Tai sitten ei. Päivät on erilaisia sano niin kuin aiemmin ketjussa mainittiinkin. Edelleen minusta kaiken menneen voisi tehdä paremmin. Yleisin ohje kait lienee, että tee se sitten paremmin jonkun muun kanssa, mikä taas ei lainkaan sovi allekirjoittaneen tämän hetkiseen käsittelyyn. Jatkuva tunne, että asiat voisi parantaa jatkuu.
Puntari näytti tässä märehtimisessä haihtuneen, laskenta-ajasta riippuen, sellaiset viisi-seitsemän kiloa pois vyötäröltä. Tämä nähtävästi on likipitäen pelkkää rasvakudosta, koska normaalin harjoittelun myötä lihaskunnon uskon pysyneen samana. Vaikka myönnettäköön, että myös muiden tarpeellisten rakennusaineiden saanti on tässä märehtimisessä huomattavasti vähentynyt.
Myös peili kertoi aamulla ylä- ja keskivartalon sekä kiristyneiden niskalihasten menettäneen huomattavan määrän tätä voitelevaa ainetta. mitenkähän minun kihdin käy jos rasvat vähenee nivelistä kitkaa poistamasta. Nooh ja jooh. Mulla myös kramppaa lihakset nykyään aika helposti. Suolaa suolaa enemmän suolaa(Magnesiumia siis sano).
Katseltuani jääkaappin huomasin, että huomenna lähtee käyttämättömänä roskiin neljä purkkia raejuustoa, kaksi pakettia leivänpäällisiä, yksi tai kaksi juustoa riippuen höylän terävyydestä ja kolme purkkia juku- yoghu-joghu-jugu-nojoku-rttia. Kyllähän minä olen ostanut vähemmän ruokaa, kuin ennen mutta ei vaan ole tullut syötyä vaikka ruokahalu onkin palautunut. Vatsalaukku pienentynyt, ai ai se ei ole hyvä asia pitkälle tähtäimelle.
Olen huolellisesti valmistellut paluutani takaisin kotikonnuille. Tällä kertaa käyn haudoilla omasta halustani yksin omine kynttilöineni ja kenties viivynkin siellä enemmän, kuin vain sytyttämisen ajan.
Yönmustaritari kirjoitti:
Tai sitten ei. Päivät on erilaisia sano niin kuin aiemmin ketjussa mainittiinkin. Edelleen minusta kaiken menneen voisi tehdä paremmin. Yleisin ohje kait lienee, että tee se sitten paremmin jonkun muun kanssa, mikä taas ei lainkaan sovi allekirjoittaneen tämän hetkiseen käsittelyyn. Jatkuva tunne, että asiat voisi parantaa jatkuu.
Tämä talo on tyhjempi nyt
kun sä otit kaikki tavarasi levyjä myöten
tämä talo on tyhjempi nyt
pöydän paikalla on pahvisia laatikoita
sydämen muotoisia haaveita
asioita, jotka tapahtui
ja joita joiden ois pitänyt olla aivan erittäin, aivan erilail
minä olen varma, että kaiken ois korjata voinut
ja korjata voinut ja korjata voinut
Artificial Intelligence is no match for natural stupidity.
Niin. Kyllähän sitä kaikkea tuli vähän liian paljon ja liian nopealla syötöllä. Lisäksi se, että mahdollisuutta minkäänlaiseen reagointiin mihinkään asiaan ei annettu. Olkoon siis puolustuksena asian pitkälliselle käsittelylle.
Kyllähän minä hiukan kadenhdin Elcon ja sinkkumasan kykyä suhtautua näihin asioihin. Tyyliin "bensaa sillalle ja zippo olan yli"(loistolainaus) on varmasti uusiin viehkoihin kohteisiin kyllä vetoava piirre. Esiin tästä nousee kuitenkin tuntemus, että mitä useampia tapaa ei lopulta kohtaa ketään.
Eihän sitä ole kuulutettu, etteikö ehkä samainen piirre olisi vetonut tämän suhteen toiseen osapuoleen. Minähän vain olin ja toinen ehkä havaitsi kohteen parantavalle suhteelle. Kohteen, jonka ulkoinen habitus saattoi olla jokseenkin semmoinen, että tämmöiset meneteyksen tunteet helposti käsiteltävissä. Tai ainakin helpommin, koska tämähän tuntuu pian ketjun määrää katsellessa vaikuttaa jo psykoottiselta. Kukapa ei uskaltaisi tehdä mitä tahansa henkilön kanssa, johon ei uskoisi tekevänsä vaikutusta ja/tai mistä olisi helppo sanoutua irti tekemättä vaikutusta. Vaikka sanoin monesti etten ole mikään lihakimpale(tm) niin sitä ei sitten ehkä kuitenkaan otettu ihan niin tosissaan kuin mitä oli tarkoitus.
Oliko tässä nyt puolustusta omalle toiminnalle? Olisinko siis sittenkään halunnut tämän kaiken tapahtuvan? Tämä on kasvattanut suuresti ja tuonut esiin vanhoja luita kaapista niin ettei enää ole kaikkea pystynyt yksin ulos lapioimaan. Kuka nyt itselleen kipua ja tuskaa haluaa? Ellei se tietty sitten huomattavasti helpota tulevaisuudessa tuleviin pettymyksiin. Varaudu pahimpaan niin et pety sano. Yritä siinä kaiken tuon paskan välissä olla MUKA hetkessä kiinni ja rakentaa tulevaisuutta. Ei kyllä tulevaisuus rakennetaan yksin ja sitten siinä joko on joku kenen kanssa sen jakaa tai sitten ei. Nii ja sanoihan se Fisherkin jotain tämän suuntaista.
