Sitten Jussi huutaa "iik" ja laittaa oven kiinni.
Mukelon teoria Jussin tulevasta reaktiosta ei tosin aivan toteutunut, kun pelon sijaan vastassa olikin ihailua.
Päiväkodista lähtiessämme taas mukelo olisi halunnut ottaa mukaan siellä leivottuja kummituskakkuja, jotka valitettavasti oli kaikki jo syöty, joten ehdotin mukelolle että voisimme leipoa niitä kotonakin.
- Olipas hyvä idea, mukelo totesi.
Muutama päivä sitten puolestaan kaupungilla mukelo mitä ilmeisimmin piti meitä aikuisia tyhmääkin tyhmempinä. Mukelo nimittäin istuutui Suurkirkon portaille ja ilmoitti varpaidensa olevan kipeät. Minä kysyin mistä ne olivat kipeät (ajatuksenani selvittää sanallisesti josko kengät hiersivät), johon mukelo tietenkin vastasi "kengän sisältä". Mies tajusi kommunikaatiokatkoksen ja yritti kiertää sen, huonolla menestyksellä. Hän nimittäin pyysi mukeloa näyttämään mihin sattuu, osoitti mukelon kengän kärkeä ja kysyi "tästäkö?" "Ei, vaan sukan sisältä", mukelo vielä täsmensi. Minä kysyin miksi mukelon varpaat olivat kipeät, jolloin mukelo kertoi potkaisseensa autoa. "Mitä ihmeen autoa?" minä kysyin, ja mukelo osoitti portaiden yläpäässä parkissa ollutta autoa. "Varvas osui portaaseen", mukelo totesi.
Mukelo on myös keksinyt ensimmäisen hätävalheensa, jota tuo toistelee vähän väliä. Ensimmäinen tapaus oli kerran, kun rääpäle oli olohuoneessa melko kaukana lastenhuoneesta. Minä menin keittiöön sanoakseni jotain miehelle, jolloin lastenhuoneesta alkoi kuulua rääpäleen itkua. Menin heti katsomaan mistä oli kyse, ja mukelo väitti potkaisseensa rääpälettä päähän. Oli aivan ilmeistä, ettei mukelo mitenkään olisi sekä ehtinyt kantaa rääpälettä lastenhuoneeseen että potkaista tätä, eikä rääpälekään olisi mitenkään ehtinyt kontata sinne omin voimin, joten selvästi kyseessä oli kielletyn asian selittely sellaisella asialla, jota kukaan ei ollut keksinyt kieltää. Rääpäleen kanniskelu ilman valvontaa kun on kielletty... Viime aikoina mukelon selitys aina jos rääpäle on itkenyt on ollut potku päähän, silloinkin kun minä tai mies olemme vierestä seuranneet ja tienneet todellisen syyn itkulle.
Hämmentäviä termejä puolestaan tuli, kun mukelo oli legohuoneessa rakentelemassa legoilla ja me miehen kanssa katsoimme CSI:tä. Mukelo tuli paikalle, jolloin laitoin levyn pauselle ja mukelo katsoi vain stillkuvaa jostain labrahepusta työn touhussa. Mukelo totesi "se on asiantuntija."
Legohuone on siis pieni vierashuoneemme, jonne kaikki legot on kasattu rääpäleeltä turvaan. Jostain kumman syystä se taitaa olla tämän talouden suosituin huone, yleensä rääpälekin suuntaa kulkunsa sen suljetun oven taakse itkemään. Viime viikonloppuna rääpäleen nukkuessa eksyimme sinne kaikki mukelon isää myöten, kolme aikuista rakentelemassa villisti yksi 3-vuotias lapsi tekosyynään...
-
prosessi
Hieman peloittavaa, että tänä aamuna mukelo yritti kieltäytyä pukemasta boksereita päälleen, koska ne eivät kuulemma ole tyylikkäät... Minä yritin parhaani mukaan vakuuttaa mukelon niiden tyylikkyydestä, olivathan ne kuitenkin oikeastikin fiinit isojen poikien housut. Mukelo kuitenkin suosii isoäidiltään saamiaan black horse -kalsareita, jotka valitettavasti olivat nyt molemmat pesussa. Samaten sukkahousut on ollut pakko korvata "tyylikkäämmillä" pitkillä kalsareilla ja sukilla, vaikka itse kovin paljon mieluummin pukisin tuon sukkahousuihin, kun silloin nilkat eivät ole koskaan paljaina.
Mukelon ja rääpäleen yhteiset leikit saavat puolestaan koko ajan uusia ulottuvuuksia. Mukelo leikkii välillä, että rääpäle on lopotiili (=krokotiili), jota mukelo kalastaa kengännauhalla sängynlaidalta. Rääpäle tarttuu tietenkin kiltisti kummallisiin ilmasta roikkuviin naruihin, eli homma toimii molempien näkökulmasta.
Välillä mukelo puolestaan matkii rääpäleen jokeltelua ja kirkumista, jolloin kaksiääninen parivaljakko alkaa kummasti kuulostaa ihan oikealta apinalaumalta. Huomaa todellakin, miten läheistä sukua apinat ihmisille ovat, ihmiset vain jatkavat kehittymistä apinavaiheen ohikin. Rääpäle puolestaan on koko ajan mukelon kimpussa, yleensä roikkuu tukasta tai leukapielet alahampaineen kiinni mukelon käsivarressa tai jalassa. Se saa mukelonkin käyttäytymään taas kerran apinamaisesti, mukelo hyppii tasajalkaa rääpäleen ympäri, aivan kuin hän piirittäisi rääpälettä ennen hyökkäystä. Apinoiden lisäksi myös kissanpennut harrastavat keskenään juuri tuollaista riehumista. On oikeastaan kummallista, että sitten kun tuolle apinalaumalle sanoo, että niiden pitää lopettaa riekkuminen, ne myös todella lopettavat sen. Ehkä se johtuu ihan vain siitä, että ne myös saavat riekkua tuolla tavalla melko paljon, tärkeimpinä riehumisen rajoina on, ettei ketään ala itkettää ja ettei siitä aiheudu naapureille kuuluvaa melua. Onneksi tämän talon pohjapiirros on siinä mielessä hyvä, ettei meillä ole ollenkaan suoria seinänaapureita, ensimmäisen asuinkerroksen alapuolella on vain autotalli, ja yläkerran naapurikin väittää, ettei meiltä kuulu juuri koskaan yhtään mitään.
