EveryWoman kirjoitti:Vaikka en tietenkään täysin tiedä, kuinka ahdistavalta sinusta tuntuu, niin juttusi kuulostavat hyvin, hyvin tutuilta. Olen itsekin ollut - tai kokenut olevani - absoluuttisesti oman sietokykyni rajalla läkähtymispisteeseen saakka. Olen kuvaillut tilannettani lähes täsmälleen samoilla käsitteillä kuin sinä nyt. Ja olen niinikään painottanut miehelle, että ensisijaisesti kyse on hänen muuttumisestaan. Tiedän mihin se johtaa. Siksipä voin kokemuksesta sanoa: ei näin.
Parisuhdetta ei kannata hahmottaa mitenkään muuten kuin kahden tasa-arvoisen henkilön yhteiselämänä. Niinikään eteen tulevien ongelmien ratkaisu onnistuu vasta sitten, jos kumpikaan ei katso olevansa tilanteessa "niskan päällä", vaan molemmat tulevat tilanteessa kuin tilanteessa toista puoliväliin vastaan.
Ihmettelet ehkä, eikö muka ole totta, että sinä olet huolenaiheena olevissa asioissa toista kokeneempi ja näinollen joudut häntä niissä opettamaan. Miten tilanne siis voisi olla tasa-arvoinen ja tasaväkinen? Siten, että tunnustat itsellesi, että sinulla itselläsi on yhtä lailla opeteltavaa - opeteltavat asiat vain ovat erilaisia. Yhtä kaikki nekin liittyvät olennaisesti tähän samaan tilanteeseen.
Mä olen mielestäni alusta asti pyrkinyt tulemaan vastaan. Monellakin tavalla. Ensinnäkin sillä, että nyt ylipäänsä pyrin muotoilemaan ongelman ymmärrettäväksi ja saattamaan sen miehen tietoon. Olisinhan toki voinut toimia kuten hän todennäköisesti olisi, märehtinyt yksin hiljaa ja odottaen, että toinen lukee ajatukset ja parantaa ongelmat. Mä näen sen sellaisena joustamattomuutena ja haluttomuutena helpottaa toisen työtä ongelmien ratkaisuun. Mä yritin kirjata kirjalliseen muotoon koko homman niin hyvin kuin mä sen suinkin vain pystyin hahmottamaan. Kirjalliseen siksi, että miehelle se olisi helppo työväline käyttää. Onhan nyt kokonaisuudessaan kyse monimutkaisesta jutusta, johon voi olla vaikea päästä kiinni ilman esimerkiksi tällaista apua. Mies ilmaisi erääksi ongelmaksi sen, että hän ei ehdi ottaa mitään asioita esille, kun minä otan ne niin nopeasti. Olen siis kuukauden verran pyrkinyt pitämään turpani kiinni tämän asian suhteen. Antanut miehelle aikaa, mielestäni riittävästi aikaa ylipäänsä nostaa asia uudestaan esille. Tai mikä vaan asiaan liittyvä juttu. Kuvittelin, että siitä olisi apua. Myös siinä vaiheessa kun viime vuoden lopussa vihdoin pääsimme keskustelemaan siitä, että miten tästä eteenpäin, pyysin vain sitä, minkä koin olevan ihan ääretön minimi. Että mies alkaisi käsitellä asiaa (eli lähtisi työskentelemään ymmärtääkseen kokonaisuuden, sillä hän ei siinä vaiheessa omien sanojensa mukaan kaikkea ymmärtänyt) ja pitäisi minut ajan tasalla siitä, että asiaa todella prosessoi (että mun ei tarvitsisi elää epätietoisuudessa, että kykenisin säilyttämään luottamuksen siihen, että mies todellakin vastaa avunpyyntööni ja että minun olisi helpompi antaa hänelle riittävä tila ja tuki asian käsittelyyn. Vanhat merkit kun kertoivat, että odotusaika tulee venymään). Lupasin auttaa asian ymmärtämisen kanssa aina kun vain ikinä tarvitsisi. Lupasin pyrkiä auttamaan niin hyvin kuin vain osaan. Lupasin myös rajattomasti aikaa homman käsittelyyn, kunhan tosiaan pitää mut ajan tasalla siitä, että asia tosiaan ON käsittelyssä. Että edistystä ei tarvitse tulla rytinällä, vaan se voi tapahtua hitaastikin, jos se tuntuu hänestä parhaimmalta, kunhan kertoo missä mennään.
