Manaaja kirjoitti:^ Halusta noudattaa rituaaleja ja kuulua joukkoon, daah.
Sinäkin Brutukseni!
Niin. Edelleen kuulisin mielenkiinnolla että ketä kohtaan tehdään väärin, jos näistä syistä kuulutaan kirkkoon?
Ja minä mielenkiinnolla kysyn, liittyisitkö nyt noista samoista syistä kirkkoon, jos sinua ei lapsena olisi kysymättä siihen kastettu?
En, mutta mitä sitten? Enhän minä edes tietäisi mistä jään paitsi, jos mistään. Pitäisin myöhemmin liittymistä todennäköisesti melko tavalla 100% vajaaälyisenä toimintana.
Ja toisaalta jos minulle tänään putoaisi postiluukusta lappu jossa minulle ilmoitetaan että minut on erotettu kirkosta, tuumaisin "taf lak" ja katsoisin jakson MacGyveria. En siis ole kovinkaan vakauksellinen, ja muhun on varmasti helppo lyödä noita henkisen laiskuuden leimoja koska asia ei sinäänsä merkitse mun jokapäiväisessä elämässä kilin kiveksiäkään paitsi ylimääräisen roskalehden muodossa, eikä mun siltä pohjalta tarkasteltuna kannattaisi kuulua kirkkoon.
Onhan niitä rebelhetkiä ollut elämässä kun on uskonnon kohdalla ajatellut "voi vittu mitä paskaa". Mutta jos noin kokonaisuus arvioiden pitäisi miettiä onko ev.lut. kirkkoon kuuluminen tuonut enemmän positiivisia vai negatiivisia kokemuksia 0-15 vuotiaalle saduista ja riparipimpsasta diggailevalle lapselle, joudun kyllä runksimaan rastini vahvasti positiivisen puolelle. Uskomatta silti pätkääkään ensimmäiseenkään yliolentoon.
Viime yönä tapahtui kummallinen insidentti. Yleensä jos mukelo herää yöllä, hän vain kipittää meidän sänkyymme jatkamaan uniaan. Viime yönä pasmat ilmeisesti menivät alunperin sekaisin siksi, että mukelo onnistui putoamaan sängystään sen ja sängyn vieressä olevan patjan väliin. Mukelon olisi pitänyt ihan helposti päästä siitä pois, mutta varmaan unisuus hankaloitti tilannetta sen verran, että tuo alkoikin itkeä. Mies kävi rauhoittelemassa mukelon, eikä siinä montaa minuuttia mennyt ennen kuin mukelo taas nukkui. Siitä ehkä varttia eteenpäin mukelon huoneesta alkoi kuitenkin kuulua niin hysteeristä itkua, että sekä minä että mies suorastaan juoksimme katsomaan mitä oikein oli tapahtunut. Mukelo lähes kirkui, ja kirkumisen seasta kuului toistuvasti "jalka rikki, jalka rikki, jalka rikki".
Ensin kuvittelin mukelon jotenkin onnistuneen katkaisemaan jalkansa, mutta sitten mukelo osoitti hämärässä patjalla rullalla lojunutta oranssia pyyhettä, joka oli päivällä ollut siinä rääpäleen kuolasuojana. Vähän aikaa meni tajuta, että mukelo kuvitteli pyyherullaa jonkun jalaksi, joka oli irti ruumiista. Heti tajuttuani otin pyyhkeen ja näytin sitä mukelolle, sanoen sen olevan ihan tavallinen pyyhe, eikä kenenkään jalka. Mukelo tunnusteli pyyhettä ja rauhoittui, mutta kun itse asetuin patjalle makaamaan ja nukuttamaan mukeloa uusiksi, mukelon oli aivan pakko vähän väliä nousta istumaan ja kurkata selkäni taakse, josko jalka vaikka olisi tullut takaisin. Lopulta vein itse mukelon meidän sänkyymme nukkumaan, sillä omassa huoneessaan unen päästä kiinni saaminen ei välttämättä edes olisi onnistunut. Saa nähdä miten tänään illalla käy.
Yhtä outo tapaus oli pari päivää sitten leikitty leikki sillä samaisella patjalla, joka koostui siitä, että mukelo ja potkupyöränsä makasivat siinä, mukelo kaatuneen pyörän selässä. Mukelo huusi "apua, apua, jalka ei pääse pois!" Kyseessä oli ihan selkeästi leikki, eikä mukeloa pelottanut ollenkaan, mutta en kerta kaikkiaan tiedä mistä mukelo oli tajunnut, että jos moottoripyörällä kaatuu tuolla tavalla, jalkaa ei välttämättä todella saa alta pois.
Vähän huolestuttaa, että tajuaakohan isäni mukelon ollessa heillä hoidossa, että telkkarista voi tulla ihan oikeasti lapsille sopimatonta materiaalia jo aikaisin, lähinnä uutisten muodossa. Ehkä joka päivä tv-uutisia katsomalla turtuu niin pahasti, ettei enää tajua uutisten tänä päivänä sisältävän kohtuuttoman paljon väkivaltaviihdettä, suoraan todellisuudesta poimittuna.