Tuntuu kyllä, että omasta irtautumisen vaikeudesta on vähintään alitajuisesti tiedostanut ja myös sen vuoksi pitänyt kaiken sitoutumiseen potentiaalisen haarniskan ulkopuolella. Nyt kun se on sitten revitty auki niin täytyy varmaan koittaa olla vetämättä sitä kiinni uudestaan. Meinasin kirjoittaa, että pitää pian alkaa varmaan lapioimaan multaa tämänkin päälle mutta se olisi ollut jo varmaan kolmas tai neljäs kerta tässä ketjussa, joten jätänpä sen sanomatta. Miten alkoi tuntumaan, että lähestulkoon samat asiat on jo kertaalleen mainittu? Pyydän varoittamaan ympyrän uudelleen kiertämisestä.
Jaa, että miksi porukka hioo edeltäviä suhteitaan ensitreffeillä? Omia suunnitelmia tehdessänne voi olla hyväkin asia tiedustella noita jos haluatte välttää parannussuhteen. Niin ja enhän minä edes tiedä haluatteko. Kyllä kieltämättä allekirjoittaneenkin olisi tietysti ollut helpompi käsitellä kaikki jonkun kanssa mutta tähän liittyvä luottamuspula tyypillistä ihmistä kohtaan on selkeä este.
Itse muistellessani vanhoja huomasin, että minua on yritetty saada parannussuhteisiin aiemminkin. Näistä siis aikanaan kohteliaasti kieltäydytty mutta jotka vasta nyt tuli huomattua lähes vastaaviksi jos ne olisi aikanaan toteutunut. Tämä pistää tietysti miettimään myös hieman omaa käyttäytymistä, että hakeutuuko sitä sitten itse tarkoituksella, houkuttaako jokin parannussuhteisiin vai onko kaikki vain sattumaa?
Yönmustaritari kirjoitti:vai onko kaikki vain sattumaa?
Just joo.
Se mistä tämän koko traumani kaikkia naisia kohtaan on saanut alkunsa on se, kun seurustelevat, parisuhteessa olevat ja/tai vihityt naiset tulevat hakemaan lohdutusta. Siitähän minä olen saanut käsitykseni, että kaikki pettää ja kukaan ei ole uskollinen.
Jo edesmennyt palstapersoonanikin taisi tästä jokusen huomion aikoinaan tehdä, kuinka tutkivan journalismin piirissä on kaikki vastaantulevat naiset on lumpuiksi havaittu eikä niihin suoda itseään kunnioittavien koskevan. Siis jo opiskeluvuosilta minua lähestyneet naiset ovat siis hakeneet lohtua ja/tai parannusta meneillään olevaan huonoon tai juuri päättyneeseen suhteeseen.
No voihan paska.........Mikä minusta sen lihakimpaleen tekee? Pitääkö ruveta hakkaamaan naisia ja lapsia? Ryöstämään kioskeja ja varastamaan autoja? Käyttämään silmälaseja ja syömään räkää?
Mistä ne tykkää? Onko se turvallisuuden tunne henkilöstä, jonka naapuri saattaa potkaista aamulla hereille eteisestä kun on firman kesäjuhlista ryömiessä jäänyt oman kämpän ovi vetämättä perässään kiinni? Tai joka saattaa pyöriä pitkin pihanurmikoita kykenemättömä itse kävelemään? Onko se mukavuuden tunne kun saa nukkua viikonlopun parhaimpina öinä yksin allekirjoittaneen nukkuessa alasti olohuoneessa fernet pulloa ja mustaa shottilasia halaamasta?
Perkele sentään. Kutakuinkin ainoa Suomi-Rock-kappale ikinä, joka aiheuttaa tällaisessa paatuneessa sovinistimulkussa liikutuksen tapaistakaan tunnetilaa. Ei sitä saa laulaa ääneen!
Sheetlord kirjoitti:
Perkele sentään. Kutakuinkin ainoa Suomi-Rock-kappale ikinä, joka aiheuttaa tällaisessa paatuneessa sovinistimulkussa liikutuksen tapaistakaan tunnetilaa. Ei sitä saa laulaa ääneen!
Ai? No pienestähän tekin sitten hätkähdatte. Vaikka ei kyllä ole ongelma möyntää aiemmin prosessien käsittelyssä ilmenneen vähintäänkin jonkin verran haikeutta erinäisten sanoitusten kuuntelemisessa. Miltä tää svengi kuulostaa "pomo jos tietää se minut nylkee, kun sihteeri tukkaani takuttaa"?
Tämä käsitellään nyt uudestaan uusien asianhaarojen vuoksi. Se kajahti vasta eilen illalla mieleeni. Jos toinen on jätetty edellisestä suhteesta on kait melko varma, että parantavasta suhteesta haluaa lähteä sitten voimakkaampana(*lue jättäjänä), mikä tukisi kovin paljon sitä, että todellakin toisen irtautuminen alkoi siitä, kun ensimmäisen kerra kilahti avaimet postiluukusta. Se miksi itse en sen jälkeen ottanut yhteyttä kahteen viikkoon ei ole vieläkään tiedossa mutta uskon toisen yhteydenoton sen tapauksen jälkeen olevan selkeästi merkki siitä ajatuksestä ettei näin voisi taas käydä tjms. Tätä tukee myös se, että toisella ei loppujen lopuksi ollut tietääkseni minkäänlaisia ongelmatilanteitä päättyneen suhteen parissa. Ei tietysti, koska irtautuminen on alkanut siinä samassa vaiheessa kun itse on alkanut kiintymään enemmän. Osaltaan huvittuneena nyt jo sitä muistelee mutta on kuitenkin sanottava, että voi vittu mitä pelleilyä.