Rääpäle on myös aloittanut hienosti syömisen, aloittihan hän sen vasta puolivuotiaana, siinä missä mukelo tarvitsi täydennystä ruokavalioonsa jo viisikuisena. Kuukausi tekee todella paljon eroa motoriikassa, eli siinä suun tarkoituksellisessa avaamisessa, ruoan liu'uttamisessa nieluun ja nielaisemisessa, kuten myös lusikan käytössä. Olen molempien lasten kanssa tehnyt niin, että ihan alusta alkaen heillä on ollut oma lusikkansa käytössään, vaikkei puolivuotias sillä mitään vielä pystykään syömään. Niinpä nuo ovat leikisti syöneet sillä omalla lusikallaan samalla, kun minä olen suorittanut sen oikean syöttämisen toisella lusikalla. Vauvojen suun saa helpoiten auki joko naurattamalla vauvaa, tai antamalla sen yrittää tunkea itse omaa lusikkaansa suuhunsa, ja sujauttamalla sen ruokalusikan siinä välissä sisään. Välillä tilanne saattaa muistuttaa lusikkamiekkailua, mutta onneksi aikuisen motoriikka ainakin yleensä peittoaa vauvan yritykset osua omalla lusikallaan siihen ruokaa täynnä olevaan lusikkaan... Jostain syystä rääpäleelle nieleminen on kuitenkin ollut jonkin verran haasteellisempaa kuin mukelolle aikoinaan, joten olen joutunut ottamaan käyttöön kissoille pillerien syöttämisessä käyttämäni metodin. Kun sormella koskee vauvan kaulaan, siihen aikanaan ilmestyvän aataminomenan kohdalle, siitä aiheutuu automaattinen nielemisrefleksi. Helpottaa kummasti syöttämisen etenemistä. Välillä sitä kyllä tulee mieleen, että neuvoloissa jaetaan ihan vääränlaisia ohjeita. Siellä kyllä kerrotaan, mitä ruoka-aineita lapsille kuuluu syöttää, mutta harvemmin kukaan tajuaa tuoreille äideille kertoa, että vauvan syömisen aloittaminen ei ole syömistä, vaan syömään opettelua, ja jos vauvaa ei opeta syömään oikein, antamalla positiivista palautetta suun avaamisista ja nielemisistä, ja nuhtelua sylkemisestä, vauvan edellytykset tajuta mistä koko hommassa oikein on kyse ovat aika heikot.
Mukelon ja rääpäleen yhteiset leikit saavat puolestaan koko ajan uusia ulottuvuuksia. Mukelo leikkii välillä, että rääpäle on lopotiili (=krokotiili), jota mukelo kalastaa kengännauhalla sängynlaidalta. Rääpäle tarttuu tietenkin kiltisti kummallisiin ilmasta roikkuviin naruihin, eli homma toimii molempien näkökulmasta.
Välillä mukelo puolestaan matkii rääpäleen jokeltelua ja kirkumista, jolloin kaksiääninen parivaljakko alkaa kummasti kuulostaa ihan oikealta apinalaumalta. Huomaa todellakin, miten läheistä sukua apinat ihmisille ovat, ihmiset vain jatkavat kehittymistä apinavaiheen ohikin. Rääpäle puolestaan on koko ajan mukelon kimpussa, yleensä roikkuu tukasta tai leukapielet alahampaineen kiinni mukelon käsivarressa tai jalassa. Se saa mukelonkin käyttäytymään taas kerran apinamaisesti, mukelo hyppii tasajalkaa rääpäleen ympäri, aivan kuin hän piirittäisi rääpälettä ennen hyökkäystä. Apinoiden lisäksi myös kissanpennut harrastavat keskenään juuri tuollaista riehumista. On oikeastaan kummallista, että sitten kun tuolle apinalaumalle sanoo, että niiden pitää lopettaa riekkuminen, ne myös todella lopettavat sen. Ehkä se johtuu ihan vain siitä, että ne myös saavat riekkua tuolla tavalla melko paljon, tärkeimpinä riehumisen rajoina on, ettei ketään ala itkettää ja ettei siitä aiheudu naapureille kuuluvaa melua. Onneksi tämän talon pohjapiirros on siinä mielessä hyvä, ettei meillä ole ollenkaan suoria seinänaapureita, ensimmäisen asuinkerroksen alapuolella on vain autotalli, ja yläkerran naapurikin väittää, ettei meiltä kuulu juuri koskaan yhtään mitään.