Tässä näiden viime kuukausien aikana on kyllä huomannut miten paljon ensimmäisenä lapsena oleminen on köyhempää. Silloin vauva-aikana seurana on lähinnä vanhemmat, ja aikuisten leikkiminen lasten kanssa on kuitenkin aivan erilaista kuin lapsen leikit pienemmän lapsen kanssa. Vaikka meidän seurustelumme innostaa ja naurattaa rääpälettä, mukelon seura on aivan ilmeisesti rääpäleen mielestä äärimmäisen jännää ja hauskaa. Rääpäle tuijottaa mukelon tekemisiä otsa rypyssä hyvin keskittyneesti, puhjetakseen vähän väliä todella aurinkoiseen hymyyn. Ja mukelolla puolestaan on selvästikin hauskaa rääpäleen seurassa, vaikka seura vielä onkin aika toimintarajoitteista. Mukelo mm. tulee vähän väliä paijaamaan rääpälettä, ja jossain vaiheessa mukelo keksi, että jos rääpäleen kädestä ottaa kiinni, sillä voi paijata itseään takaisin. Eli mukelo kehittelee jonkinlaista avustettua vuorovaikutusta, kun toisen osapuolen taidot eivät siihen vielä riitä.
Eilen illalla rääpäle makaili taas mukelon huoneen lattialla olevalla patjalla, ja mukelo keksi peitellä rääpäleen pyyhkeellä. Peittelemisestä on puhuttu mukelon kanssa jo sen verran, ettei tuo enää edes yritä peittää rääpäleen kasvoja, vaan peittelee nätisti kaulaan asti. Kun rääpäle sitten oli peitelty huolella, mukelo alkoi esitellä sille lelujaan. Aikansa rääpäle katseli suurella mielenkiinnolla, mutta jossain vaiheessa nälkä alkoi vaivata ja ääntelynsä muuttui sen mukaiseksi ähinäksi. Minun sitten täytyi keskeyttää leikki ja ottaa rääpäle syötettäväksi. Silloin mukelo alkoi itkeä: "Ei saa ottaa. Se on 'Mukelon' oma 'Rääpäle'! Ei saa ottaa." Siinä sitten yritin selittää miksi rääpäle täytyi ottaa juuri silloin syötettäväksi, ja lupasin palauttaa mukelon rääpäleen mukelolle heti syöttämisen jälkeen. Usein kuultu lause on myös "ei saa tulla tänne nyt", kun noiden kahdestaan ollessaan esim. käy tarkistamassa miksi parivaljakko on niin hiljaa/äänekäs.
Mukelo on kehittelemässä uudenlaista suhdetta sanoihin. Tässä vähän aikaa sitten jouduin ottamaan mukelon mukaan rääpäleen neuvolakäynnille, koska miehellä oli samanaikaisesti muuta ohjelmaa. Siellä oli näytillä erilaisia muovisia eläimiä, joista mukelo toi minulle kirahvin ja otti itselleen seepran. Minä kysyin mukelolta mikä eläin minulla oli kädessäni. Mukelo tyrkkäsi seepransa kirahvin eteen ja sanoi, että se on seepra. Minä otin kirahvin näkyville seepran takaa ja sanoin tarkoittaneeni sitä. Mukelo kätki sen uudestaan seepran taakse ja sanoi seepraa seepraksi. Minä puolestani tongin kirahvin uudestaan esiin, sillä mukelo yritti aivan selvästi harhauttaa minua. Lopulta mukelo suostui katselemaan kirahvia ja pohdiskelemaan mikä se voisi olla. Hetken mietittyään hän valaistui ja hymyili hurmaavinta mahdollista hymyään minulle ja neuvolantädille, sanoen "onko se... ...onko se... ....hevonen?" Käytös oli sellaista, ettei ollut epäilystäkään etteikö taktiikkana olisi ollut hurmata naiset niin totaalisesti, että väärä vastaus jäisi näiltä kokonaan huomaamatta, tai että nämä jopa myöntäisivät väärän vastauksen olevan oikea, ettei suloinen lapsi vain pety. Minä en kuitenkaan (luullakseni) mennyt lankaan, vaan tiedustelin mukelolta, josko kyseessä kuitenkin olisi kirahvi. Mukelo siihen rohkaisevalla äänellä "Joo-o, on se kivari. Hyvä äiti!" Nyt pitäisi enää tietää, kumpi tässä oikein loppujen lopulta meni lankaan...
Toinen tapaus taas sattui kotona, kun kysyin mukelolta josko hän muistaa pikkuveljensä nimen. Mukelo vastasi heti "Paavo". Minä hieman ihmettelin, että mikä ihmeen Paavo, mutta keksin sitten kysyä mukelon omaa nimeä. "Patrik" oli vastaus. Minä puolestani olin kuulemma Jalmari, ja mukelon kädessä ollut kuutio taas ilmiselvä pallo, jota me sitten heittelimme ja vierittelimme kuin parastakin palloa. Jotenkin kyllä kiusallista, että mukelo päätti assosioida minut Paavo Pesusienen ilkeäksi ja tylsäksi naapuriksi, vaikka oletankin valintojen menneen kokojemme mukaan. Jalmari on isoin, eli minä, Patrik puolestaan Paavoa isompi, kuten myös mukelo on rääpälettä isompi. Aikamme olimme siinä sitten Paavo kumppaneineen, mutta lopulta mukelo päätti palauttaa meidät ennalleen osoittamalla jokaista vuoronperään ja nimeten meidät taas alkuperäisillä tunnisteillamme, "äiti, 'Mukelo' ja 'Rääpäle'".
