Hyvä, hyvä! Kättä pidempää Kitinävääntöihin!Homeboy65 kirjoitti:Hygieniapassi suoritettu tänään. Todistus tulee kolmen viikon päästä.
Vielä tällainen, niin olet valmiina vaikka miittiin:
Hyvä, hyvä! Kättä pidempää Kitinävääntöihin!Homeboy65 kirjoitti:Hygieniapassi suoritettu tänään. Todistus tulee kolmen viikon päästä.
Joo, kyllä tässä kannattaa varustautua kaikkia mahdollisia kehityskulkuja varten, ettei joudu aamunkoitteessa side silmillä saunan taakse. Mulla ei tuollaista henkivakuutusta ole, ja kun en edes armeijaa ole käynyt, niin en missään nimessä uskalla heittää vanhaa, Mannerheim-soljella varustettua partiolaisasuani roskikseen. Se voi olla se viimeinen pelastautumiskeino, kun Sipilän-Soinin kodinturvajoukot kolkuttavat ovelle.James Potkukelkka kirjoitti:Mulla on Keskustanuorten jäsenkirja.
Älä huolehdi, miinanpolkijoita ja ihmiskilpiä tarvitaan aina. Uusimpana villityksenä voisivat tulla kyseeseen vihollisen tarkasti valikoituihin kohteisiin ryntäävät vapaaehtoiset itsemurhapommittajat. Siinä sitä vassarin parta väpättää ja villapaita lepattaa, kun juoksee dynamiittiliivit päällä kohti vihollisen tulipesäkettä. Banzai ja Stubbin puolesta vaan.urpiainen kirjoitti:ja kun en edes armeijaa ole käynyt.
Mikäs tuo on? Partiomerkki? Halusin liittyä partioon 70-luvulla, mutta äiti ehdotti että liittyisin SDP:n lastenjärjestöön Nuoret Kotkat. Minä liityin...urpiainen kirjoitti:Hyvä, hyvä! Kättä pidempää Kitinävääntöihin!Homeboy65 kirjoitti:Hygieniapassi suoritettu tänään. Todistus tulee kolmen viikon päästä.
Vielä tällainen, niin olet valmiina vaikka miittiin:
Kas, kiinnostava kysymys (minua ja ajatteluani koskevat kysymykset ovat, tietysti, aina niitä kiinnostavimpia!). Tosin kronologinen(1) distanssi(2) tähän ratkaisuuni on sen verran mittava, että perustelujeni rekonstruktiossa(3) vuonna 2014 on huomioitava eittämättä varsin mainittava anakronistisen(4) riskin läsnäolo.Homeboy65 kirjoitti:Miksi kieltäydyit intistä? Oliko siihen joku syy? Voiko syyn kertoa kirjoittamatta 36:tta sivistyssanaa? Minä kieltäydyin, kun koin että hermot ei kestä.
Vitsi:
- Tarjoilija, keitossani on kaksi kärpästä.
- Tuon niille herneen, niin ne voivat pelata vesipalloa.
Nenänvalkaisu ei kun jatkuu.
Homeboy
nauvon ulkosaaristo
Veikkaisin, että selitys löytyy merkin kirjaimista.Homeboy65 kirjoitti:Mikäs tuo on? Partiomerkki?
Mä tulkitsin tekstin niin, että urpiainen olisi halunnut mennä armeijaan, mutta ei voinut kun koki sen Suomessa edustavan sellaista arvomaailmaa johon ei voinut sitoutua ja oli siten pakotettu valitsemaan siviilipalveluksen.James Potkukelkka kirjoitti:Voisiko asian tiivistää niin, että halusit olla eri mieltä?
Jos normi olisi ollut mennä siviilipalvelukseen, olisit mennyt armeijaan?
En tiedä, onko kukaan tajuissaan oleva henkilö väittänyt, että ainakaan vielä 1980- ja 1990-luvuilla sivari olisi ollut helpompi ratkaisu.urpiainen kirjoitti: Ehkä niin, että - päinvastoin kuin sivareita koskevassa folkloressa aina sanotaan - minun näkökulmastani armeija olisi ollut se helppo ratkaisu..