Ei silloin olisi tuntunut samalta, kuin tässä prosessissa? Silloinen irtautuminen suhteesta ei olisi ehkä laukaissut näitä muita käsittelyjä, joten prosessit olisivat olleet helpompia mutta olisivat sitten kävelleet ehkä vastaan myöhemmin.
Huojentunut olo alkoi taas kun olin kirjoittanut tuon, että ei uskalla ännännettä kertaa päättää tätä käsittelyä. Kyllä ehkä alussa tuli liian nopeasti pakotettua itseään eteenpäin asioiden käsittelyissä.
Nyt on kuitenkin tullut käsiteltyä mikä johti tilanteeseen, mitä asioita piti käsitellä ja mikä pitkitti niiden käsittelyä. Parantamiseen ei annettu mahdollisuutta joten ainoan vaihtoehdon, eli ulospääsyn uskoisin nyt olevan aika käsillä.
Kirjastosta lainaamani "käsittely pinon" viimeinen kirja, jonka tässä loppuvaiheessa ajattelin jo palauttaa lukemattomana todisti tai tuki ajatuksiani taas oikeiksi.
Pekka ja Ritva-Liisa Aukia -Uskallanko uuteen rakkauteen alkaa ensimmäisellä sivulla "Jos ihmissuhteet ei ole kunnossa, ankara säästäminen ja omaisuuden kerääminen voivat lisätä turvallisuuden tunnetta". Liski muutaminen ensimmäisten sivujen aikana pisti silmään myös muita tässä ketjussa hivottuja aihepiirejä, joten naapsin sen vielä tulille.
Katsotaan josko siitä vielä jokunen juttu irtoaisi vaikka alkaa kyllä vaikuttamaan silät, että eikähän pian ole jo kaikkien kivien alta käytyä katsomassa mitä alta löytyy sano. Sitäpaitsi tämän vuotisen päivyrin sivu alkaa olemaan jo melko täynnä kirjoituksia, joten ehkä parempi odottaa/ottaa ensi vuoden kalenteri jo esille.
Asia, josta kuitenkin toivoisi myös toisen osapuolen kannanottoja olisi, että miten te, jotka hoidatte itseänne parannussuhtein asioita käsittelette?
Yönmustaritari kirjoitti:
Asia, josta kuitenkin toivoisi myös toisen osapuolen kannanottoja olisi, että miten te, jotka hoidatte itseänne parannussuhtein asioita käsittelette?
Parannussuhteen pointtihan on se ettei asioita tarttis käsitellä.
Kun ei jää yksin ei tarvitse kuunnella omia ajatuksia eikä miettiä sitä vanhaa suhdetta kun uus on jo kierroksessa.
Haukotuttavassa tai kriisiin ajautuneessa parisuhteessa elävät ihmiset etsivät usein lohduttajan joka muistuttaa omaa kumppania mahdollisimman vähän, ja koska naiset usein pariutuvat ns. kunnollisten miesten kanssa niin aiemmin mainitsemasi eteiseen sammumiset jne ovat ensin naiselle ihan okei koska niinhän rentut tekee.
Samat jutut tietenkin ovat niitä ylitsepääsemättömiä ongelmia kun tilanne etenee jonkinlaisen suhteen tasolle.
Toimii myös toisin päin, näin kävi minulle.
Jaksan aina ihmetellä kuinka ihminen ensin ihastuu johonkin tiettyyn piirteeseen (sä oot niin eläväinen ja sun kanssa on aina hauskaa!) joka sitten myöhemmin osoittautuu piirteeksi joka eniten vituttaa.(Aina sun täytyy ryypätä niiden kavereides kanssa ja sekoilla, tekisit jotain kehittävää välillä ja kasva aikuiseksi!)
Ryyppäminen tässä tapauksessa tarkoitti muutamaa bisseä töiden jälkeen.
Kun erosin ja aloin seurustelemaan toisen kanssa, uuden miehen sekoilut oli ihan virkistäviä koska enpähän ollut ainoa joka saa noottia huonosta käyttäytymisestä.
Uusi suhde oli siinä vaiheessa parannussuhde myös siinä mielessä, että tajusin olleeni vaan väärän ihmisen kanssa eikä minussa ollut mitään vikaa.
Pystyin uudelle miehelleni puhumaan päättyneestä suhteesta ja siihen liittyvästä katkeruudesta, jos pelissä olisi vielä ollut rakkautta tai jotain niin ehkä se olis sitten jäänyt käsittelemättä.
Onneksi oli pelkkää paskaa, heh.
Mutta siis joo.
Ylimenosuhde parantaa itsetutoa ja auttaa jaloilleen.
Heikot ihmiset sortuu niihin, vahvat ei siihen muita tarvitse.
Hellu kirjoitti:Haukotuttavassa tai kriisiin ajautuneessa parisuhteessa elävät ihmiset etsivät usein lohduttajan joka muistuttaa omaa kumppania mahdollisimman vähän
Ylimenosuhde parantaa itsetutoa ja auttaa jaloilleen.
Heikot ihmiset sortuu niihin, vahvat ei siihen muita tarvitse.