Tässä kuukauden aikana olen myös pyrkinyt huomaamaan miehen panostuksen näiden ongelman alla olevien asioiden suhteen ja huomioimaan sen. En tiedä olenko aivan tajuton puusilmä, mutta kuukauden aikana olen huomannut ihan vain pari panostusjuttua häneltä. Toinen kerta oli, että hän piti puoliaan. Olin negatiivinen, valittava, inhottava päällepäsmäröivä ja hän halusi minun ottavan itsensä huomioon. (Heittäytyi sitten marttyyriksi, joten käytiin läpi sekin, että minä voin ihan hurjan paljon paremmin ottaa hänen tarpeensa huomioon kunhan hän vain ilmaisee ne selkeästi. Ihan vaikka pyytää. En vie-lä-kään ole ajatustenlukija eikä minusta sellaista tule, joten hermostuminen siitä, että en lue ajatuksia on lievähkösti kohtuutonta) Mainitsin hänelle, että hienoa, että pidät puoliasi. Vaikka metodeissa onkin säädettävää, niin se on ylipäänsä hienoa, että pyrit ilmaisemaan mulle milloin kohtelen sinua huonosti. Nyt jälkeenpäin ajatellen sitä olisi voinut hehkuttaa enemmänkin, että toinen yritti ja että kannattaa yrittää enemmänkin.
Hän on myös hieman enemmän pyrkinyt virittelemään keskusteluja. Ei kyllä juurikaan mistään vaikeista asioista ja aikas varovaisesti noin yleensä, joten en ole niihin huomannut riittävästi tarttua ja rohkaista. Hienonhienoa liikettä parempaan on kyllä ollut havaittavissa. Ainakaan omasta mielestäni en kuitenkaan ole sortunut ivaamaan ja kun olen tajunnut kehua, olen tehnyt sen vilpittömästi.
Mutta miten noin niinkun muuten. Mies ei ole toteuttanut vähimmäisvaatimustani, eli pitänyt minua ajan tasalla asian käsittelystään. Ei yhtään. Ei ollenkaan. Minä olen kyennyt odottamaan noin parin viikon sykleissä luottaen siihen, että kyllä se sieltä tulee, onhan se luvannut ja väittänytkin ymmärtäneensä. Vaan ei. Ei, ei, ei! Olen pettynyt. Koen tulleeni petetyksi yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Mies lupaa, mutta ei täytä lupauksiaan. Pettää luottamukseni. Murskaa sitä pikkuhiljaa. Minä olen pyytänyt häneltä apua. Useampaan otteeseen. Niin perusteellisen tyhjentävästi kuin vain ikinä olen osannut. Ja hän on useaan kertaan luvannut auttaa. Mutta sitä apua ei tule. Olen haavoilla ja loukattu.
Näin viime yönä unta, jossa olin eronnut miehestäni, aloittanut uutta suhdetta toisen kanssa ja katselin tätä uutta miestä pohtien, että voinko koskaan luottaa tuohon. Minä kuvittelin aiemmin, että minulla on paras mahdollinen mies, sellainen, jonka tukeen ja apuun voin aina luottaa, joka rakastaa ja on valmis näkemään vaivaa ja tekemään työtä avioliittomme eteen. Mutta hän petti luottamukseni uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Lopulta siis olin päätynyt hänestä eroamaan. Pojat olivat unessa jo isoja, lähempänä kymmenvuotias tuo vanhempi. Melkoisen monta vuotta siis olin jaksanut odottaa ja toivoa ja yrittää. Miten tämä toinen olisi yhtään sen luotettavampi. Miten ikinä uskaltaisi päästää tuon niin lähelle. Miksi edes aloittaa suhdetta. Miksi altistaa itsensä rikottavaksi uudestaan.