Mukelon ja rääpäleen keskinäinen suhdekin on kehittymässä kovaa vauhtia. Ehkä vähän liiankin kovaa, ainakin miehen mielestä. Mukelo kun harjoittelee kovasti rääpäleen nostamista esim. hoitoalustalta sängylle tai sängyltä omaan syliinsä. Minä olen antanut mukelon tehdä tuollaista, vaikka rääpäle sitten roikkuukin selkä kaarella mukelon otteessa, koska jostain käsittämättömästä syystä rääpäleen mielestä retuutetuksi joutuminen on niin kivaa, että se saa hänet nauramaan ääneen. Miehellä puolestaan on vähän turhankin voimakas suojelutarve (molempien lasten suhteen), ja hän toivoisi ettei mukelo edes kovin paljoa koskisi rääpäleen kasvoja, koska silmät silloin ovat vaarassa. Niinpä meillä jossain määrin on 'äidin säännöt' ja 'Jussin säännöt', mitä tilannetta mukelo on oppinut hyödyntämään tulemalla kertomaan minulle, jos mies on kieltänyt häntä tekemästä jotain mitä hän haluaisi tehdä. Silloin pyydän yleensä miestä perustelemaan mukelolle kieltonsa, minkä jälkeen voimme yhdessä miettiä miten sen mielihalun voisi toteuttaa ilman, että miehen pelonaiheet toteutuisivat. Rääpäleen nostelun ja sylittelyn ajaksi mies joutuu kyllä vain sulkemaan silmänsä, sillä jos se kerran on rääpäleen omastakin mielestä äärimmäisen kivaa, en näe mitään syytä kieltää sitä valvottuna ja pehmeällä alustalla toteutettuna, vaikka se hurjalta näyttäisikin.
Toissapäivänä kävimme miehen ja lasten kanssa kaupungilla kävelyllä. Sörnäisten rantatiellä mukelo ihmetteli vastarannalla olevaa valtavaa mustaa kekoa, jota sitten yhdessä kummastelimme. Siinä vaiheessa miehen niskassa istuneen lapsen huomio kuitenkin kiinnittyi vastaamme juosseeseen lenkkeilijään, jolla oli riemunkirjava pro-lenkkeilyasu päällä punakehyksisine aurinkolaseineen päivineen. Mukelo osoitti lenkkeilijää ja kysyi hämmästyneenä "mikä toi on?" Mies ei tietenkään voinut nähdä osoituksen suuntaa, joten hän kuvitteli mukelon edelleen ihmettelevän mustaa vuorta ja vastasi "se on koksikasa". Mukelon katse seurasi vaikuttuneena lähestyvää lenkkeilijää, ja mukelo sanoi painokkaalla äänellä "se on koksikasa". Sarjassamme 'Näin opetat lapsesi puhumaan'...
Eilen taas olimme Elukan luona talkoissa. Mukelo oli kuitenkin sitä mieltä, ettemme minä, mies ja rääpäle olisi saaneet olla siellä, koska se on hänen ja isänsä oma paikka. Meitä mm. yritettiin työntää takaisin autoa kohti ja komentaa "äiti takaisin auton kyytiin, ei saa tulla tänne nyt". Lopulta hän kuitenkin hyväksyi tilanteen ja keskittyi leikkimään muiden paikalla olleiden lasten kanssa.
Hämmentäviä kasvatuksellisia ongelmia vol 1:
1. Hampaiden pesu
Jos lapsi ehdottomasti haluaa pestä hampaansa aina pytyllä käynnin jälkeen, koska järjestys on tuo aina iltaisin, kannattaako lasta kieltää, vai pitäisikö lähteä siitä, että hampaiden pesu on aina hyvä ja kannustettava juttu? Entä jos lapsi illalla nukkumaan mentyään tulee posket pöljästi pullistettuina osoittelemaan alahampaitaan minulle, pyytäen minua (joka siis normaalisti hoidan tahnapesut mukelon avustaessa itse toisella hammasharjalla) pesemään niitä vielä vähäsen, puhuen kuin suunsa olisi täynnä leivänmuruja, perunanpalasia ja pikkukiviä? Pitääkö silloin pestä, vai saako nauraa lapselle niin, ettei lapsi itsekään enää pysty pelleilemään, koska poskien pullistaminen jo itsessään saa epelin itsensäkin purskahtamaan nauruun?
2. Sukupuolten väliset erot
Mukelo oli pitkään sitä mieltä, että rääpäle on tyttö. Siinä eivät selitykset vaipan sisällä piilossa olevasta pippelistä auttaneet mitään, tyttö mikä tyttö. Nyt puolestaan epäselvyyttä tuottaa sana "mies". Ensin ajattelin, että mukelo sotkee sanan sanaan "ihminen", mutta pari päivää sitten havaitsin erehtyneeni. Olimme kävelyllä, kun vastaan juoksi nainen. Mukelo totesi "se on mies". Minä siihen, että kyseessä oli nainen. Mukelo siihen: "Ei ole nainen. Se on mies. Rikkinäinen mies." Niinpä tietenkin. Minähän olen ihan itse johtanut mukeloa harhaan selittämällä sukupuolten välisiä eroja sillä, että naisen tunnistaa siitä, ettei sillä ole pippeliä, kun taas miehillä kaikilla sellainen on. Rikkinäinen mikä rikkinäinen... Miten siis selittää sukupuolten välinen ero, kun pitkä tukka ja mekko eivät enää nykyaikana oikein käy tuntomerkeistä?
prosessi kirjoitti:Miten siis selittää sukupuolten välinen ero, kun pitkä tukka ja mekko eivät enää nykyaikana oikein käy tuntomerkeistä?
Jaa-a. Tuli vaan tuosta mieleen, kun pikkuveljeäni tutkittiin aikoinaan jonkin psykologin tms. toimesta käsittääkseni siksi kun ei puhunut pienenä (rupesi siis puhumaan tosi myöhään). Ymmärsi kyllä puhetta ja totteli sitä.
Veljeä sitten kehoitettiin piirtämään poika. Veli piirsi sitten tikku-ukon ja sille pippelin. Tutkija oli kovin järkyttynyt että miten se nyt tommoisen. Äiti lähinnä ihmetteli että mikä tuossa nyt oli niin kamalaa, sehän se suurin ero on tytön ja pojan välillä.