Siisti parantuminen. Kuten sanottu. Sankarin viittaa harteille. Ole kanssani sen aikaa, että saan raavittua itsetuntoni takaisin kasaan uutta elämään varten. Nii ja just, että eihän koskaan tiedä mitä voi tapahtua. Joo ei niin jos vastakohtia valitsee niin kyllähän sitä voi heittää hyviä veikkauksia. Joo ai niin mutta mähän tässä edesmenneessä suhteessa vain unohdin sen:)
Toisaalta myös Bruce Fisher sanoo, että suhteet kannattaa ottaa siltä kannalta, että onko molemmille siitä jotain hyötyä, että on hetken aikaa yhdessä. Mikäs siinä jos pelisäännöt on alusta asti selvät vaikka itseään kunnioittavat käsittääkseni pelaavat kyllä eri säännöillä.
Mutta miksiköhän renttuihin? Uskoisin, että ihmisiin vetoaa, ainakin alitajuisesti, toisen välinpitämättömyys. Minusta tuntuu, että kaikki oli edesmenneessä suhteessa periaatteessa hyvin niin kauan kun olin välinpitämättömämpi osapuoli.
Varsinkin parantavassa suhteessa se on tietysti toiselle sen parempi mitä helpommin pystyy irtautumaan ja mikä olisi helpompi irtautuminen kuin välinpitämättömyydestä. Tähän päättelyyn edesmeneessä suhteessa johti aika ajoin toistuvat "kuinka paljon tykkäät musta?" kyselyt, joihin vastasin yleensä sormenmitalla. Jossain vaiheessa vastasin enemmän ja tästä se varmaan sitten lähti. Ei syyttelyä eikä se ehkä tietoisesti ollut tehty mutta tämä oman sisimpänsä lapioiminen on kyllä enemmän ja enemmän alkanut keskittymään alitajuisesti tehtäviin toimiin.
Kirjoitin jo aiemmin mutta postasin näitä vasta nyt tietyin muokkauksin, koska nyt tunnuin käsittäväni vihdoin asioiden suunnan. Huomaan, että vasta nyt olen sisäistänyt lausunnon "otin suhteen erilailla kuin sinä".
Miltäs kuulostaisi jos väittäisin, että täysin pirstaleiksi hajonneen palapelin uudelleenkokoamisessa siitä on muodostunut uusi kuva? Pidätän silti oikeuden jatkaa ketjussa sillä itseään ei saa pakottaa eteenpäin.
Tämän topicin toinen uusi foorumistilainen, joka on houkuteltu paikalle vain sanoilla "sun kannattais varmaan lukea tämä ketju". En tunne täältä ketään, enkä yleensäkään lue netissä muita foorumeita kuin harrastuksiini liittyviä, mutta tämä oli aika mielenkiintoinen tuttavuus. Kovin tutun kuuloisia ihmiskohtaloita ja hyviä pohdintoja. Vaikka viestiketjun kahlaamiseen menikin aamuni pari ensimmäistä tuntia, ne olivat hyvin käytetyt tunnit.
Ajattelin kantaa korteni tähänkin kekoon liittämällä oheen kirjoittamani tekstin jonka julkaisin toisessa yhteydessä hiljattain. Kirjallinen antini ei aina ole paras mahdollinen ja tyylikin elää tilanteista ja tunteista riippuen. Koittakaa kestää.
Here we go:
“Mä haluun kertoo teille yhden tarinan” - Rauli Badding Somerjoki
Olen antanut väärien arvojen määrittää koko 32-vuotisen elämäni. Olen koittanut päästä helpolla, kiertää vastuuta, vapaana kaikesta ylimääräisestä. Tehnyt nolladuunia, jonka huolia ei tarvi kantaa mukanaan kotiin ja jonka voi unohtaa lyödessään hanskat tiskiin työpäivän päättyessä. En ole juuri suonut ajatuksia perheen perustamiselle lapsineen päivineen, liikaa rasitteita, liikaa murehdittavaa muka. Olen mitannut elämäni laatua omistamieni esineiden määrällä, ulkoisella prameudella joka peittää sisäistä tyhjyyttä. Asunnot kaupungin paremmilla paikoilla, runsain määrin viihde-elektroniikkaa, leluja ja laitteita joiden omistamisesta olen saanut tyydytystä.
Vuosia sitten tapasin naisen. Olin juuri palannut vuoden ulkomaanreissulta ja pienellä ja minulle entuudestaan tuntemattomalla paikkakunnalla asustellessani aloitin aktiivisen chat-harrastukseni. Hän oli ensimmäinen chatin kautta tapaamani ihminen. Ihastuin välittömästi hänen elämäniloiseen asenteeseensa, leuan kärjestä silmäkulmiin ylettyvästä hymystään joka valaisi pimeän joulukuisen illan. Nainen, tai oikeastaan haluan kutsua häntä tytöksi koska se kuvastaa mielestäni paremmin hänen olemustaan, oli varsin villiä sorttia, juoksi kukasta kukkaan, huumasta toiseen peittääkseen omaa rikkonaista sisintään, vältellen entisaikojen kokemusten mieltä kaivertavia peikkoja. Ystävystyimme, kuljimme tovin yhteisiä polkuja, ihastuin. Tyttö vain ei kiiruhtaessaan ehtinyt huomata kiintymystäni, en ehkä tuonut sitä riittävän selvästi ilmi, varovainen mies kun olen. Kaupungin salaperäisemmän ja vähemmän puhutun puolen tarjoamassa juhlinnassa, jonne olimme yhdessä lähteneet iltaa viettämään, tyttö särki pienen sydämeni. Tietämättään. Lyöttäytyi viettinsä johdattelemana toisen miehen matkaan, jätti minut huomiotta. Loukkaannuin, etäännyin, hetkeksi yhteydenpitomme ja yhteiset hetkemme jäivät. Uppouduin jälleen entistä tiiviimmin chatin lumoihin, tutustuin useisiin ihmisiin. Tapasin tulevan vaimoni. Tyttö ja vaimoni tulivat tutuiksi toisilleen, yhteisten ystäväpiiriemme johdosta. Ystävystyivät. Kului vuosia, tyttö ja puolisoni tukivat toisiaan heikkoina hetkinään, sairauksien ja sairaalajaksojen aikana. Minä jättäydyin enemmän taka-alalle, vaikka jatkuvasti toki tytön elämää seurasinkin, ja tuin häntä vaikeina aikoina. Parisuhteessamme suuri osa hänen opiskelunsa ja minun työni lomaan jäävästä vapaa-ajastamme kului pitkälti neljän seinän sisässä, vietimme paljon aikaa chatissa, molemmat omilla koneillaan.