Rääpäle on myös aloittanut hienosti syömisen, aloittihan hän sen vasta puolivuotiaana, siinä missä mukelo tarvitsi täydennystä ruokavalioonsa jo viisikuisena. Kuukausi tekee todella paljon eroa motoriikassa, eli siinä suun tarkoituksellisessa avaamisessa, ruoan liu'uttamisessa nieluun ja nielaisemisessa, kuten myös lusikan käytössä. Olen molempien lasten kanssa tehnyt niin, että ihan alusta alkaen heillä on ollut oma lusikkansa käytössään, vaikkei puolivuotias sillä mitään vielä pystykään syömään. Niinpä nuo ovat leikisti syöneet sillä omalla lusikallaan samalla, kun minä olen suorittanut sen oikean syöttämisen toisella lusikalla. Vauvojen suun saa helpoiten auki joko naurattamalla vauvaa, tai antamalla sen yrittää tunkea itse omaa lusikkaansa suuhunsa, ja sujauttamalla sen ruokalusikan siinä välissä sisään. Välillä tilanne saattaa muistuttaa lusikkamiekkailua, mutta onneksi aikuisen motoriikka ainakin yleensä peittoaa vauvan yritykset osua omalla lusikallaan siihen ruokaa täynnä olevaan lusikkaan... Jostain syystä rääpäleelle nieleminen on kuitenkin ollut jonkin verran haasteellisempaa kuin mukelolle aikoinaan, joten olen joutunut ottamaan käyttöön kissoille pillerien syöttämisessä käyttämäni metodin. Kun sormella koskee vauvan kaulaan, siihen aikanaan ilmestyvän aataminomenan kohdalle, siitä aiheutuu automaattinen nielemisrefleksi. Helpottaa kummasti syöttämisen etenemistä. Välillä sitä kyllä tulee mieleen, että neuvoloissa jaetaan ihan vääränlaisia ohjeita. Siellä kyllä kerrotaan, mitä ruoka-aineita lapsille kuuluu syöttää, mutta harvemmin kukaan tajuaa tuoreille äideille kertoa, että vauvan syömisen aloittaminen ei ole syömistä, vaan syömään opettelua, ja jos vauvaa ei opeta syömään oikein, antamalla positiivista palautetta suun avaamisista ja nielemisistä, ja nuhtelua sylkemisestä, vauvan edellytykset tajuta mistä koko hommassa oikein on kyse ovat aika heikot.
^tuo loppu on aika mutuilua. Eli teidän neuvolassa on puhuttu syöttämisestä. Meillä puhutaan maistattamisesta ja jokaisessa vihkosessa minkä olen saanut on korostettu että lapsi ei vielä niinkään syö, kuin vasta opettele koordinoimaan huulten, kielen ja nielun liikkeitä että saa nielaistua, sekä totuttelee uusiin makuihin ja tekstuureihin.
Tunnetusti myös useat ihmiset eivät ole oppineet ikinä syömään kun heitä ei ole nuhdeltu kun ruoka tulee ulos suusta. Eiköhän suurempi syy syömään oppimisessa ole se että lapsi huomaa kuinka ei ole niin nälkä kun syö, kuin se että äiti toruu kun motoriikka ei ihan vielä riitä. Tämä siis minun mutuni.
Tunnetusti myös useat ihmiset eivät ole oppineet ikinä syömään kun heitä ei ole nuhdeltu kun ruoka tulee ulos suusta. Eiköhän suurempi syy syömään oppimisessa ole se että lapsi huomaa kuinka ei ole niin nälkä kun syö, kuin se että äiti toruu kun motoriikka ei ihan vielä riitä. Tämä siis minun mutuni.
Me transmitte sursum, Caledoni!
prosessi kirjoitti:Hieman peloittavaa, että tänä aamuna mukelo yritti kieltäytyä pukemasta boksereita päälleen, koska ne eivät kuulemma ole tyylikkäät... Minä yritin parhaani mukaan vakuuttaa mukelon niiden tyylikkyydestä, olivathan ne kuitenkin oikeastikin fiinit isojen poikien housut. Mukelo kuitenkin suosii isoäidiltään saamiaan black horse -kalsareita, jotka valitettavasti olivat nyt molemmat pesussa. Samaten sukkahousut on ollut pakko korvata "tyylikkäämmillä" pitkillä kalsareilla ja sukilla, vaikka itse kovin paljon mieluummin pukisin tuon sukkahousuihin, kun silloin nilkat eivät ole koskaan paljaina.
Ei meilläkään ole enää puhettakaan, että mitään sukkahousuja laitettaisiin. Mutta kunnon pitkät kalsarit ja sukat. Ne menevät kyllä hyvin.
Pikkuhousuissa tärkeää on se mikä kuva niissä on. Autot elokuvan hahmot ovat pop edelleen.
Came here for school, graduated to the high life
-
prosessi
par-sky kirjoitti:Tunnetusti myös useat ihmiset eivät ole oppineet ikinä syömään kun heitä ei ole nuhdeltu kun ruoka tulee ulos suusta. Eiköhän suurempi syy syömään oppimisessa ole se että lapsi huomaa kuinka ei ole niin nälkä kun syö, kuin se että äiti toruu kun motoriikka ei ihan vielä riitä. Tämä siis minun mutuni.
Enhän minä niin sanonut, että kun ruoka itsestään tulee ulos suusta, siitä pitäisi nuhdella. Puhuin sylkemisestä, joka on ihan tietoista ja aktiivista toimintaa, jota vauvatkin harrastavat.
Melkein minä tahansa muuna vuoden päivänä olisin voinut sanoa olevani lapsellinen ja onnellinen, mutta eilinen oli poikkeusilta. Mukelonperkele oli joskus alkuviikosta vissiin onnistunut sammuttamaan pakastearkkumme, ja eilen illalla kun mies kävi hakemassa työhuoneesta missä arkku on, pari tulostamaansa paperia, lattialla oli valtaisa verilammikko. Viitisen kiloa hirvenlihaa, kaikki kasvis- ja marjapakasteet sekä lypsettyä äidinmaitoa muutama litra sulana. Vaikka kello oli yli yksitoista, kävin tempaisemassa mukelon ylös sängystä ja raahasin katsomaan hävityksen kauhistusta. Luulen naapureidenkin nyt tietävän, mistä kohdasta pakastearkkuamme ei saa vääntää, sillä selitin asian mukelolle keskikohtalaisen monta kertaa korotetulla äänensävyllä. Lopullisten tuhojen selvittely jäi aamuun, illalla siivosimme vain arkun ja lattian. Maito oli tietenkin jo käyttökelvotonta, pakastemarjoja pakkosöimme puolenyön aikaan, tänään keitän keittolihat ja paistan jauhelihat ja pakastan ne sen jälkeen uudestaan, paisti oli uunissa yön yli sienten ja vihannesten kanssa. Onneksi suuri osa pakasteista on keittiön pakastimessa ja vanhempieni luona.