Mikäköhän mahtaisi olla sitten "oikea" tapa osoittaa sukupuoli?
^ Mun yhden kaverin lapsi myös alkoi taantumaan puhekehityksessä ja kävi melko tottelemattomaksi. Kamalasti sitä sitten käytettiin ties missä testeissä. Lopulta uusi psykologi käski osaston lääkärin ensitöikseen tutkimaan lapsen korvat. Olivat miltei tukossa ja puhdistuksen jälkeen ei enää ammattiauttajia kaivattu.
"Never wrestle with a pig. You get dirty and besides the pig likes it. -George Bernard Shaw
NuoriD kirjoitti:Mä en käsitä, miten joku ei-uskova voi kuulua kirkkoon. Kristinusko on kuitenkin ihan oikea uskonto, on näkymättömiä mielikuvituskavereita, jotka pystyvät ihmetekoihin, ihmisiä herätetään kuolleista, valtameriä jaetaan, neitseestä synnytään, taivaaseen päästään, helvettiin joudutaan..Miten kukaan voi tavan vuoksi kuulua tuollaiseen posseen?
Minä kuulun kirkkoon.
Omallani ja vanhempieni kohdalla se menee niin, että kuten useimmat suomalaiset kirkkoon kuuluvat, me emme ole alun perinkään ottaneet kirkon oppeja vakavasti tai olleet niistä kovin tietoisiakaan. Kirkkoon kuuluminen on tapa. Ihan hyvin osaan pitää meitin luterilaisten joulukirkkoa tai ei-ortodoksina ortojen pääsiäisyöpalvostelua (oon käynyt) koristeellisena juhlatapana. Siis ottaa se omaan käyttöön siinä missä joulupukkikin tai Lapin maahiset, joille annan evässuklaatani. Myös kirkon rituaalit kuten häät (joita en saane) ovat minulle vain juhlarituaaleja, ja niihin voi osallistua piittaamatta opista pätkääkään.
Kirkosta eroaminen ikäänkuin merkkaisi tunnustusta että olemme sittenkin joskus ajatelleet kirkon teologian malliin.. vaikka emme ole.
Mutta kieltämättä: Kun satun telkusta näkemään jumalanpalveluksen, se nykytiedolla näyttää ihan tyhjän jauhamiselta perustuen kuin taikasanoina käytettyihin lohduttaviin rusinat-pullasta raamatunkohtiin. Ja se vitutti, kun sotilasparaatissa teeveessä kenttäpiispa puhui Mooseksesta "etiikan esikuvana".. kun tietää että tarinoissa Mooses tapatti lapsia ja naisia ja myös omaa kansaansa. Siis jotta tietääkö papit mistä puhuu vai eivätkä vain välitä?
URPIAISEN kanssa olen eri mieltä sikäli, että käsittääkseni nimenomaan USKOVAISET sekä kirkon piirissä että vapaissa suunnissa ovat nimenomaan fundamentalisteja, ja karismahihhulointikin on pop jopa evlut henkilöstössä. Kirkolla onkin tässä paha ristiveto: yrittää säilyttää suuri kansa kirkon jäseninä liberalisoimalla linjaansa samalla kun valtaosa henkilöstöstä ja todella palvosmenoissa käyvistä onkin fundiskarismahihhuleita.
Palasimme eilen viikon polkupyörävaellukselta Ahvenanmaalla. Pyöräilyä yleensä aamuseitsemästä puoleenpäivään, kuumat päivät varjossa viileän merituulen puhaltaessa, meressä uiden tai ilmastoiduilla yhteysaluksilla, yöt teltassa. Täydellistä perhe-elämää.
Rääpälekin selviytyi 140 km pyöräilyistä liinassa selässäni loistavasti, mukelo puolestaan pääsi kokemaan erityisen paljon jännää laivoilla, Vikingistä maihin autokannelta aamulla puoli viideltä rekkojen ja pikkuautojen seasta, jotka jatkoivat äänettöminä matkaansa Tukholmaan, lossiyhteyksiä, yhteysaluksia, tuulimyllyjä ja avautuvia siltoja. Kastelholman linnasta ja Bomarsundista porraskiipeilyineen nyt puhumattakaan.
Mitään kunnollisia suunnitelmia tai varauksia meillä ei ollut, sillä rääpäleen jaksaminen asetti rajansa, ja riski oli, että kotiin olisi pitänyt palata jo ensimmäisen päivän jälkeen. Pisin pyöräilypäiväkin oli vain 25 kilometriä, juuri jotta rääpäleen fysiikka ei joutuisi liian koville, ja pyörällä piti ajaa kovin hiljaa, kun minulla kuitenkin oli kyydissäni molemmat lapset ja osa tavaroistakin. Yhteensä minulla n. 30 kiloa, miehellä puolestaan 22 kilon rinkka, jonka selkäkiinnitys tietenkin teki hänen matkanteostaan minua rankempaa. Mäkinen maasto oli kieltämättä tuolla lastilla aika haasteellista, varsinkin kun alamäissäkin piti jarruttaa, jotta vauhti pysyi turvallisen hitaana. Aamut olivat harvinaisen rauhallisia, sillä lapset nukkuivat teltassa todella sikeästi, joten saimme kaikessa rauhassa pakkailla, syödä oman aamupalamme ja harrastaa muita aamupuuhia ulkoilmassa, ja vasta sen jälkeen herätellä ja ruokkia lapset.
Reittimme oli Maarianhamina-Godby-Bomarsund-Kumlinge-Degerby-Lemland-Maarianhamina.