Menimme naimisiin kolme vuotta sitten. Tyttö toimi yhtenä kolmesta todistajasta, jotka olivat maistraatissa läsnä. Kuukausi tämän jälkeen lähdin työkomennukselle ulkomaille puoleksi vuodeksi. Kävin Suomessa kahdesti, toisen lomani jälkeen puolisoni matkusti Eurooppaan muutamia uusia nettituttavuuksiaan tapaamaan. Ja ihastui heistä erääseen. Matkansa jälkeen havaitsin, että jotain oli särkynyt, heikohkojen yhteydenpitovälineiden välitykselläkin vihdoinkin aikanaan tajusin että mikään ei ollut enää ennallaan. Palatessani kotiin jouluna kaksi vuotta sitten, puolisoni ilmoitti muuttavansa Eurooppaan löytämänsä miehen luo.
Olin paniikissa, tein hätäisiä säntäilyjä edestakaisin, metsästin uutta onnea internetistä, huonolla menestyksellä. Tein töitä hullun lailla, hukuttauduin ajatusmaailmaan jossa rahalla saa onnea, parempaa tulevaisuutta. Omaisuutta, joka korvaa puutteet ihmissuhteissa ja sosiaalisessa elämässä. Vapaa-aikani käytin netin ja chatin parissa, juttelemassa virtuaalituttavieni kanssa. Katkaisin myös 30 vuotta kestäneen absolutismini ja opettelin päihtymisen jalon taidon. Humalassa kaikki näytti paljon valoisammalta ja hetken aikaa aina kuvittelin taas eläväni.
Tällä välin tyttö oli vihdoinkin löytänyt miehen, jonka kanssa asiat ensi alkuun näyttivät olevan kohdallaan. Turvallisuus oli kuitenkin vain petollisen miehen luoma illuusio joka särkyi viime kevättalvella. Tyttö oli ensimmäistä kertaa elämässään yksin lastensa kanssa, ei sännännyt suoraan seuraavaan lyhyeeseen suhteeseen heikkoa sisintään pirstaloimaan tai ulkokuortaan enempää kovettamaan. Vietimme jälleen paljon aikaa yhdessä. Vaikka en ole ikinä ollutkaan erityisen lapsirakas, olin hullaantunut hänen tyttäristään, kaksi mielettömän fiksua ja kaunista tytärtä, pieniä ihmisiä. Halusin tutustua heihin paremmin ja tarjota heille jotakin turvallista ja luotettavaa, kokemuksia, elämyksiä, asioita joita he eivät lyhyen elämänsä aikana olleet liikaa saaneet. Jotakin joka veisi heidän ajatuksensa pois alati vaihtuvista miespuolisista asukkaista heidän kotonaan. Ihastuin uudelleen, tällä kertaa tunne oli molemminpuolinen, tosin vasta alkukangertelujen ja hämmästyksen jälkeen. Rakastuimme, aloimme ensimmäistä kertaa miettiä vaihtoehtoista maailmaa, jossa olisimme yhdessä, perheenä, me kaikki neljä. Alku oli minulle vaikeaa, yhteenottoja syntyi runsaasti kahden erilaisen maailman kohdatessa. Vaikka yritimme edetä hitaasti ja varovasti, poikamiesmäinen elämänasenteeni ja minut illat ja yöt pois lähettyviltä pitävä työni raastoivat läheisyydenkipeää ja arkea arvostavaa tyttöä siinä määrin, että kävimme läpi riipaisevan kasvuprosessin. Jättämistä, yhteenpalaamista, pettämistä, anteeksiantoa. Peloissamme satutimme toisiamme kaikella mikä vain sattui vastapuoleen eniten. Pakenin helppoon ratkaisuun ja vietin riitelyn jälkeisiä iltoja baareissa, jotta sain itsekkäästi omat ajatukseni pois murheistamme, jättäen tytön kieriskelemään tuskiensa vallassa pienten tytärtensä ja arkirutiiniensa taakan alle.
Lopulta tein suurimman virheeni. Otin vastaan tarjotun puolen vuoden ulkomaankomennuksen. Tein päätökseni itse, vakaasti uskoen että jo entuudestaan horjuva suhteemme kyllä kestäisi sen. Toki kysyin nimellisesti tytön mielipidettä asiaan, mutta keskustelumme aiheesta päättyivät usein riitoihin. En suostunut uskomaan tytön mielipiteitä, näkemyksiä, pelkoja. Tarpeeni päästä pois maasta, kokemuksia hakemaan ja rahatilannettani edelleen parantamaan, toimimaan vanhan, tutun ja näennäisesti turvallisen toimintamallini mukaan, ajoi parisuhteen ja perheen tarpeiden ohi.