Mukelo ei tainnut kunnolla herätä silloin illalla, on keskikohtalaisen sikeäuninen kaveri, mutta toivottavasti asia jäi edes alitajuntaansa.
Mukelo ei tainnut kunnolla herätä silloin illalla, on keskikohtalaisen sikeäuninen kaveri, mutta toivottavasti asia jäi edes alitajuntaansa.
-
Riemumieli
- Kitisijä
- Viestit: 5971
- Liittynyt: 20.08.2005 23:12
- Paikkakunta: Vantaa
-
sivustahuutaja
- Kitisijä
- Viestit: 7640
- Liittynyt: 15.08.2005 0:29
Manaaja kirjoitti:NuoriD kirjoitti:Vein tyttären viime la kaverinsa rippitilaisuuteen, ja kun katselin juhlavaatteissa kirkkoon meneviä sukulaisia, niin toki mielessä kävi ajatus, että olisihan se mukava, että meidänkin tyttö pääsisi tuosta osalliseksi. Eli se yhteisöllisyys.
Mutta kakkua ei voi yhtäaikaa syödä ja säästää.
Anteeksi että stalkkaan! Mutten ymmärrä vertausta kakun syömiseen ja säästämiseen. Miten/mitä se olisi pois kakusta, jos tyttösi pääsisi tuosta osalliseksi?
Ripilla saadaan naimalupa ja dave haluaa tyttönsä nussivan jo aiemmin?
-
Zeb
-
Kottarainen
- Kitisijä
- Viestit: 2081
- Liittynyt: 18.01.2011 23:14
Laitetaan tänne kun muistaakseni prosessinkin lapsi nimesi kirahvin samalla lailla. Eli meillä myös kutsutaan kirahvia kivariksi:-)
Moni muu ihana ominaissana on arkistunut jo. Minusta oli ihanaa kun kutsui sammakkoa ensi kamkoksi ja sitten mankoksi. Nykyään se on vaan tylsästi sammakko. Nalle sentään on aika usein vielä nanne.
Moni muu ihana ominaissana on arkistunut jo. Minusta oli ihanaa kun kutsui sammakkoa ensi kamkoksi ja sitten mankoksi. Nykyään se on vaan tylsästi sammakko. Nalle sentään on aika usein vielä nanne.
Kottarainen on luokiteltu yhdeksi maailman sadasta haitallisimmasta vieraslajista.
Täytyy taas välillä kirjata asioita tännekin muistiin, etteivät unohdu kokonaan. Tänään rasvasin molempien lasten naamat ja kädet, kun pakkasilma kuivattaa niitä kovasti. Mukelo ilmoitti siinä tilanteessa, ettei hän halua mennä talviunille, joten minun pitäisi lopettaa rasvaaminen. Heräsi kysymys, että mistä moinen yhdistelmä oikein oli peräisin, rasvataanko ehkä Muumit talven varalle, vai mistäköhän mahtoi olla kyse. Toisaalta myös karhujen talviunen aikana oheneva rasvakerros saattaisi aiheuttaa lapsen mielessä kummallisia ajatuksia, joten tiedä sitten mistä tuo ajatus tuli.
Rääpäle puolestaan aloitti päivähoidossa kuunvaihteessa. Kyseessä sama ryhmäperhepäivähoito jossa mukelokin on, joten aloittaminen sujui todella kitkattomasti. Itse pääsin siinä yhteydessä tutustumaan aiempaa tarkemmin päivähoitopaikkaan, koska siihen sisältyi kahden viikon totuttautumisjakso, josta ensimmäinen viikko meni niin, että itse olin koko ajan paikalla. Koska rääpäle on äärimmäisen hyväntuulinen, sopeutumiskykyinen ja rohkea tapaus, olikin minun mahdollista keskittyä enemmän mukelon systeemeihin, koska niissä on ollut hieman yllättäviä ongelmia. Mukelo nimittäin teeskenteli päiväkodissa, ettei hän muka osaa ruotsia, vaikka ruotsin puhuminen sujuu erinomaisesti sekä isäni että ruotsinkielisten pikkuserkkujen kanssa. Silloin tällöin on tullut palautetta, että ehkä hänet pitäisi siirtää johonkin kielikylpy- tai suomenkieliseen päiväkotiin, mitä olen ihmetellyt suunnattomasti. Niinpä sovimme mukelon kanssa, että hän puhuu minun kanssani ruotsia päiväkodissa, ja heti alkoi homma toimia muidenkin kanssa. Olisi mielenkiintoista tietää, miksi koko ongelma yleensäkään oli syntynyt.
Yksi osatekijä ilmiössä oli varmaan se, että ainakin yksi hoitajista on todella ihastunut mukeloon, eikä ole halunnut nähdä mukelon uhmaan sisältyvää passiivista vastarintaa, vaan on halunnut tulkita sen viattomammaksi kielitaidon puutteeksi. Sitten kun yksi tulkitsee mukelon käytöksen tuon kautta, muutkin päätyvät uskomaan siihen ja näkevät ongelmaa sielläkin missä sitä ei oikeasti ole. Kun lasta sitten kohdellaan kielitaidottomana, tietenkin hän päätyy täyttämään kuvittelemiaan odotuksia.
Viikko läsnäoloani korjasi ongelman lähes kokonaan, etenkin kun huomasin kielen yleensä vaihtuvan kokonaan suomeksi heti, jos mukelolta puuttui yksikin sana. Tarjoamalla heti puuttuneen sanan ruotsinkielisen version mukelo tietenkin käytti sitä ja jatkoi ruotsiksi. Käytännössä siis mukelolla on sama ongelma kuin minulla, ajattelukieltä on hankala vaihtaa lennosta, jolloin oma-aloitteinen takaisin ruotsiksi ajatteluun palaaminen tuntuu turhauttavalta, eikä pieni lapsi tietenkään tee sitä ilman apua. Käytännössä siis paras keino on katkaista suomeksi ajatteluun siirtyminen ja pitää ajattelu ruotsinkielisenä koko ajan.