Godbyhyn saavuimme onneksi jo aamupäivällä, koska polkeminen aloitettiin jo puoli viideltä aamulla, sillä puolenpäivän jälkeen oli jo tappavan kuumaa, lyhyt matka lähikauppaan leiripaikaltammekin hirvitti vauvan kanssa. Ruokapaikassamme mukelo etsi viileimmän paikan, eli salin portaan, nukkumapaikakseen ja nukkui siinä ensimmäiset päiväunensa. Toiset päiväunet tuo valitettavasti veti nurmikolla kuudesta yhdeksään, leikittyään leiripaikkamme nurmikolla koko iltapäivän, joten ensimmäinen telttayö ei alkanut kovinkaan lupaavasti, vaan nukkumaanmenoa vastustettiin kiukkuitkulla, johon rääpälekin yhtyi vähän epäröivällä äänellä. Itku oli selvästi pelkästään empaattista, eikä rääpäle itse oikein tajunnut miksi häntä itketti. Miehellä puolestaan oli takapuolessaan satulan muotoinen mustelma, joten hänkään ei ollut parhaalla päällään. Lopulta mukelo kuitenkin nukahti ja tilanne rauhoittui, ja aamulla mies vuorasi polkupyöränsä satulan pyyhkeellä, joten istuminen ei sattunut enää yhtä paljoa.
Matkalla Bomarsundiin pysähdyimme Kastelholman linnassa. Vaikuttava rakennelma, jonka rakentaminen aloitettiin 1300-luvulla, ja kuten opas totesi "kaikkien oikeiden linnojen tapaan se ei koskaan tullut valmiiksi". Viimeisimpiä rakennelmia sinne on tehty 2000-luvulla, joten vaikka käyttötarkoitus onkin muuttunut, rakentaminen edelleen jatkuu. Bomarsundin linnoitus puolestaan oli Venäläisten suuruudenhulluuden luomus, kokonainen pieni kaupunki muurien sisällä, jota suojelemassa oli vahtitorneja. Muuten ihan hyvä viritelmä, mutta liian iso jotta sen olisi saanut valmiiksi ennen brittien ja ranskalaisten hyökkäystä, ja lisäksi venäläiset eivät olleet osanneet ennustaa höyrylaivojen korvaavan purjelaivoja sota-aluksina, joten tornit oli sijoitettu väärin. Olisi vain pitänyt keskittyä kvartaalitalouteen, eikä tehdä vuosikymmeniä kestäviä rakennusprojekteja! Ja sitäpaitsi, se Oolannin sota oli kauhia...
Bomarsundissa yövyimme Puttes Campingilla, jossa olen aiemmin käynyt vain veneellä. Venesatamasta löytyikin mukelolle nopeasti seuraa, pikkutyttö ja kumivene. Mukelo pääsi näyttämään taitojaan pyydystämällä pikkukalan paljain käsin (oli vissiin aika kipeä se kala...), ja kömpimällä kumiveneen kyytiin soutamaan. Itkukohtaushan siitäkin veneilyretken päättymisestä lopulta sitten seurasi...
Bomarsundista oli alunperin tarkoitus jatkaa kiertämällä pääsaari, mutta mies alkoi miettiä mukelon laivainnostusta ja ilmaisia yhteysaluksia, joten päätimmekin vaihtaa reittiä Kumlingen suuntaan. Yhteysaluksen piti lähteä klo 12 ja matkaa laivalle 13 km, joten aamuksi oli aikataulu, joka meinasi pahasti pettää, kun ensin pyöräni päätti kaatua omia aikojaan ja ohjaustanko kääntyi sekä soittokello hajosi. Sain ne korjattua, mutta seuraavaksi teltan vetoketju kiilautui paikoilleen. Sekin tilanne ratkesi, ihan vain jotta rinkan vetoketju olisi puolestaan voinut repsahtaa auki. Pääsimme liikkeelle 1,5 tuntia suunniteltua myöhemmin, mutta onneksi aikatauluumme oli alunperin suunniteltu niin paljon väljyyttä, että selviydyimme satamaan, pitäen vain yhden pidemmän levähdystauon matkan varrella olleessa kirkossa. Kirkkoon sattui samaan aikaan jokin eläkeläisseurue oppaan kanssa, ja ohimennen pääsimme kuulemaan mielenkiintoisen nippelitiedon. Nimittäin syyn sille, miksi miesten ja naisten paitojen napitus aukeaa eri suuntiin. Se liittyy naisten ja miesten puoliin kirkonpenkeissä, molempien napitus aukeaa siveyssyistä seinää kohti, jotta nappien raoista ei pääsisi pilkottamaan tissit tai muuten vaan paljas iho.
Mukelo aloitti päiväunet yhteysaluksella, mutta olimme perillä ennen heräämistään, joten rannassa mukelo jatkoi untaan seisten rinkan vieressä, yläruumis maaten rinkan päällä. Siinä asennossa tuo onnistui nukkumaan lähes tunnin, ja rinkan kuvioinnista tuli poskeen pitkään pysynyt jälki, josta pieni mustelma edelleenkin näkyy. Pysähdyimme syömään Remmarhamnissa, minne ehdimme juuri ennen sadekuuron alkamista. Mukelo leikki pihalla hiekkalaatikossa ja lätäkössä kun me söimme terassilla, ja sateen ajaksi riisuin mukelon nakuksi, jotta vaatteet eivät olisi kastuneet. Lämpimässä sateessa nakuna leikkiminen oli mukelosta niin hauskaa, että hetken aikaa jopa kuvittelin olevani hyvä äiti, kunnes muistin kuinka vastuutonta tuollainen toiminta on.