Vaikka olen yrittänyt odottaa, olla hiljaa, antaa toiselle aikaa ja tilaa miettiä ja pohtia ja ottaa asia esille, en ole saanut minkäänlaista tukea sille. Päinvastoin. Se epätoivo, mitä pelkäsin, se on kalvanut. Pettymys siitä, että päivästä toiseen odotan ilman "uutisia" ja pelko siitä, että tuleeko tietoa miehen panostamisesta asiaan koskaan, se on ollut rankkaa. On ollut päiviä, jolloin en ole odottanut. Kun miehellä on ollut ilmeisen hyviä syitä olla panostamatta asiaan. Kun meillä on ollut vieraita, kun ollaan oltu sairaina tms. Mutta perusarki ei minun mielessäni ole mikään muu kuin tekosyy, jos sitä käyttää perusteena sille, ettei ole tehnyt oikein mitään. Ja huonoja syitähän miehellä riittää. Eilen taas homma purkautui. Edellisen purkauksen jälkeen mies oli palannut asiaan, siirtänyt olennaisiksi kokemiaan kohtia wordiin jäsentääkseen asiaa ja koska ei ollut löytänyt paperia, oli jättänyt asian siihen. Kertakaikkisesti vaan jättänyt. Sinänsä vituttaa, että jos tuo olisi paperiongelmasta ääneen maininnut, niin sitä saamarin paperia olisi ollut nenän edessä alta kahden minuutin, perkele (tämän asian kerroin hänelle eilen paljon nätimmin kuin mitä tässä lukee ja se paperi olisi kiidätetty nenän eteen oikeasti hyvässä hengessä jos sitä vain olisi kysytty. Mistäs vitusta minä tietäisin tarjota paperia jos sitä ei pyydetä?) Oli kyllä niin pätevä syy jättää homma kesken taas. Ja tällä kertaa se myös perusteli yrittämättömyyttään sillä, että kun hänestä tuntuu epäreilulta, että minun pitäisi ilta-aikaan hoitaa poikaa. Etten vaan väsyisi. Että siinä on hänen näkökulmastaan riittävä syy antaa asioiden taas odottaa. Sinänsä inhottavaa, että hän ei kertaakaan ole minulta kysynyt, että hoitaisinko lasta nyt illalla jos hän ottaisi koneen ja menisi toiseen huoneeseen jatkamaan asian käsittelyä. EI. Hän on kerta kaikkisesti vaan taas päättänyt, että minä väsyn sellaisesta kohtuuttomasti. Eikä hän ole yhtään ottanut huomioon, että tämä Saatanan vetkuttelu asian kanssa on ihan helvetin kuluttavaa ja väsyttävää myös. Eli se koko perusongelma, mies ei puhu, ei kysy, ei ole hävinnyt minnekään. Ja toinen perusongelma, että minä en ole ajatustenlukija, se nyt ei koskaan tule häviämäänkään.
Turha kai sanoa, että huonot tekosyyt pistää vituttamaan. Ja sekin kyllä, että tämän vähimmäispyyntöni edistyksen tiedottamisesta olen jo kahdesti vääntänyt rautalangasta, mutta herra nyt ei vaan sitten vissiin ole tajunnut että mitä se oikeasti tarkoittaa. Eikä tietenkään ole kysynyt. Yritin eilen vääntää kolmatta kertaa. Alkaa aika paljon epäilyttää että mahtoiko mennä perille vieläkään. Lupasi se sentään sitä kaaviotaan yrittää piirrellä vihdoin. Tai siis että olis tämän kuun aikana valmis. Minua vaan pelottaa, että koska sitä ei voi tehdä yhteistyössä vaan hänen täytyy se tehä ITTE ja YKSIN ni että siinä on sitten melkoisesti pielessä ja joutuu korjaamaan ja sitten lannistutaan ja se taas johtaa siihen, että lamaannutaan ja homma ei etene jne.
Siinä minä olen tehnyt tyhmästi, että kun odotusmittari on mennyt punaiselle ja on alkanut tuskastuttaa, en ole kyennyt hillitsemään itseäni vaan asia on purkautunut ilta-aikaan jolloin itse kunkin järjenjuoksu ei ole parhaimmillaan. Enkä ole kyennyt kauniisti kysymään asiasta (pointtihan oli siinä, että homman pitäisi toimia niin, ettei minun tarvitsisi kysyä), vaan olen vaikka maininnut, että eipä ole vieläkään kuulunut "uutisia" asian käsittelystä. Ja sitten sille tulee huono omatunto ja se alkaa jurottaa ja mulla purkaantuu se loppukin paha olo (tosin asiallisessa muodossa, siitä se iteki sano illalla, että kaiken mää kuitenki oon sille sanonu asiallisesti) ja yritän kertoa että tuntuu paskalta ja voin pahoin ja olen kamalan pettyny tää homma on menossa mettään jne. Ja yritän kysyä, että miksi oi miksi asiat ei etene, että mää en jaksa odottaaaaaaaa tällä tavalla.