Pienten lasten sosiaalisten suhteiden tarkkailukin oli ihan mielenkiintoista. Mukelo on nyt isoin lapsi tuossa hoitopaikassa, ja vain muutama muu lapsi on sellaisessa sosiaalisessa vaiheessa, että he osaavat leikkiä yhdessä, suuri osa kun ei vielä edes puhu kuin yksittäisiä sanoja. Noissa isommissa lapsissa oli kaksi tapausta, jotka kiinnittivät erityisesti huomioni. Toinen on 2,5-vuotias poika, joka on omituisen väkivaltainen, ja kohdistaa mukeloon pääosan väkivallastaan. Hän kuuluu siihen porukkaan, jota ärsyttää kun mukelolla on kivaa omissa leikeissään, ja hän ilmeisesti yrittää päästä sisään mukelon maailmaan fyysisillä hyökkäyksillä ja leikkien sabotoinnilla. Valitettavasti ne fyysiset hyökkäykset ovat niin voimakkaita, että mukelo usein tulee kotiin haavoilla ja mustelmilla varustettuna. Sinänsä ikävää on, että mukelon vanhempaintapaamisessa läsnä ollut erityislastentarhanopettaja totesi tuollaisen olevan hyvin tavallista, jos lapsi viihtyy "liian hyvin" omissa leikeissään, eli jos lapsi on keskittynyt eikä sen takia viesti ollenkaan ympäristöönsä mielialojaan sun muita asioita ruumiinkielellään, monet lapset hyökkäävät kimppuun kun eivät muutakaan kontaktinottotapaa keksi. Eli mukelolla on riski päätyä koulukiusatuksikin myöhemmin ihan vain sen takia, että häneltä löytyy liikaa keskittymiskykyä.
Toinen tapaus puolestaan on 2,5-vuotias tyttö, jonka erityisominaisuuksiin kuuluu uhriutuminen. Esimerkkinä voisi mainita tapauksen, jossa mukelo oli pihalla menossa isoon lumikasaan kaivettuun kuoppaan, kun kyseinen tyttö livahti sinne mukelon jalkojen välistä ja alkoi itkeä sitä, miten mukelo muka oli työntämässä häntä syvemmälle kuoppaan. Mukeloa toruttiin ja käskettiin odottamaan vuoroaan, jolloin mukelo jäi seisomaan kuopan vierelle. Tämähän ei tyttöä miellyttänyt, vaan hän tuli kuopasta pois ja päästi mukelon melkein kuoppaan, livahtaen viime tingassa sinne takaisin ja alkaen taas itkeä. Tässä vaiheessa kun mukeloa oltiin taas torumassa, totesin minä hoitajalle tilanteen olevan hieman nurinkurinen, jolloin hoitaja komensi tytön pois kuopasta koska tämä kerran oli tullut jo sieltä pois ja siten luovuttanut vuoron jonottaneelle mukelolle. Tytön ratkaisuehdotus oli, että hän tulisi hoitajan syliin. Tytön psykologinen silmä oli kyllä ihailtava, isommat lapset kun pääsevät väkisinkin syliin huomattavasti harvemmin kuin vauvat, jotka yksinkertaisesti itkevät niin kauan kunnes saavat tahtonsa läpi. Isompi lapsi saa tilannettaan parennettua vain uhriutumalla. Tosin mukelon valitseminen pariksi ei ollut kovin fiksua, koska mukelo ei vaivaudu pitämään puoliaan kunnolla, ja hoitaja totesikin kyseisen tytön yleensä ryhtyvän tuon aiemmin mainitsemani väkivaltaisen pojan uhriksi, joten siksi hän ei ollut tajunnut tuotakin tilannetta samanlaiseksi uhriutumiseksi.
Hoitajien kohdalla tein myös mielenkiintoisia havaintoja. Se heistä, joka on erityisen ihastunut mukeloon (vanhempaintapaamisessa erityislastentarhanopettaja mainitsi keskustelussa ihastumisesta, jolloin kyseinen hoitaja ihan punastui...), on myös aika omistushaluinen. Mukelon ruokapöydästä jopa kinasteltiin hoitajien kesken, kun toinen hoitaja olisi halunnut hänet omaan pöytäänsä, jossa sairastumisten takia istui vain yksi lapsi. Ihastunut vetosi siihen, että on tärkeätä että rääpäle ja mukelo saavat istua aina samassa pöydässä, voittaen sillä kiistan. Muutenkin hoitopaikan käytännön järjestelyissä hän on nopeaälyinen ja omaa hyvän kokonaiskuvan, mikä näytti vähän jopa ärsyttävän muita hoitajia. Ehkä siinä mielessä ihan ymmärrettävää, että yksi muita vahingossa ärsyttävä henkilö mieltyy toiseen samanlaiseen, vaikka kyseessä sitten olisikin lapsi.
Rääpäle puolestaan aloitti päivähoidossa kuunvaihteessa. Kyseessä sama ryhmäperhepäivähoito jossa mukelokin on, joten aloittaminen sujui todella kitkattomasti. Itse pääsin siinä yhteydessä tutustumaan aiempaa tarkemmin päivähoitopaikkaan, koska siihen sisältyi kahden viikon totuttautumisjakso, josta ensimmäinen viikko meni niin, että itse olin koko ajan paikalla. Koska rääpäle on äärimmäisen hyväntuulinen, sopeutumiskykyinen ja rohkea tapaus, olikin minun mahdollista keskittyä enemmän mukelon systeemeihin, koska niissä on ollut hieman yllättäviä ongelmia. Mukelo nimittäin teeskenteli päiväkodissa, ettei hän muka osaa ruotsia, vaikka ruotsin puhuminen sujuu erinomaisesti sekä isäni että ruotsinkielisten pikkuserkkujen kanssa. Silloin tällöin on tullut palautetta, että ehkä hänet pitäisi siirtää johonkin kielikylpy- tai suomenkieliseen päiväkotiin, mitä olen ihmetellyt suunnattomasti. Niinpä sovimme mukelon kanssa, että hän puhuu minun kanssani ruotsia päiväkodissa, ja heti alkoi homma toimia muidenkin kanssa. Olisi mielenkiintoista tietää, miksi koko ongelma yleensäkään oli syntynyt.