Sateen loputtua jatkoimme matkaa leirintäalueelle, jonka nimi oli Total Entertainment. Infohökkelin seinässä oli kartta, johon oli merkitty tanssilavat, uimarannat, saunat, suihkut, vesipisteet, vessat, kioskit sun muut, mutta oikeasti paikalla olimme vain me ja miljardi hyttystä, paikka oli täysin kuollut. Olin kuvitellut hyttysmyrkkyjen ja rääpäleen hyttysverkon mukaan ottamisen saaristoon olevan hätävarjelun liioittelua, mutta tuolla ne tulivat hyvään käyttöön. Suihkumahdollisuutta ei ollut, ja puuceestäkin puuttui lamppu, joten yö oli aika askeettinen. Aamusta sitten jatkoimme yhteysaluksella Överöhön ja sieltä pyörillä Föglön Degerbyhyn, missä Gästgiveriet Enigheten korvasi mennen tullen edellisen yön askeettisuuden. Vierasmaja on ollut paikallaan jo 1500-luvulta lähtien, vanhimmat nyt paikallaan olevat rakennukset ovat 1700-luvulta. Telttapaikkamme sijaitsi tuulimyllyn vieressä, saunoimme iltapäivällä ruhtinaalliset kolme tuntia ja söimme täydellisen aterian ravintolassa, joka oli rakennettu ravintolaksi jo silloin 1700-luvulla, senaikaisten näkemysten mukaisesti. Sisustus koostui kolmesta pitkästä pöydästä tuoleineen, pitkistä räsymatoista, valtavasta muuratusta liedestä sekä neljästä kerros-parisängystä, joissa matkalaiset ovat voineet ottaa ruokalevon. Väsyneet lapset joutuivat tosin nukkumaan räsymatolla lattialla, koska en kehdannut laittaa heitä kuolaamaan vanhoihin pitsilakanoihin. Onneksi muut vieraat söivät ulkona, joten lapset eivät olleet tiellä. Tarjoilija puolestaan suhtautui heihin kuin lattialla nukkuviin kissoihin tai koiriin, ja astui huolettomasti heidän ylitseen tarjoillessaan pöytäämme.
Matka jatkui Lemlandiin taas yhteysaluksella, joka onneksi lähti majatalon vierestä, joten lapset saivat aamulla nukkua vähän pidempään. Rannan infopisteestä ostin hämmentävän taulun, joka on aivan ilmiselvä maisemamaalaus, joka muodostuu puun syistä ja jonka taiteilija on yksinkertaisesti vain sahannut esiin. Olisi kiva tietää miten taiteilija on voinut löytää tuon maalauksen sieltä puun sisältä. Lemlandiin piti olla vähän lyhyempi matka kuin muina päivinä, mutta tuli tehtyä yksi virhe. Keskustassa olisi pitänyt heti sinne tullessamme käydä mökkikylässä kysymässä leiriytymismahdollisuudesta, mutta koska rääpäle oli vähän aiemmin päättänyt puklata hiuksiini, päätimme ensin käydä kolmen kilometrin päässä uimarannalla peseytymässä. Sieltä sitten palasimme mökkikylään, mihin ei saanut leiriytyä. Sen sijaan meille suositeltiin leiriytymispaikaksi *argh* sitä samaista uimarantaa, jonka takia olimme jo ehtineet pyöräillä kuusi ylimääräistä kilometriä. Sinne siis takaisin, mökkikylästä saimme sentään puhdasta vettä mukaamme. Oli myös mukelon kolmivuotispäivä, joten rakensimme ison synttärikakun hiekkarannan hiekasta, koristelimme sen kivillä ja kolmella kaislankorsikynttilällä. Jäimme tosin kokonaan ilman lämmintä ruokaa, ja varaeväinä olleista leivistä ja tonnikalasta kaikki tonnikala katosi mukelon suihin, joten polkijat jäivät harmillisen nälkäisiksi, etenkin kun puurohiutaleitakaan ei aamulla ollut tarpeeksi. Lisäksi paikalliset uimarit varoittivat meitä yöllä uhkaavasta sateesta, joten päätimme ryhtyä oikein kunnon lainsuojattomiksi kulkureiksi ja yöpyä varmuuden vuoksi uimarannan miesten pukuhuoneessa. Arvelimme ettei sille pahemmin löytyisi käyttäjiä iltakymmenen ja aamukuuden välillä. Oikeassa olimme, vaikka uimareita rannassa kävikin puoleenyöhön asti, ja henkeä pidätellen odotimme milloin joku löytäisi meidät. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, joten yöllisestä rankkasateesta huolimatta pääsimme jatkamaan matkaa täysin kuivin varustein aamulla.
Viimeinen päivä vietettiin Maarianhaminassa kahvilassa, Meripäivillä ja alkuperheeni seurassa, joka tuli veneellä paikalle juhlimaan mukelon synttäreitä. Kävimme heidän kanssaan ulkona syömässä ja kakkukahveilla veneessään. Vähän ennen puoltayötä nousimme taas laivaan ja aloitimme kotimatkan. Eilen aamupäivällä kotipihassa mukelo vaikutti kovin paljon isommalta pojalta kuin viikko sitten lähtiessään samasta pihasta. Tuskin muutos kuitenkaan johtuu matkalla täytetyistä vuosista...
NuoriD kirjoitti:Miten kukaan voi tavan vuoksi kuulua tuollaiseen posseen?
Minä kuulun, ihan vaan sen takia etten pahoittaisi äitini mieltä.
