Viikot lihapalana
Lähetetty: 23.04.2006 23:09
En tiedä olisiko tämä pitänyt kirjoittaa shrinkkiin, mutta olen järkyttynyt siitä miten tuntemattomat ja tutut naiset ovat viimeaikoina käyttäytyneet. En tiedä onko se auringonvalon vai minkä vaikutusta, mutta olen joutunut kokemaan itseni viime aikoina lihapalaksi normaalia enemmän. Siis mitä ihmettä on tapahtunut Helsingissä, kun normaalit nuoret miehet eivät saa kulkea rauhassa - vaan joutuvat eriaisten sanallisten ja fyysisten lähentelyjen kohteeksi.
Kyllä mä tiedän, että mä saan juoksulenkillä hikoilun näyttämään hauskalta ja kiinnostavalta. Kyllä mä tajuan että pingoittuneet lihakset ja fyysisestä rasituksesta huolimatta hymyilevät kasvot aikaansaavat kuvan viriilistä ja terveestä miehestä, mutta oikeuttaako sellainen huutelemaan perään tai käyttäytymään muuten hyvin suorasukaisesti toista treenaajaa kohtaan. Toki se on imartelevaa ja hetkittäin jopa hehkeää, mutta toisaalta liika päällekäyvyys tuntuu joskus loukkaavalta. Siis enhän mä ole mikään lihapala, jonka pöksyihin voi uida ihan miten törkeösti tahansa.
Suorin yritys oli kuin huonoa elokuvaa. Juoksin pitkää lenkkiä suhteellisen samaa tahtia yhden tytön edellä ja juoksin viimeiset kilometrit hillittömällä sprintillä että varmasti tulee tehtyä kunnon treeni. Olin sitten venyttelemässä jalkoja juoksun jälkeen siinä mikä lie se pikkuhuopalahden asuinalue siinä Tilkan lähellä onkaan, siinä rannan paikkeilla - kun se tyttö juoksee kanssa siihen ja alkaa kanssa venyttelemään. Jutellaan niitä näitä juoksemisesta ja kaikesta, kun yhtäkkiä tyttö alkaa kertomaan että kuinka sillä menee aina jalat pitkän lenkin jälkeen ihan lukkoon - mutta onneksi siihen auttaa kuuma sauna ja siideri, ja että se asuu ihan vieressä - jos mäkin haluaisin - tulla. Ja vasta sitten tyttö muuten muisti esitellä itsensä, "niin hei.. mä oon Paula. Mennäänkö?".
Toisaalta puolitututkin ovat käyttäytyneet tosi oudosti. Yhtä tuttua en ollut nähnyt varmaan yli puoleen vuoteen, siis hän ei tiennyt että olin leikannut hiukset ja viimeksi kun olin nähnyt hänet, hän vielä seurusteli etäisesti tutun skeittarin kanssa. Istuttiin kaverin kanssa kahvilla jutellen duunijuttuja, kun muutama tyttö kävelee ohi - ja vähän ajan kuluttua yksi niistä tytöistä tulee takaisinpäin, ja paljastuu että kyseessä on tämä puolituttu. Toki on tosi mukavaa nähdä ja vaihdetaan hyvin pintapuolisesti niitä näitä kuulumisia, ketä vanhoja tuttuja on nähnyt ja niin edelleen - kunnes kaveri lähtee käymään vessassa.
Tämä puolituttu tyttö istuu kaverin mentyä ihan viereen ja silittää nopeasti pari päivää sitten ajettua sänkeäni. "Hitsi tää sopii sulle niin paljon paremmin, tuntuu tooosi kivalle". Okei, ihan kiva imartelu - mutta se kun tyttö seuraavaksi painautui ihan kiinni, nuuhkaisi kaulalta mun tuoksua ja kuiskasi melkein korvan juuressa "sä tuoksuit paremmalle kuin mä muistin, soita mulle" - sai mut tuntemaan itseni pelkäksi objektiksi. Ennen kuin mä ehdin sanoa juuri mitään, kaveri onkin tulossa jo takaisin ja tyttö nousee pöydästä, vilkuttaen - ja lähtien takaisin oman kaverinsa luokse.