Yksi osatekijä ilmiössä oli varmaan se, että ainakin yksi hoitajista on todella ihastunut mukeloon, eikä ole halunnut nähdä mukelon uhmaan sisältyvää passiivista vastarintaa, vaan on halunnut tulkita sen viattomammaksi kielitaidon puutteeksi. Sitten kun yksi tulkitsee mukelon käytöksen tuon kautta, muutkin päätyvät uskomaan siihen ja näkevät ongelmaa sielläkin missä sitä ei oikeasti ole. Kun lasta sitten kohdellaan kielitaidottomana, tietenkin hän päätyy täyttämään kuvittelemiaan odotuksia.
Viikko läsnäoloani korjasi ongelman lähes kokonaan, etenkin kun huomasin kielen yleensä vaihtuvan kokonaan suomeksi heti, jos mukelolta puuttui yksikin sana. Tarjoamalla heti puuttuneen sanan ruotsinkielisen version mukelo tietenkin käytti sitä ja jatkoi ruotsiksi. Käytännössä siis mukelolla on sama ongelma kuin minulla, ajattelukieltä on hankala vaihtaa lennosta, jolloin oma-aloitteinen takaisin ruotsiksi ajatteluun palaaminen tuntuu turhauttavalta, eikä pieni lapsi tietenkään tee sitä ilman apua. Käytännössä siis paras keino on katkaista suomeksi ajatteluun siirtyminen ja pitää ajattelu ruotsinkielisenä koko ajan.
Pienten lasten sosiaalisten suhteiden tarkkailukin oli ihan mielenkiintoista. Mukelo on nyt isoin lapsi tuossa hoitopaikassa, ja vain muutama muu lapsi on sellaisessa sosiaalisessa vaiheessa, että he osaavat leikkiä yhdessä, suuri osa kun ei vielä edes puhu kuin yksittäisiä sanoja. Noissa isommissa lapsissa oli kaksi tapausta, jotka kiinnittivät erityisesti huomioni. Toinen on 2,5-vuotias poika, joka on omituisen väkivaltainen, ja kohdistaa mukeloon pääosan väkivallastaan. Hän kuuluu siihen porukkaan, jota ärsyttää kun mukelolla on kivaa omissa leikeissään, ja hän ilmeisesti yrittää päästä sisään mukelon maailmaan fyysisillä hyökkäyksillä ja leikkien sabotoinnilla. Valitettavasti ne fyysiset hyökkäykset ovat niin voimakkaita, että mukelo usein tulee kotiin haavoilla ja mustelmilla varustettuna. Sinänsä ikävää on, että mukelon vanhempaintapaamisessa läsnä ollut erityislastentarhanopettaja totesi tuollaisen olevan hyvin tavallista, jos lapsi viihtyy "liian hyvin" omissa leikeissään, eli jos lapsi on keskittynyt eikä sen takia viesti ollenkaan ympäristöönsä mielialojaan sun muita asioita ruumiinkielellään, monet lapset hyökkäävät kimppuun kun eivät muutakaan kontaktinottotapaa keksi. Eli mukelolla on riski päätyä koulukiusatuksikin myöhemmin ihan vain sen takia, että häneltä löytyy liikaa keskittymiskykyä.
Toinen tapaus puolestaan on 2,5-vuotias tyttö, jonka erityisominaisuuksiin kuuluu uhriutuminen. Esimerkkinä voisi mainita tapauksen, jossa mukelo oli pihalla menossa isoon lumikasaan kaivettuun kuoppaan, kun kyseinen tyttö livahti sinne mukelon jalkojen välistä ja alkoi itkeä sitä, miten mukelo muka oli työntämässä häntä syvemmälle kuoppaan. Mukeloa toruttiin ja käskettiin odottamaan vuoroaan, jolloin mukelo jäi seisomaan kuopan vierelle. Tämähän ei tyttöä miellyttänyt, vaan hän tuli kuopasta pois ja päästi mukelon melkein kuoppaan, livahtaen viime tingassa sinne takaisin ja alkaen taas itkeä. Tässä vaiheessa kun mukeloa oltiin taas torumassa, totesin minä hoitajalle tilanteen olevan hieman nurinkurinen, jolloin hoitaja komensi tytön pois kuopasta koska tämä kerran oli tullut jo sieltä pois ja siten luovuttanut vuoron jonottaneelle mukelolle. Tytön ratkaisuehdotus oli, että hän tulisi hoitajan syliin. Tytön psykologinen silmä oli kyllä ihailtava, isommat lapset kun pääsevät väkisinkin syliin huomattavasti harvemmin kuin vauvat, jotka yksinkertaisesti itkevät niin kauan kunnes saavat tahtonsa läpi. Isompi lapsi saa tilannettaan parennettua vain uhriutumalla. Tosin mukelon valitseminen pariksi ei ollut kovin fiksua, koska mukelo ei vaivaudu pitämään puoliaan kunnolla, ja hoitaja totesikin kyseisen tytön yleensä ryhtyvän tuon aiemmin mainitsemani väkivaltaisen pojan uhriksi, joten siksi hän ei ollut tajunnut tuotakin tilannetta samanlaiseksi uhriutumiseksi.