Mun ikäluokalleni kutsunnat oli varmaan joskus 1993 (+-vuosi), ja kyllä hataran muistini mukaan silloin oli jo vuosia perusteltu esimerkiksi sivarin kohtuuttoman pitkää kestoa sillä, että sivarissa pääsee niin helpolla ja sinne hakeudutaan nimenomaan helppouden tavoittelu mielessä. Tosin tässä keskustelunaiheessa se te tajuissaan olo on tosiaan usein vähän hankala määrittää, puolin ja toisin.James Potkukelkka kirjoitti:En tiedä, onko kukaan tajuissaan oleva henkilö väittänyt, että ainakaan vielä 1980- ja 1990-luvuilla sivari olisi ollut helpompi ratkaisu.urpiainen kirjoitti: Ehkä niin, että - päinvastoin kuin sivareita koskevassa folkloressa aina sanotaan - minun näkökulmastani armeija olisi ollut se helppo ratkaisu.
urpiainen kirjoitti: Muistan, kun vanhemmat toivat lapsiaan katsomaan varoittavana esimerkkinä, että tuolla on nyt niitä sivareita.
James Potkukelkka kirjoitti:Jokainen vanhempi, jonka lapsi olisi päätynyt sivariin, olisi kokenut olevansa epäonnistunut kasvattajana.
Ihailtavan johdonmukaista!Urpiainen kirjoitti: Muistan, kun vanhemmat toivat lapsiaan katsomaan varoittavana esimerkkinä, että tuolla on nyt niitä sivareita.
Niin, minusta on ihaltavan johdonmukaista että pelätessään epäonnistumista kasvattajana käy näyttämässä varoittavia esimerkkejä.urpiainen kirjoitti:^ No se oli enemmän niin, että tuonne ei sitten mennä eikä noille sedille puhuta.
Kyllä mun tuntemukset on pitkälti aika ennallaan. Kuten sanoin, mä en alunperinkään vastustanut väkivallalla uhkaavan maanpuolustusorganisaation olemassaoloa an sich, vaan siihen liittyviä muita asioita (erityisesti nationalistis-sovinistista toiseuskulttuuria) ja toteutuksen tapaa. Kantaani hahmottelin tuolla, enkä hirveästi ole kelkkaani kääntänyt.So Hard kirjoitti:Mitens Urpiainen näin varttuneemmalla iällä ja vaikka Ukrainan tapahtumia seuraillessa, tuntuuko yhä siltä että puolustusvoimat on laitos joka edistää vääriä asioita ja asenteita? Itsellä on sekä työtehtävien että iän puolesta sellainen tilanne, että muut joutuvat hoitamaan sotimisen jos sellainen tulee, mutta juuri nyt en pidä verovarojen käytöstä juuri mitään muuta funktiota järkevämpänä kuin riittävää puolustuskykyä. Riittävän määritelmä toki on kaukana siitä mikä taso nyt on.
Kyllä mä koin että sivari oli helppo ratkaisu. Ei sitä paljon paheksuttu noin yleisesti, palveluspaikoissa suhtauduttiin neutraalisti tai myönteisesti, työpäivät normaali 8 t/päivä, niissäkin suht usein lonkanvetoa, em. työpäivien ulkoupulella ei sitten mitään muita velvollisuuksia ja/tai rajoitteita.James Potkukelkka kirjoitti:En tiedä, onko kukaan tajuissaan oleva henkilö väittänyt, että ainakaan vielä 1980- ja 1990-luvuilla sivari olisi ollut helpompi ratkaisu.urpiainen kirjoitti: Ehkä niin, että - päinvastoin kuin sivareita koskevassa folkloressa aina sanotaan - minun näkökulmastani armeija olisi ollut se helppo ratkaisu..
Mulla on omalta kohdaltani huomattavasti lyhyempi selitys annettavana; halusin päästä joka ilta bändireeneihin.urpiainen kirjoitti:Kas, kiinnostava kysymys (minua ja ajatteluani koskevat kysymykset ovat, tietysti, aina niitä kiinnostavimpia!). Tosin kronologinen(1) distanssi(2) tähän ratkaisuuni on sen verran mittava, että perustelujeni rekonstruktiossa(3) vuonna 2014 on huomioitava eittämättä varsin mainittava anakronistisen(4) riskin läsnäolo.