Mitä luulet: osaisikohan miehesi auttaa sinua oppimaan?
Mahtaakohan olla liikaa pyydetty. Nyt on vähän pessimistinen olo. Ettäkö mies sanoisi, että huomasitkos, että panostin tossa äsken? Tai sanois että kehu ny viä vähä lisää/paremmin/kunnolla? Luultavasti olisivat yleensä ihan tarpeen tuollaiset kommentit ja olis ansaittua tuollaisia pyytää, mutta musta tuntuu aika utopistiselta, ettäkö tuo mies sellaisia sanoisi. Ehkä se lupaisi, mutta ei se sitten luultavasti tositilanteessa muistaisi tai tajuaisi tai mitäikinä.
Tukahduttaminen ei olekaan hyvä. Vihasta ja negatiivisista jutuista voi oppia päästämään ihan kokonaan irti. Silloin niitä ei tarvitse tukahduttaa - ne vain haihtuvat savuna ilmaan. Niin kauan kuin tuntee sellaista kahlitsevaa vihaa, joka estää kannustamisen ja rakastamisen, ei vain ole oppinut.
Tai sitten se kiukkujuna meni jo.
Väestöliitonsivuilta löysin kiintymyssuhdeteoriaan liittyvää tiivistelmää ja, no, enpä tiedä meneekö metsään, mutta tuo osuus, missä on eroahdistuksen vaiheista puhetta, niin kovasti olin samaistuvinani. Että ny mää seilaan jossain takertumisen ja yhteyden luomisen yrityksen tienoilla. Että vaikka ny yhä tollaset pienemmät yksityiskohdat kuten huonot tekosyyt saattaaki kiukuttaa, niin kokonaistilanne alkaa olla silleen selvä. Ettei tarvi enää hermostua siitä että tällanen ongelma on, tai ongelmat. Että ne ny vaa on, eikä ne kiukuttelusta häviä. Että ny on se vaihe ku pitää yrittää parhaansa mukaan saada hommaa yhä toimimaan ennenko luovuttaa ja täytyy alkaa tehdä luottamuksen loppumisen suhteen surutyötä. Ja mä koen, että tällasta luopumista voi tehdä suhteen sisällä sen tiettyjen osa-alueiden suhteen. Että parisuhteessa voi elää ja jollain tavalla rakastaakin, vaikka ei kykenisi enää luottamaan siihen, että toiselta saisi pyytäessään apua. Ettei koko ihmissuhteesta tarvi luopua. Sääli vain, että sitten se suhde on rampa. Ja vähän niinku seksuaalisen pettämisenki suhteen se luottamus on mahdollista rakentaa uudelleen, mutta se ei ole mahdollista vain toisen ihmisen panostuksella. Mä yritän parhaani, että ei tarvis sen luottamuksen mennä nollille ennenku sitä alettais uudelleenrakentaa. Se olis helpompi tehdä ny. Ja mä haluan tehdä sen suhteen minkä vaan voin, mutta kun kerta kaikkiaan ei näytä siltä, että mies siinä projektissa olis riittävästi mukana.
Mä haluaisin auttaa miestä auttamaan mua. Mä alan vaan olla aika tyhjä niiden keinojen suhteen. Kehua vois juu enemmänkin, mutta en haluais tyhjästä kehua. Mä varmasti toimin jollain tavoilla siten, että vaikeutan miehen auttamista. Voi kun vaan mies auttais mua pääsemään sellasesta käyttäytymisestäni eroon. Ei tarvis muuta ko sanoa, että hei, toi ku teet tollain ni vaan ahistaa mua tms. Mutta vaikka mää suoraan kysyisin ni ei se vaan löydä mun toiminnasta mitään vikaa. Yksin siis tässä täytyy yrittää tämänkin asian kanssa (mitä nyt kitinäneuvot on tavallaan tukena) ja välillä tuntuu, että yrittää pimeessä silmät sidottuna sohia maalitauluun. Ihan mahotonta.
Tällä hetkellä tuntuu, että jotta mies saisi lempeästi omassa rauhassaan vilpittömästi kannustettuna lähteä parantamaan tapojaan ilman pahan oloni tuottamaa painetta, taakka, mikä siitä jää harteilleni, saattaa olla liikaa. Vaikka sen itse kestäisinkin, näyttää siltä, että jos tilanne ei nopeasti ala parantua, kärsijäksi joutuu lapsemme (tarkemmin toisessa ketjussa). Se on ihan liian suuri uhraus. Mutta käytännön kokemusta ei juuri ole vielä ehtinyt kertyä.