Hoitajien kohdalla tein myös mielenkiintoisia havaintoja. Se heistä, joka on erityisen ihastunut mukeloon (vanhempaintapaamisessa erityislastentarhanopettaja mainitsi keskustelussa ihastumisesta, jolloin kyseinen hoitaja ihan punastui...), on myös aika omistushaluinen. Mukelon ruokapöydästä jopa kinasteltiin hoitajien kesken, kun toinen hoitaja olisi halunnut hänet omaan pöytäänsä, jossa sairastumisten takia istui vain yksi lapsi. Ihastunut vetosi siihen, että on tärkeätä että rääpäle ja mukelo saavat istua aina samassa pöydässä, voittaen sillä kiistan. Muutenkin hoitopaikan käytännön järjestelyissä hän on nopeaälyinen ja omaa hyvän kokonaiskuvan, mikä näytti vähän jopa ärsyttävän muita hoitajia. Ehkä siinä mielessä ihan ymmärrettävää, että yksi muita vahingossa ärsyttävä henkilö mieltyy toiseen samanlaiseen, vaikka kyseessä sitten olisikin lapsi.
Yksi tappaus meinasi jo unohtua kokonaan: rääpälekin on siirtynyt tuossa kuukausi sitten lastenhuoneeseen nukkumaan, minkä seurauksena myös mukelo on alkanut pysyä omassa sängyssään koko yön. Tässä yhtenä yönä mukelo kuitenkin halusi tulla meidän sänkyymme joskus aamuyöstä, mutta sinne kömpimisen sijaan hän tökki miehen hereille ja pyysi, että mies kävisi hakemassa myös rääpäleen meidän sänkyymme, rääpäleen joka nukkui sikeästi omassa sängyssään. Kun mies ei moiseen suostunut, mukelokin palasi takaisin omaan sänkyynsä.
Nyt luin läpi noita juttuja niin yksi jäi vaivaamaan.
Kun mukelo kietoi narua rääpäleen kaulaan kielsit miestä huutamasta, että voi puhua normaalilla äänellä.
Kun mukelo käänsi pakastimen pois päältä ilmoitit mielipiteesi ja jatkotoimintaohjeet voimallisesti ja toistaen, niin että naapurillekin selvisi.
Anteeksi nyt vaan, mutta mun mielessä on kyllä pahempi jos vauvaikäisen kaulaan kietoo narua kuin pakastimen sammuttaminen. Ainakin minusta vahingon määrästä on turha puhua edes samana päivänä. Jotenkin vaan noista sinun reaktioistasi saan aivan päinvastaisen kuvan.
Kun mukelo kietoi narua rääpäleen kaulaan kielsit miestä huutamasta, että voi puhua normaalilla äänellä.
Kun mukelo käänsi pakastimen pois päältä ilmoitit mielipiteesi ja jatkotoimintaohjeet voimallisesti ja toistaen, niin että naapurillekin selvisi.
Anteeksi nyt vaan, mutta mun mielessä on kyllä pahempi jos vauvaikäisen kaulaan kietoo narua kuin pakastimen sammuttaminen. Ainakin minusta vahingon määrästä on turha puhua edes samana päivänä. Jotenkin vaan noista sinun reaktioistasi saan aivan päinvastaisen kuvan.
Me transmitte sursum, Caledoni!
^Taas outoa kommentointia sinulta, ottaen huomioon että ensiksimainitussa tilanteessa kerroin mukelon hokeneen itselleen sitä "varovasti, varovasti, varovasti..." eli pyrkimyksenä ei missään nimessä ollut vahingoittaminen. Tarkoitukselliseen vahingoittamiseen olisi tietysti pitänyt reagoida suuttumalla, kun taas tuossa tilanteessa ainoa järkevä tapa oli selittää, ettei varovaisuuskaan riitä.
Jälkimmäinen tapaus taas oli valtaisa yöllinen siivouskatastrofi ja parin päivän mittainen ruoanvalmistustyöleiri lihojen pelastamiseksi (jonka jälkeen en itse asiassa ole oikein pystynyt syömään hirvenlihaa, kiintiö tuli täyteen), joten vaikka pinnan palaminen sinänsä siinäkin oli epätarkoituksenmukaista, kun mukelo tuskin oli tajunnut tekojensa seurauksia etukäteen, niin siltä oli aika mahdotonta välttyä.
Jälkimmäisessä toteutunut vahinko oli valtava, ensiksimainitussa toteutuma nolla ja riskikin aika olematon, kun mukelo kerran tiedosti varovaisuuden tärkeyden, joten siitä muodostui suuttumisen määrä. Mielestäni täysin johdonmukaista.
Jälkimmäinen tapaus taas oli valtaisa yöllinen siivouskatastrofi ja parin päivän mittainen ruoanvalmistustyöleiri lihojen pelastamiseksi (jonka jälkeen en itse asiassa ole oikein pystynyt syömään hirvenlihaa, kiintiö tuli täyteen), joten vaikka pinnan palaminen sinänsä siinäkin oli epätarkoituksenmukaista, kun mukelo tuskin oli tajunnut tekojensa seurauksia etukäteen, niin siltä oli aika mahdotonta välttyä.
Jälkimmäisessä toteutunut vahinko oli valtava, ensiksimainitussa toteutuma nolla ja riskikin aika olematon, kun mukelo kerran tiedosti varovaisuuden tärkeyden, joten siitä muodostui suuttumisen määrä. Mielestäni täysin johdonmukaista.
prosessi kirjoitti:^Taas outoa kommentointia sinulta, ottaen huomioon että ensiksimainitussa tilanteessa kerroin mukelon hokeneen itselleen sitä "varovasti, varovasti, varovasti..." eli pyrkimyksenä ei missään nimessä ollut vahingoittaminen. Tarkoitukselliseen vahingoittamiseen olisi tietysti pitänyt reagoida suuttumalla, kun taas tuossa tilanteessa ainoa järkevä tapa oli selittää, ettei varovaisuuskaan riitä.
Kerro toki missä kohtaa väitän että mukelo yritti vahingoittaa rääpälettä? Kommentoin, että RISKI että VAHINKO jossa rääpäle kuristuu on olemassa, vaikka kuinka "varovasti" sitä narua kaulaan kierretään, kun sitä ei kuulu siihen kaulaan kiertää ollenkaan. Teko kun oli jo parhaillaan tapahtumassa.