Epämiellyttävin tilanne taas liittyi työn ja huvin sekotumiseen, kun olimme liikkeellä eräässä näyttelyssä muutaman designer-kaverin kanssa ja juttelimme siellä potentiaalisten kontaktien kanssa erilaisista proggiksista. Tulin maininneeksi että muiden juttujen ohella minulla on intohimona ollut valokuvaus jo jonkun aikaa - ja toivomme että frendien kanssa pystyisimme omissa projekteissamme hyödyntämään yhteisiä intohimojamme joita ei vakiduuneissa pääse samalla tapaa käyttämään.
Ilta menee loistavasti ja teimme loistavia kontakteja, kun sitten yllättäen loppuillasta yksi mielenkiintoisen toimiston seniorisuunnittelija tulee juttelemaan lähemmin valokuvauksesta. Siinä sitten kesken kaiken muun keskustelun se töksäyttää, että "Onko sulla niitä sun kuvia sulla kotona? Mä voisin tulla katsomaan niitä. Sitä sun intohimoa". Mitä sellaisessa tilanteessa voi sanoa ja kieltäytyä kohteliaasti ilman että suolaa mahdollisuudet tehdä töitä heidän kanssaan?
Ja näitä on sattunut viime aikoina muitakin.
Uskaltaako tässä enää kohta edes työntää päätään ulos kotiovesta, kun heti joutuu kohdelluksi lihapalana. Hei oikeasti! Minussa on muutakin, ja eikö kukaan ole oikeasti kiinnostunut siitä että mitä mies itse saattaisi haluta ja tuntea.
Epäreilua. Varsinkin kun kaikki tällainen huomioiminen saa ajattelemaan vain enemmän sitä, että omaa tunteita taas ihan eri henkilöä kohtaan. Taidan mennä nukkumaan ja potemaan pois tätä maailman epäreiluutta.
Kyllä mä tiedän, että mä saan juoksulenkillä hikoilun näyttämään hauskalta ja kiinnostavalta. Kyllä mä tajuan että pingoittuneet lihakset ja fyysisestä rasituksesta huolimatta hymyilevät kasvot aikaansaavat kuvan viriilistä ja terveestä miehestä, mutta oikeuttaako sellainen huutelemaan perään tai käyttäytymään muuten hyvin suorasukaisesti toista treenaajaa kohtaan. Toki se on imartelevaa ja hetkittäin jopa hehkeää, mutta toisaalta liika päällekäyvyys tuntuu joskus loukkaavalta. Siis enhän mä ole mikään lihapala, jonka pöksyihin voi uida ihan miten törkeösti tahansa.
Suorin yritys oli kuin huonoa elokuvaa. Juoksin pitkää lenkkiä suhteellisen samaa tahtia yhden tytön edellä ja juoksin viimeiset kilometrit hillittömällä sprintillä että varmasti tulee tehtyä kunnon treeni. Olin sitten venyttelemässä jalkoja juoksun jälkeen siinä mikä lie se pikkuhuopalahden asuinalue siinä Tilkan lähellä onkaan, siinä rannan paikkeilla - kun se tyttö juoksee kanssa siihen ja alkaa kanssa venyttelemään. Jutellaan niitä näitä juoksemisesta ja kaikesta, kun yhtäkkiä tyttö alkaa kertomaan että kuinka sillä menee aina jalat pitkän lenkin jälkeen ihan lukkoon - mutta onneksi siihen auttaa kuuma sauna ja siideri, ja että se asuu ihan vieressä - jos mäkin haluaisin - tulla. Ja vasta sitten tyttö muuten muisti esitellä itsensä, "niin hei.. mä oon Paula. Mennäänkö?".