Muutaman vaivaisen viikon ulkomailla vietettyäni tajusin minkä virheen olinkaan tehnyt. Irtisanouduin, palasin välittömästi kotiin mutta liian myöhään. Tyttö oli jo jatkanut elämäänsä eteenpäin ilman minua. Menetin kaiken mitä minulla oli. Kolme ihanaa ihmistä, heidän kiintymyksensä ja rakkautensa. Ymmärsin liian myöhään, että kaikki keräämäni omaisuus, esineet, kulkuneuvot, millään ei ollut mitään merkitystä. Vain ihmiset merkitsevät.
Nyt keikun tyhjän päällä, ilman asuntoa, työtä, tulevaisuus pelkkänä hämäränä pilvenä odottamassa siellä jossakin. Vanhat viettini vetävät minua edelleen chattiin, mutta en voi antaa niille periksi. Nyt on aika keskittyä siihen mikä on olennaista.
Kaiken tämän jälkeen tunnen vihdoinkin olevani valmis ihmisenä. En enää pakoile vastuuta, en kaipaa korvikkeita tyhjää elämääni täyttämään. Vain aitoja asioita, tuntemuksia ja ihmisiä.
Vaikka olenkin aina ollut valmis vaikka kuolemaan näiden menettämieni ihmisten puolesta, olen nyt vihdoinkin valmis myös elämään heidän puolestansa. Pysähdyttävä ajatus.
Toivottavasti tarinastani on iloa teistä joillekin.
Joulunpyhien aikana suoritettu asioiden hoito on todellakin helpottanut oloa. Minusta ristiriidat, jotka vasta tässä prosessissa havaittiin on nyt käsitelty ja/tai sovittu. Sanottakoon siis, että viimeisetkin kivet on kait pudonneet pois ja olo on viime päivät ollut mitä kevein. Vaikka paluupäivänä olikin mieletön krapula, oli se silti paras krapulani ikinä. Paras joulupäivä ikinä.
Myönnettäköön, että on kuitenkin tässä hetkittäin joutunut myös miettimään, että miksi yksin oleminen on yhtäkkiä tuntunut kovin pahalta kerta se aiemmin ei ollut mikään ongelma. Mitä siis tein silloin yksin ollessani? Vastauksena onkin etten oikein mitään. Kaiket päivät töissä ja/tai harjoitteluissa, mistä illaksi kotiin nukkumaan ja rumba alusta heti aamusta. Keskimäärin reilut sata saldotyötuntiä aina vuostittain on tullut otettua rahana ja pistettyä säästöön. Vapaa-aikaa eikä rahankäyttöoikeutta ole minulla siis aiemmin ollut ja myös sen vuoksi nyt uuteen muottiin totuttelu on ottanut aikansa. No nyt on sitten ainakin lomailtu ja vietetty vapaata.
Aiempien tuntemusten pohjalta on ollut aivan järkyttävää huomata miten tunteet voikaan vaikuttaa fyysiseen olomuotoon. Puhun pakahduttavasta tunteesta vaikka en edes tiedä onko se sana. Tällä tarkoitetaan kuitenkin tunnetta, joka painaa ulkoapäin niin kovaa kasaan, että on vaikeuksia hengittää normaalisti ja sydämmen lyovä syke on huomattavasti normaalista poikkeava. Puhutaan siis tunteesta, joka tuntuu ulkopäin tulevalta syysiseltä voimalta, joka painaa kasaan antamatta tilaa yhtään mihinkään. Et voi hengittää, juoda, syodä, niellä ylipäätään tehdä mitään normaalisti. Kaikki energia kuluu vain siihen, että pystyt pitämään itsesi edes jotenkuten kasassa. Tämän mielentilan ylilyönnin käsittäminen on ollut vähintäänkin jonkin verran tuskallinen prosessi.
Toki olen aina uskonut siihen, että mieli kehoa hallitsee mutta jestas jos tämmöisiä ylilyöntejä pystyy saamaan aikaan niin olen itsekin aliarvioinut tämän voiman. Mielen aiheuttamat pahanolon tunteet on aivan käsittämätöntä. Sitähän silloin jatkui allekrjoittaneella aivan liian pitkään suhteen tason huomioiden, mikä taas herätti ajatuksen oikeiden asioiden suremisesta.
Aiempien menetysten johdosta olen aina ajatellut, että on sattunut pahempaakin ja että aina meneillään oleva tapahtuma on ihan pähkinöitä verrattuna aiempaan koettuun. Aiempaan koettuun siis mutta mitä ei loppujen lopuksi ollut käsitelty lainkaan. Nyt "porttien aukaisun" jälkeen tulee ajateltua, että kaikkien tapahtumien summana ja aiempien kasautumien vapaudutta tämä on ollut se pahin. Ajatus siitä, että vielä pahempaa on elämän varrella vielä edessä saattaa saattaisi nostaa suojausta mutta eiköhän tässä nyt pystytä kuitenkin olemaan ihan ihmisiksi. Oli erittäin kannustavaa kuulla vanhoilta tovereilta, että ovat kovin iloisia siitä, että minusta on tullut ihminen. Haha, ei siinä mitään, että on ihan mukavakin olla.
Tässä on taas samaa karmaa, kuin alussakin. Edesmenneen suhteen toinen osapuoli viettää tänään syntymäpäiviään eli se, mikä omista alkoi hänen päättyy.
Bliss kirjoitti:Pitänee lukea tämä alusta loppuun, ja aloittaa oma surutyö.
