Sama kaava toistuu.
Lähetetty: 18.03.2006 0:07
Sama kaava toistuu yhä uudelleen ja uudelleen suhdeasioiden kanssa. Onnistun puhumaan, niin villiä juttua, että nainen on tietenkin toisella aaltopituudella. Minulla on asian tähden paha olo, niin tekisi mieli selostaa ja sanoa kaikenmaailman teoreettisia esityksiä saadakseen edes palasen joskus rakkautta. Tiedän, että minun mielikuvitus on vain niin laaja, että se häiritsee normaalia näkymäkuvaa ja annan olla lisäselosteet mielessäni ja liitän ne kityyn . Suren itsekseni kelpaamattomuuttani taas tovin ja kerään taas voimia arkeen.
Minä olen vain ainoa, joka joutuu itkemään karvaat kyyneleet tunteilun tähden, kun se sattuu liikaa. Se menee aina tähän ja minä olen se joka lopulta kärsii eniten ja itkee yksin itkut. Naisen ymmärtämättä koskaan edes, mistä oli kysymys ja välittämättä minusta tipan vertaa.
En minä olisi halunnut saada tälläistä mielikuvitusta. Tiedän toden, mutta saatan arvuutellen pölistä jotakin, joka menee naisella aivan ylitse "ymmärryksen" tai ymmärtää, mutta ei hyväksy luulemaani kokonaisuutta.
Karkea totuus paljastuu lauseesta; "haluaisin nähdä sen naisen, joka tuollaisia juttuja kirjoittelevaan rakastuu." En minä olisi halunnut syntyä tälläisen aivotoiminnan kanssa ja en minä ole kirjallinen lahjakkuus valitettavasti, vaikka kirjoittamistauti perimä vaivaakin ja siitä olen harmissani
Voinko mä koskaan olla kunnollinen, että joku voisi edes rakastua? Saman kaltainen immeinen, voisi olla jees, kun toinen ei olisi kyttäämässä, että mitä sä tällaista mietit. Kun en kelpaa tällaisena minusta tuntuu yksinäiseltä.
(anteeksi taas kerran, että olen olemassa... kulaus kaljaa lohdukkeeksi)
Minä olen vain ainoa, joka joutuu itkemään karvaat kyyneleet tunteilun tähden, kun se sattuu liikaa. Se menee aina tähän ja minä olen se joka lopulta kärsii eniten ja itkee yksin itkut. Naisen ymmärtämättä koskaan edes, mistä oli kysymys ja välittämättä minusta tipan vertaa.
En minä olisi halunnut saada tälläistä mielikuvitusta. Tiedän toden, mutta saatan arvuutellen pölistä jotakin, joka menee naisella aivan ylitse "ymmärryksen" tai ymmärtää, mutta ei hyväksy luulemaani kokonaisuutta.
Karkea totuus paljastuu lauseesta; "haluaisin nähdä sen naisen, joka tuollaisia juttuja kirjoittelevaan rakastuu." En minä olisi halunnut syntyä tälläisen aivotoiminnan kanssa ja en minä ole kirjallinen lahjakkuus valitettavasti, vaikka kirjoittamistauti perimä vaivaakin ja siitä olen harmissani
Voinko mä koskaan olla kunnollinen, että joku voisi edes rakastua? Saman kaltainen immeinen, voisi olla jees, kun toinen ei olisi kyttäämässä, että mitä sä tällaista mietit. Kun en kelpaa tällaisena minusta tuntuu yksinäiseltä.
(anteeksi taas kerran, että olen olemassa... kulaus kaljaa lohdukkeeksi)