Toisaalta puolitututkin ovat käyttäytyneet tosi oudosti. Yhtä tuttua en ollut nähnyt varmaan yli puoleen vuoteen, siis hän ei tiennyt että olin leikannut hiukset ja viimeksi kun olin nähnyt hänet, hän vielä seurusteli etäisesti tutun skeittarin kanssa. Istuttiin kaverin kanssa kahvilla jutellen duunijuttuja, kun muutama tyttö kävelee ohi - ja vähän ajan kuluttua yksi niistä tytöistä tulee takaisinpäin, ja paljastuu että kyseessä on tämä puolituttu. Toki on tosi mukavaa nähdä ja vaihdetaan hyvin pintapuolisesti niitä näitä kuulumisia, ketä vanhoja tuttuja on nähnyt ja niin edelleen - kunnes kaveri lähtee käymään vessassa.
Tämä puolituttu tyttö istuu kaverin mentyä ihan viereen ja silittää nopeasti pari päivää sitten ajettua sänkeäni. "Hitsi tää sopii sulle niin paljon paremmin, tuntuu tooosi kivalle". Okei, ihan kiva imartelu - mutta se kun tyttö seuraavaksi painautui ihan kiinni, nuuhkaisi kaulalta mun tuoksua ja kuiskasi melkein korvan juuressa "sä tuoksuit paremmalle kuin mä muistin, soita mulle" - sai mut tuntemaan itseni pelkäksi objektiksi. Ennen kuin mä ehdin sanoa juuri mitään, kaveri onkin tulossa jo takaisin ja tyttö nousee pöydästä, vilkuttaen - ja lähtien takaisin oman kaverinsa luokse.
Epämiellyttävin tilanne taas liittyi työn ja huvin sekotumiseen, kun olimme liikkeellä eräässä näyttelyssä muutaman designer-kaverin kanssa ja juttelimme siellä potentiaalisten kontaktien kanssa erilaisista proggiksista. Tulin maininneeksi että muiden juttujen ohella minulla on intohimona ollut valokuvaus jo jonkun aikaa - ja toivomme että frendien kanssa pystyisimme omissa projekteissamme hyödyntämään yhteisiä intohimojamme joita ei vakiduuneissa pääse samalla tapaa käyttämään.
Ilta menee loistavasti ja teimme loistavia kontakteja, kun sitten yllättäen loppuillasta yksi mielenkiintoisen toimiston seniorisuunnittelija tulee juttelemaan lähemmin valokuvauksesta. Siinä sitten kesken kaiken muun keskustelun se töksäyttää, että "Onko sulla niitä sun kuvia sulla kotona? Mä voisin tulla katsomaan niitä. Sitä sun intohimoa". Mitä sellaisessa tilanteessa voi sanoa ja kieltäytyä kohteliaasti ilman että suolaa mahdollisuudet tehdä töitä heidän kanssaan?
Ja näitä on sattunut viime aikoina muitakin.
Uskaltaako tässä enää kohta edes työntää päätään ulos kotiovesta, kun heti joutuu kohdelluksi lihapalana. Hei oikeasti! Minussa on muutakin, ja eikö kukaan ole oikeasti kiinnostunut siitä että mitä mies itse saattaisi haluta ja tuntea.
Epäreilua. Varsinkin kun kaikki tällainen huomioiminen saa ajattelemaan vain enemmän sitä, että omaa tunteita taas ihan eri henkilöä kohtaan. Taidan mennä nukkumaan ja potemaan pois tätä maailman epäreiluutta.
Kammoan tuon tyylistä huomiota. Luultavasti naisparat vielä kuvittelevat sinun olevan aivan innoissasi moisesta, reppanat. Monet naiset kaiketi kuvittelevat miesten aivan poikkeuksetta pitävän tuollaisesta lähestymisestä, koska jotkut miehet saattavat lähestyä naisia aika aggressiivisesti. Pahimmassa tapauksessa naisen ajatuskulku on: "Tottahan pillu aina kelpaa" 