Höh. Sinäkinkö? Ei muuta kuin jaksuja, ei tässä muuta osaa sanoa, vaikka itse vasta otinkin vastaan toivotuksia, ja olisi voinut luulla, että sen tähden osaisin olla jotenkin tavallista rohkaisevampi.
"Never wrestle with a pig. You get dirty and besides the pig likes it. -George Bernard Shaw
Mukava huomata, että haikeaakin haikeampaa musiikkia tulee kuunneltua keskittyen vain musiikkiin ilman, että siitä aiheutuisi jotain johdannaisia ketjussa mainittuihin asioihin. Pystyy taas ns. keskittymään olennaiseen sano.
Näin niskan päällä ollessa on aina hyvä käsitellä sitä perimmäistä kysymystä, että kannattiko lähtee? Sanottakoon, että tämä edesmennyt suhde ja sen päättyminen sai huomaamaan kaikki luut komerossa, jotka nyttemmin on vähintäänkin kohtuullisen hyvin kait siivottu pois.
Jokin minut kait sai alunperinkin ottamaan tämän "riskin", joten nähtävästi prosessit olivat lähteneet jo liikkelle ja tämä käsitelty tapahtuman pisti sille vain nopeutta kolmanteen potenssiin. Ehkä ensimmäinen läpimurto tuli tehtyä jo aiemmin, mistä johti yksi asia toiseen ja lopulta tähän missä olen nyt. Katumusta en siis saa irti ilman, että alkaisi väkisin sitä keksimään jostain mitättömyyksistä, joten aiempi vertaus siitä, että tämä ehkä oli parasta mitä minulle on tapahtunut voi kenties pitää paikkansa. Minähän koen itseni selvinneeksi tästä paljon rikkaampana, kuin mitä olin aloittaessani.
Käännekohtia menetystä koskevissa käsittelyissä on aina se kun alkaa suunnittelemaan taas tulevaa eikä pidä kiinni jälkeen jätetyistä asioista.
Loppujen lopuksi taisi melkoisen pitkä ajanjakso tähän paikkaamiseen kuitenkin kulua mutta kyllä sillä myös suuri hyötykin saatiin.
Yönmustaritari kirjoitti: Sanottakoon, että tämä edesmennyt suhde ja sen päättyminen sai huomaamaan kaikki luut komerossa...
Me ihmiset olemme kaikki enemmän tai vähemmän täynnä luurankoja, asioita ja ongelmia, joita emme edes tiedosta. Useat ongelmamme ovat kehittyneet jo lapsuudessa. Ihmismieli on siitä metka, että se suojelee meitä huomaamattamme. Useinhan ihminen joutuu pahimpiin kriiseihinsä vasta 20 vuoden jälkeen, paljonkin. Näiden kriisien yhteydessä laukeaa usein tämä defenssisysteemimme, jolloin vanhat luurangot ponnahtavat pintaan jo muutoinkin hankalan tilanteen turhankin kovaksi painolastiksi. Haavat aukeavat.
Sitten käy joskus niin, että iän ja ihmismielen jalostumisen myötä lapsuusiän traumat puhkeavat vasta esimerkiksi 50-vuotiaana, jopa suureksi hämmästykseksi. Nämä luurangot ovat vain kytänneet ulospääsyä itseään suojelevalta ihmismieleltä, joka luurangot oli aiemmin siis blokannut.
Nuoret ihmiset eivät osaa, eivätkä osin pystykään tiedostamaan kaikkia luurankojaan, eivätkä näin ollen pysty ennalta varautumaan tuleviin kriiseihin ja luurankoihin. Sitä kokee itsensä helposti hauraaksi ja avuttomaksi, kun ei tiedä mitä ajatella, miten itseään auttaa pahan olonsa myllerryksessä.
Jos olo tuntuu tosi surkealta, voi itseään sparrata vaikka ajatuksilla: jokainen ihminen kokee riittämättömyyden tunnetta ja vielä aika usein, ja jokainen kaipaa hyväksyntää, jopa ne vahvimmaksi itsensä nostavat.
Itse itselleni vastaten ja tarinaani täydentäen....
Viimeyönä pamahti pommi, tarinassani esiintyvä tyttö seurustelee miehen kanssa. Meidän erostamme on hädin tuskin kuukausi. Ja heidän suhteensa on jo vakaalla pohjalla jne... Olotilani tipahti välittömästi pohjamutiin, nyt vetäisin tähän suruun ihan mitä vaan lähistöllä olisi, muttakun ei ole mitään... Täytyy käydä nuppitohtorilta kinuamassa jotain joka tasoittaisi näitä heilahdusliikkeitä, mun pääni ei enää kovin kauaa jaksa.
Suvinen kirjoitti:Jos alkaisin avautumaan, ei tekstistä tulisi loppua. Ekat pari kuukautta meni kummallisessa turtumuksessa, automaattivaihteella ja asioita selvitellessä. Nyt vuodennvaihteen aikaan alkoi puskea läpi tietoisuus, että tässä ollaankin nyt oikeasti ihan yksin. Masennus pukkaa päälle, itkeskelen ihan kummista asioista. Lisäksi vielä alkukuusta näytti siltä, että yhteen paluu olisi mahdollista, mutta sitten tapahtui kaikkea mikä sai taas senkin toivon haihtumaan taivaan tuuliin. Ei se tule takaisin. Pitäisi edetä mutten uskalla, enkä jaksa, eikä kiinnosta.
Sellasia.
Hmph. Ikävä kuulla. Toivottavasti sulla on tarpeeksi läheisiä, joiden kanssa kelailla läpi juttuja, jos sellaiselle tulee tarvetta!