Mun isäni pahoitti mielensä kirkosta eroamiseni takia ja tiesin sen etukäteen. Hän jopa lupasi maksaa kirkollisverot puolestani, jos se olisi minulle se oleellinen pointti.
Yleensä pyrin miellyttämään vanhempiana, mutta tässä kulkee rajani. En kerta kaikkiaan voisi katsoa peiliin, jos kuuluisiin moiseen näkymättömille mielikuvituskavereille puhuvaan ja vanhaa satukirjaa totena lukevaan joukkoon.
NuoriD kirjoitti:En kerta kaikkiaan voisi katsoa peiliin, jos kuuluisiin moiseen näkymättömille mielikuvituskavereille puhuvaan ja vanhaa satukirjaa totena lukevaan joukkoon.
Mutta tuohan ei ymmärtääkseni ole jäsenyyden edellytys? Hulluja on kaikissa kerhoissa ja ammattiryhmissä joka tapauksessa, aina.
Tytär tulee ensi vuonna rippikouluikään. Jos hän haluaa mennä rippikouluun, niin saa halutessaan mennä, ja siinä tapausessa toki asianmukaiset juhlat järjestetään.
Vein tyttären viime la kaverinsa rippitilaisuuteen, ja kun katselin juhlavaatteissa kirkkoon meneviä sukulaisia, niin toki mielessä kävi ajatus, että olisihan se mukava, että meidänkin tyttö pääsisi tuosta osalliseksi. Eli se yhteisöllisyys.
NuoriD kirjoitti: Tytär tulee ensi vuonna rippikouluikään. Jos hän haluaa mennä rippikouluun, niin saa halutessaan mennä, ja siinä tapausessa toki asianmukaiset juhlat järjestetään.
Vein tyttären viime la kaverinsa rippitilaisuuteen, ja kun katselin juhlavaatteissa kirkkoon meneviä sukulaisia, niin toki mielessä kävi ajatus, että olisihan se mukava, että meidänkin tyttö pääsisi tuosta osalliseksi. Eli se yhteisöllisyys.
Mutta kakkua ei voi yhtäaikaa syödä ja säästää.
Mitä vikaa Prometheus-leirissä? Käsittääkseni ajaa ihan saman asian, ja ainakin omasta nuoruudestani muistan että protuleiriläiset hehkuttivat kokemuksiaan ihan yhtä lailla elleivät vähän enemmän kuin riparilaiset.
Artificial Intelligence is no match for natural stupidity.
NuoriD kirjoitti:En kerta kaikkiaan voisi katsoa peiliin, jos kuuluisiin moiseen näkymättömille mielikuvituskavereille puhuvaan ja vanhaa satukirjaa totena lukevaan joukkoon.
Mutta tuohan ei ymmärtääkseni ole jäsenyyden edellytys? Hulluja on kaikissa kerhoissa ja ammattiryhmissä joka tapauksessa, aina.
No joo, mutta tässä tapauksessa se pipipäisyys nyt kuitenkin on se homman idea, niinQ.
NuoriD kirjoitti:Tytär tulee ensi vuonna rippikouluikään. Jos hän haluaa mennä rippikouluun, niin saa halutessaan mennä, ja siinä tapausessa toki asianmukaiset juhlat järjestetään.
Vein tyttären viime la kaverinsa rippitilaisuuteen, ja kun katselin juhlavaatteissa kirkkoon meneviä sukulaisia, niin toki mielessä kävi ajatus, että olisihan se mukava, että meidänkin tyttö pääsisi tuosta osalliseksi. Eli se yhteisöllisyys.
Mutta kakkua ei voi yhtäaikaa syödä ja säästää.
On sille riparille vaihtoehtokin, ite tosin ole käynyt enkä juurkaan tiedä tosta.
NuoriD kirjoitti:Vein tyttären viime la kaverinsa rippitilaisuuteen, ja kun katselin juhlavaatteissa kirkkoon meneviä sukulaisia, niin toki mielessä kävi ajatus, että olisihan se mukava, että meidänkin tyttö pääsisi tuosta osalliseksi. Eli se yhteisöllisyys.
Mutta kakkua ei voi yhtäaikaa syödä ja säästää.
Anteeksi että stalkkaan! Mutten ymmärrä vertausta kakun syömiseen ja säästämiseen. Miten/mitä se olisi pois kakusta, jos tyttösi pääsisi tuosta osalliseksi?
PS. Kun naimalupa on kerran kohta plakkarissa, et voi olla enää vihainen, ethän isi?
NuoriD kirjoitti: Tytär tulee ensi vuonna rippikouluikään. Jos hän haluaa mennä rippikouluun, niin saa halutessaan mennä, ja siinä tapausessa toki asianmukaiset juhlat järjestetään.
Vein tyttären viime la kaverinsa rippitilaisuuteen, ja kun katselin juhlavaatteissa kirkkoon meneviä sukulaisia, niin toki mielessä kävi ajatus, että olisihan se mukava, että meidänkin tyttö pääsisi tuosta osalliseksi. Eli se yhteisöllisyys.
Mutta kakkua ei voi yhtäaikaa syödä ja säästää.
Mitä vikaa Prometheus-leirissä? Käsittääkseni ajaa ihan saman asian, ja ainakin omasta nuoruudestani muistan että protuleiriläiset hehkuttivat kokemuksiaan ihan yhtä lailla elleivät vähän enemmän kuin riparilaiset.
No siis Prometheus tai ripari käy mulle molemmat, tai sitten ei kumpaakaan. Mitä tyttö haluaa.
NuoriD kirjoitti:Mutta kakkua ei voi yhtäaikaa syödä ja säästää.