Ehkä jopa vähän yllättäen aseistakieltäytymiseni perusteluissa perinteinen pasifismi(5) ei näytellyt hirveän painavaa roolia: hyväksyin tuolloinkin valtion oikeuden väkivaltamonopoliin(6) alueellaan - ajattelin vain tuolloin, ja taidan ajatella yhä, että silloisen- ja nykyisenkaltainen suuri isänmaallinen kansanarmeija on väistämättä vanhentunut ja toimii pikemminkin jonkinlaisena talvisodan historiallisena monumenttina(7), joka indoktrinoi(8) uusia sukupolvia vanhentuneeseen ja monessa mielessä epämiellyttävään maailmankuvaan. Tästä pääsemmekin sitten niihin keskeisempiin syihini kieltäytyä aseista.
Ensinnäkin, minusta tuolloin oli kollektiivisessa(9) maailmanjäsennyksessä aistittavissa monia uusnationalismin(10) nousun pahalta haisevia vivahteita, jotka pian tuon ajan jälkeen ovatkin realisoituneet(11) erityisesti persujen nousuun liittyvissä diskursseissa(12). Koin vahvasti, että armeija oli yksi tällaista nationalistista lobotomiaa(13) ruokkivista instituutioista(14): armeijan käyminen liitettiin yhä vahvemmin jonkinlaiseen eristäytyvään ja toiseutta aina rasismin(15) rajoille asti vahvistavaan asennoitumiseen, joka rakensi intellektuaalisesti(16) epätyydyttävälle kansakunnan kohtalo -tyyppiselle ajattelulle. Tätä näkemääni kehityskulkua vastaan halusin toimia - ja kieltäytyä osallistumasta sen konstruktioon(17) ja ylläpitoon.
Toiseksi, havainnoimalla sekä lähiympäristöäni että laajempaa yhteiskunnallista ilmapiiriä koin myös aika vahvasti, että asevelvollisuus oli yksi siirtymäriitti(18), jonka myötä myös jo emansipoituneemmat(19) uudet sukupolvet muokattiin takaisin menneisiin sukupuolirooleihin aikuisuuteen astuttaessa, kun taas siviilipalvelus sekä väkivallasta kieltäytymisen kautta että hoiva-alan korostanisessaan toimi edelleen jonkinlaisena perinteistä mies-identiteettiä(20) haastavana ja laajentavana ratkaisuna. Taas oli selvää, kumpaa tendenssiä(21) halusin omalla valinnallani vahvistaa.
On myös muistettava, että valinta asepalveluksesta tehdään siinä vaiheessa, kun astutaan viralliseen aikuisuuteen. Valinnasta tulee näin ollen aika keskeinen performanssi(22), jolla väritetään omaa identiteettiä uudessa yhetiskunnallisesa roolissa: yhteiskunnan aikuisena ja vastuullisena jäsenenä. 90-luvun alkupuolen Urpiainen koki varmaan perustelluksi antaa signaalin(23) siitä, minkälainen aikuinen ja minkälainen mies hän halusi olla.
Kaikesta huolimatta, 90-luvun alussa olin kaiken muun ohella kuitenkin myös hyvin aktiivinen partiolainen ja sellainen kympin oppilas: siinä referenssiryhmässä(24) armeija oli se ilman muuta odotettu ja luonnollinen vaihtoehto. Valintani mennä siviilipalvelukseen oli siis paitsi suhteellisen radikaali(25) referenssiryhmän vaihto, myös siirtymä siitä helposta ja luonnollisesta valinnasta tuntemattomaan ja vaikeaan: en siis missään nimessä koe valintani perusteissa olleen minkäänlaista halua päästä helpommalla tai säästää hermojani, päinvastoin.
Aseistakieltäytymiseni ei siis ollut minkäälaisen kategorisen(26) pasifismin manifestaatio(27), vaan ratkaisu, joka on ymmärrettävä kommunikatiiviseksi(28) siinä nimenomaisessa yhteiskunnallisessa, poliittisessa ja kehityspsykologisessa kontekstissa(29), josta löysin itseni 90-luvun puolivälissä. Ratkaisu oli osaltaan, esimerkiksi, potkimista jonkinlaista kekkosslovakialaista yhtenäiskulttuuria kohtaan: jos 90-luvun Suomi olisi ollut esimerkiksi 90-luvun Saksa, jossa kolmasosa ikäluokasta valitsi stigmatisoitumatta(30) siviilipalveluksen, ja sivistysvaltion luonteen mukaisesti urponationalismille ei ollut sijaa kansallisessa identiteettinarratiivissa(31), olisin varmasti mennyt armeijaan.