Miksi arvelet että rauhan antaminen miehelle ja hänen kannustamisensa olisi sinulle liikaa? Jos luen rivien välejä ja yhdistelen niitä tulkintaani omasta menneestä tilanteestani, voisi jopa veikata sinun oikeastaan olevan kiintynyt omiin negatiivisiin tunteisiisi. Itse olin. Se kiintymys oli ainakin jälkikäteen ajateltuna suurin syy siihen, että niistä tunteista tuntui niin pahalta luopua. Vaikeinta on irti päästäminen. Heti kun se onnistuu, olokin helpottuu. Huomaatko? Jaksamistasi saattaakin eniten verottaa sinussa oleva viha, oma tunteesi, ei se mitä miehesi tekee tai jättää tekemättä. Kuulostaako kohtuuttomalta?
Ei siinä odottamisessa loppujen lopuksi ollut vaikeaa viha tai aggressio. Ne menivät ohi, kun pääsi sille tasolle, että ei auttanut kuin vain hyväksyä ongelmien olemassaolo. Enemmänkin ne luottamuksen murenemisesta syntyneet haavat ovat luoneet malttamattomuutta olla hiljaa viikkotolkulla. Ne, jotka vaan väjäämättä syvenee kun mitään ei tapahdu ja samalla kasvava pelko, että paljonko vielä tulee sattumaan. En voi olla välinpitämätönkään. Miten voisin tärkeässä asiassa? Vai voiko sitä olla loukkaantumatta kun kaikkein rakkain satuttaa?
Mies kunnostautui eilen kyselemällä, lähtemättä kuitenkaan vielä vaikeimpien aihealueiden äärelle oma-aloitteisesti (enkä välittänyt ja jaksanut johdatella). Pientä helpotusta koin, että se alkaa jo yrittää. Lähteköön vähästä, mutta ainakin se yrittää vihdoin. Mielestäni en lannistanut, joskaan en kyennyt erityisesti kehumaankaan.
Kykenitkö edes näyttämään miehelle kokeneesi helpotusta?
Enää en kyllä muista.
Lopputiivistys: ongelmanratkaisu alkaa edetä sillä hetkellä, kun te molemmat keskitytte aktiivisesti opettelemaan sitä, mikä itsellä on opittavana. Sinä vihasta luopumista, kannustavan palautteen antamista, lämminhenkisyyttä ja rakkaudellisuutta; hän tunteiden verbalisointia, kiinnostuksen osoittamista kommunikoimalla ja vaikeisiin asioihin tarttumisen rohkeutta. Kun vielä parhaanne mukaan autatte toinen toisianne, opetteleminen ei ole ainoastaan hyödyllistä vaan myös hauskaa. Yhteinen projekti, joka hitsaa teidät yhteen entistäkin tiukemmin ja eliminoi sen Kasvoimme erillemme, nyt olemme kuin kämppikset -tulevaisuuden, jota niin kovasti kammoat.
Niin. Minulla on petrattavaa tuossa rakkaudellisuuden toteuttamisessa. Ja kannustavan palautteen antamisessa ja ehkä myös siinäkin, että huomaisin tunnistaa niitä kohtia, jolloin positiivinen palaute olisi paikallaan. Alkaa olla sellainen tuntuma, että tuskinpa minä ainakaan mitään häviän. Jos se nyt ei ala panostaa, niin eipähän siinä ole mitään uutta. Ja voinpahan ihan rauhassa seurailla, että koskas tuo pää leviää. Suottako siitä stressaamaan. Vähän vaan mietityttää, että mitenkä niihin lupauksiin pitäisi suhtautua. Että kun toinen suoraan lupaa alkavansa hoitaa asiaa x eikä sitten alakaan. Että otanko heti alkuun sellaisen asenteen, että siinähän lupailet joo, ihan rauhassa vaan. Minä en usko ennenko nään. Ei se rohkaisevaa ole toiselle, mutta en minä viitsisi alkaa valehdellakaan ja esittää, että ihanaa, vihdonki alkaa tapahtua, ku todennäkösesti kuitenkaan ei, enkä pysty enää luottamaankaan toisen lupailuihin. Että tätäpä pohtimaan jääpi hän.[/url]