Ylioppilasjuhlat tms. tuntuu sit vaan paremmilta, kun ei oo aiemmin isoja juhlia ollut. Ne oli mulle tosi fantsut ja niistä jäi niin hyvät muistot, etten kaipaa mitään toisia vastaavia. Joidenkuiden toisten mielestä sit taas just ylppärijuhlissa ei ollut mitään spessua, kun olivat jo rippijuhlat kokeneet. Ja ylioppilaaksitulo tai ammattiin valmistuminen merkkaa mun mielestä muutenkin paremmin sellaista siirtymää aikuisuuteen, jollaisena rippijuhlista joskus puhutaan.
Ylermi Ylihankala kirjoitti:Rippijuhlistahan sankari saa koko lailla pollean summan euroja, että tämä riittänee useimmille nuorille lusia rippikoulu ja järjestyttää juhlansa.
Siks rippilahjaks pitäiskin useammin vielä Kultaisen käytöksen kirja tai kalvosinnapit.
Läheisimmistä ystävävistäni kaksi on käynyt promeleirin, toinen lisäksi rippikoulunkin. Mulle jäi ainakin tosi positiivinen kuva tuosta promejutusta, niistä tapahtumista kuulee vielä nykyäänkin jos muistellaan teini-ikää.
NuoriD kirjoitti:Vein tyttären viime la kaverinsa rippitilaisuuteen, ja kun katselin juhlavaatteissa kirkkoon meneviä sukulaisia, niin toki mielessä kävi ajatus, että olisihan se mukava, että meidänkin tyttö pääsisi tuosta osalliseksi. Eli se yhteisöllisyys.
Mutta kakkua ei voi yhtäaikaa syödä ja säästää.
Anteeksi että stalkkaan! Mutten ymmärrä vertausta kakun syömiseen ja säästämiseen. Miten/mitä se olisi pois kakusta, jos tyttösi pääsisi tuosta osalliseksi?
No ei se mun kakusta olisi pois mitenkään tosiaan ja kuten sanoin, jos tyttö haluaa mennä, niin saa mennä.
Ihana dialogi miehellä, minulla ja mukelolla tänään, yksi puhui pään sisä- ja toinen ulkopuolesta, mukelon taas istuessa miehen olkapäillä:
- Ja kohta saadaan jäätelöä, sanoi mukelo.
- Joo, niin saadaan, sanoin minä.
- Kato, onko sillä hattu päässä, mies sanoi minulle.
- Jäätelöä päässä! totesi mukelo.
Sen sijaan hämmentävämpi tilanne tänään oli, kun mukelo olisi halunnut miehen avustavan itseään joko käden tai jalan irrottamisessa, ja kun mies totesi ettei niitä voi noin vain irrottaa, mukelo suorastaan kimmastui.
Tuolla reissussa puolestaan mukelo aloitti epäilyttävän harrastuksen, jonkinlaiset jokerisanat. Mukelo väitti pokkana milloin minkäkin esineen/asian olevan "kölli" tai "källi" tai "sölli". Se oli hauskaa pari päivää putkeen, kunnes minä erehdyin väittämään rekan perävaunua kölliksi. Mukelo katsoi minua huolestuneen paheksuvasti ja korjasi kyseessä olevan perävaunun, eikä mikään enää sen jälkeen ollut kölli.
Lisäksi mukelolla on meneillään hieman huolestuttava sota kimalaisia vastaan. Tuo on tullut useita kertoja purruksi, ja lisäksi puremat aiheuttavat todella hurjia allergisia paukamia. Silti aina kimalaisia nähdessään mukelo hyökkää niiden kimppuun, yrittää potkia, huitoa ja puhaltaa niitä tiehensä. Siinä eivät kiellot tai estämiset auta, eikä mukelo jotenkin näytä hahmottavan puremien syy-seuraussuhteita.
Matkalla mukelo myös käyttäytyi tavallisuudesta poikkeavan uhmakkaasti, joten pääsin testailemaan tekniikkaani uhmaikäisen käsittelyssä. Onnistuinkin oivaltamaan asian, joka pätee ainakin mukelon kohdalla: nimittäin sen, että mukelon käytöstä on huomattavasti helpompaa ohjailla kertomalla mikä toiminta tekee minut iloiseksi tai surulliseksi, kun taas suuttumisilla ei ole yhtään minkäänlaista tehoa. Ilmeisesti suuttumus on tunne, jota mukelo ei oikein ymmärrä, ja kun suuttumukseeni ei koskaan liity mitään pelottavaa fyysistä elementtiä, ei mukelo näe mitään syytä pyrkiä olemaan suututtamatta minua. Sen sijaan äidin itkettäminen ei tunnu mukelosta itsestäkään yhtään kivalta, joten minun täytyy selvästikin jatkossakin uhmatilanteissa pyrkiä pahoittamaan mieleni suuttumisen sijaan.
Mukelon ja rääpäleen suhde taas syvenee koko ajan, enkä muista itse koskaan tunteneeni noin voimakasta kiintymystä pikkuveljeeni lapsena. Rääpäleen hymyt, nauru, jokeltelu ja kiinni ottaminen mukelosta aivan selvästi aiheuttavat mukelossa todella voimakkaita läheisyyden tunteita, joista voisi hyvinkin olla suorastaan kateellinen. Jotenkin nuo lapset vaikuttavat olevan totaalisesti samalla aaltopituudella, jollaista itse en koskaan ole päässyt sisarusteni kanssa kokemaan. Voi vain odottaa, millaiseksi tilanne kehittyy rääpäleenkin kasvaessa. Vähän väliä mukelo tervehtii rääpälettä käsipäivää ja sanoo "Teeve, pikkupeli, teeve." Vastausta odotellen...