Ja pakastimen sammuttaminen oli siten tarkoituksellista vahingoittamista? "Haa, sammutampa pakastimen!" Eikä vahinko, tyyliin "mitäs tästä tapahtuu"
En löydä nyt johdonmukaisuutta. Kyllä, toteutuman mukainen vahinko oli isompi pakastimen kanssa, mutta hittoako korostaa viestiä huutamalla kun vahinko on jo tapahtunut. Tietenkin jos teko oli suunniteltu ja tahallinen, niin...
Olisin ymmärtänyt tämän paremmin jos olisit vaikka vaan todennut että paloi pinna kun illalla joutui aloittamaan siivouksen, minkäs teet.
Me transmitte sursum, Caledoni!
par-sky kirjoitti:prosessi kirjoitti:^Taas outoa kommentointia sinulta, ottaen huomioon että ensiksimainitussa tilanteessa kerroin mukelon hokeneen itselleen sitä "varovasti, varovasti, varovasti..." eli pyrkimyksenä ei missään nimessä ollut vahingoittaminen. Tarkoitukselliseen vahingoittamiseen olisi tietysti pitänyt reagoida suuttumalla, kun taas tuossa tilanteessa ainoa järkevä tapa oli selittää, ettei varovaisuuskaan riitä.
Kerro toki missä kohtaa väitän että mukelo yritti vahingoittaa rääpälettä? Kommentoin, että RISKI että VAHINKO jossa rääpäle kuristuu on olemassa, vaikka kuinka "varovasti" sitä narua kaulaan kierretään, kun sitä ei kuulu siihen kaulaan kiertää ollenkaan. Teko kun oli jo parhaillaan tapahtumassa.
En minä sanonut, että olisit väittänyt mitään mukelon motiiveista, totesin vain mukelon motiivien ohjanneen omaa käytöstäni, ja kun motiivi ei selvästi ollut vahingoittaminen, suuttuminen oli turhaa ja selittäminen tarpeellista.
Ja pakastimen sammuttaminen oli siten tarkoituksellista vahingoittamista? "Haa, sammutampa pakastimen!" Eikä vahinko, tyyliin "mitäs tästä tapahtuu"
En löydä nyt johdonmukaisuutta. Kyllä, toteutuman mukainen vahinko oli isompi pakastimen kanssa, mutta hittoako korostaa viestiä huutamalla kun vahinko on jo tapahtunut. Tietenkin jos teko oli suunniteltu ja tahallinen, niin...
Olisin ymmärtänyt tämän paremmin jos olisit vaikka vaan todennut että paloi pinna kun illalla joutui aloittamaan siivouksen, minkäs teet.
??? Noinhan minä juuri sanoin: vaikka pinnan palaminen sinänsä siinäkin oli epätarkoituksenmukaista, kun mukelo tuskin oli tajunnut tekojensa seurauksia etukäteen, niin siltä oli aika mahdotonta välttyä. Seurausten laajuudella siis perustelin vain sen, miksi pinnani yleensäkään paloi, kun normaalisti en katso tarpeelliseksi suuttua lapsilleni siitä, että he ovat lapsia.
Nyt pitäisi enää tietää, miksi olet alkanut harrastaa enemmänkin tällaista hyökkäilyä minun suuntaani.
Olen pahoillani, jäi pinnan palamiskohta huomioimatta. Anteeksi.
Viittaat ilmeisesti tähän ja huomautukseeni mainoksesta? Tässä minua aidosti häiritsi että tekstistä minulle välittyi kuva että pakastimen sisältö on sinulle rääpälettä tärkeämpi, enkä halunnut taikka uskonut asian olevan niin. Siksi kysyin.
Mainosjutussa minua häiritsi viestisi "ne kaikki on ihan idiootteja kun eivät tajua että siihen ei mahdu mitään, minä taas olen niiiiin fiksu ja ne muut on mulle tosi kateellisia"-sävy. Jota olen ollut havaitsevinani muutenkin viesteissäsi viime aikoina aika paljon. Ymmärrän toki että sinun pitää ylikorostetusti uskoa itseesi että joku muukin voisi sinuun uskoa ja äänestää sinua. En vain tiedä että onko tarkoituksen mukaista vai vahinko, että viesteistäsi on nyt viimeaikoina saanut kuvan että pidät itseäsi pääsääntöisesti kaikkia muita fiksumpana. Tietenkin jos asia on niin ja siihen uskot niin voi sen sanoa ääneen
Onpahan ainakin rehellinen, ei ainoastaan ylimielinen.
prosessi kirjoitti:Nyt pitäisi enää tietää, miksi olet alkanut harrastaa enemmänkin tällaista hyökkäilyä minun suuntaani.
Viittaat ilmeisesti tähän ja huomautukseeni mainoksesta? Tässä minua aidosti häiritsi että tekstistä minulle välittyi kuva että pakastimen sisältö on sinulle rääpälettä tärkeämpi, enkä halunnut taikka uskonut asian olevan niin. Siksi kysyin.
Mainosjutussa minua häiritsi viestisi "ne kaikki on ihan idiootteja kun eivät tajua että siihen ei mahdu mitään, minä taas olen niiiiin fiksu ja ne muut on mulle tosi kateellisia"-sävy. Jota olen ollut havaitsevinani muutenkin viesteissäsi viime aikoina aika paljon. Ymmärrän toki että sinun pitää ylikorostetusti uskoa itseesi että joku muukin voisi sinuun uskoa ja äänestää sinua. En vain tiedä että onko tarkoituksen mukaista vai vahinko, että viesteistäsi on nyt viimeaikoina saanut kuvan että pidät itseäsi pääsääntöisesti kaikkia muita fiksumpana. Tietenkin jos asia on niin ja siihen uskot niin voi sen sanoa ääneen
Onpahan ainakin rehellinen, ei ainoastaan ylimielinen.Me transmitte sursum, Caledoni!