Kuten sanoin jo aikaisemminkin, oon saanut susta sellaisen kuvan, että olet aika jämäkkä ihminen. Joten sen perusteella kyllä selviät! Me nettituttavuudethan kato aina tiedämme sen ultimatum-totuuden!!!1!
"Never wrestle with a pig. You get dirty and besides the pig likes it. -George Bernard Shaw
Vaola kirjoitti: Toivottavasti sulla on tarpeeksi läheisiä, joiden kanssa kelailla läpi juttuja, jos sellaiselle tulee tarvetta!
Kuten sanoin jo aikaisemminkin, oon saanut susta sellaisen kuvan, että olet aika jämäkkä ihminen. Joten sen perusteella kyllä selviät! Me nettituttavuudethan kato aina tiedämme sen ultimatum-totuuden!!!1!
Kaukomailla majaileva sisko soitti eilen omia sydänsurujaan, joita sitten vuodatettiin puolin ja toisin. Muita ei oikein ole, kun olen sellainen ihminen joka ei päästä ketään lähelle, edes sukulaisia.
Kyllä netti on tavallaan henkireikä; tänne tulee vuodatettua paljon kaikenlaista mitä ei tule muille kerrottua. Ehkä siksi että se on ihan sama kuunteleeko kukaan - illuusion kuulluksi tulemisesta saa silti, ihan vaan kun näkee tekstinsä ruudulla ja tiedostaa, että se on siellä kaikkien nähtävillä. Samalla sitten välttelen kuitenkin kehenkään sen lähemmin tutustumista netissäkään, en käy miiteissä enkä kaveeraa varsinaisesti kenenkään kanssa. Twisted, huh?!
Silti aina mukavaa kun joku kommentoi. Hämmentävää, mutta mukavaa. Kiits.
Suvinen kirjoitti:Nyt vuodennvaihteen aikaan alkoi puskea läpi tietoisuus, että tässä ollaankin nyt oikeasti ihan yksin. Masennus pukkaa päälle, itkeskelen ihan kummista asioista. Lisäksi vielä alkukuusta näytti siltä, että yhteen paluu olisi mahdollista, mutta sitten tapahtui kaikkea mikä sai taas senkin toivon haihtumaan taivaan tuuliin. Ei se tule takaisin. Pitäisi edetä mutten uskalla, enkä jaksa, eikä kiinnosta.
Sellasia.
Aika kova kynnys päästää irti sano. Lisätäkseni eritoten vielä, että jos toimintamallisi on lähes vastaava allekirjoittaneen kanssa eli suojaus on pitkään ylhäällä eikä lähelle ole helppo päästä/laskea niin irtautuminen vaatii vielä normaalia enemmän.
Eli kun on katsonut itseään siivuina ja palasina ja ajan saatossa koonnut itsensä takaisin kasaan niin tuntuu joskus, että pienikin ulkopuolinen heilautus saa taas saada irti vastakoottuja palasia.
Lähdekirjallisuudesta vielä lisätäkseni mainittakoon, että se Fisher:Jälleenrakennus on ollut allekirjotitaneell ehkä ainoa lukemisen arvoinen omassa käsittelyssäni. Pari surutyöjuttua liittyen muihin asioihin no joo mutta muista lähteistä on saanut pääasiassa lukea vain asioita jotka on huonoa parishuteelle eikä niitä pitäisi pitkään katsella. Asioita, joita ei suhteessa itselle edes ilmennyt ja saikin taas vain uusia ihmetyksen aiheita asioiden kulkuu. Se jos mikä ottaa kalloon kun lukee asioista, joita ihmiset pyrkii parantamaan suhteessa ja joita itselle ei edes ilmennyt.
Toki näissä pitää myös ottaa sitten huomioon, että jos kuitenkin aika kuultaa muistot.
Kyllä minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että olen tähänastisten tietojeni ja oppieni mukaan tehnyt parhaani asioiden eteen. Eikä sitten enempää voikaan tehdä.
Yönmusta:
Voi olla että jo tässä pitkässä ketjussa sen jossain mainitset [en jaksa kahlata kaikkea läpi]... mutta kuinka pitkään tämä päättynyt ihmissuhteesi kesti?
Sheetlord kirjoitti:mutta kuinka pitkään tämä päättynyt ihmissuhteesi kesti?
Onko se kuinka oleellinen tieto?
Tähän on usein tiedusteltu mutta olen sen jättänyt paljastamatta siitä syystä, että ihmiset ovat "vapautuneet" paljon pidemmistä suhteista niin, että jäljelle on jäänyt muutakin, kuin saippuat lavuaariin ja mitä ei voi poistaa elämästään. Kaikesta huolimatta selvinneet enkä ole kaivannut "toi on ihan pähkinöitä"-kommentteja suurimman surun hetkellä.
Nyt koen, että tämäkin asia ensitapaamisen ajankohdasta voidaan käsitellä loppuun silläkin varjolla, että nämä kaksi ketjua edustaa kuitenkin aika ääripäitä allekirjoittaneen omissa tunteissa.
On se hyvä, että on päiväkirja, johon voi viitata tapahtumista. Tämä on toisaalta myös ehkä merkki, että sitä saattaa kirjoittaa vähän liikaakin.
Ei muuta kuin jaksuja, ei tässä muuta osaa sanoa, vaikka itse vasta otinkin vastaan toivotuksia, ja olisi voinut luulla, että sen tähden osaisin olla jotenkin tavallista rohkaisevampi.
