Didaktiikka
Lähetetty: 16.12.2005 0:42
Koska tulevaisuudessa opettamisen opettamisen suuret gurut ja messiaat ovat nähneet sellain, että kollaborationaalinen oppiminen tulee olemaan in ja pop, jaan niiden kanssa joita asia kiinnostaa muutaman ajatuksen didaktiikan ihmeellisestä maailmasta.
Meillä käsiteltiin teleologista (tuloseettistä) ja deontologista (velvollisuuseettistä) näkökulmaa koulutuksessa. No, opetushan tähtää aina johonkin ja tähtäimenä ovat tietyt tavoitteet. Viitaten Koskenniemen ja Halisen (1970) tekemään opetusterminologiateokseen, jossa yksi opetustapahtuman osa-alue on koulun elämänpiiri (sisältäen kaikki kokemukset, jotka opiskelija saa koulun ohjauksessa), opetuksella on kuitenkin paljon eri tasoisia ja eri alueisiin kuuluvia tavoitteita, joiden arviointi ei ole mahdollista - pääasiassa affektiivisia.
Tulospalkkaussysteemi puolustusvoimissa on johtanut siihen, että jotain tiettyä mitattavaa suoritetta, kuten ampumataitotestiä, hierotaan vaikkapa kymmenen kertaa putkeen niin kauan, että yli puolella on siitä kiitettävä. Ei erityisen eettistä, koska koulutusaikaa menee hukkaan yhden tietyn suoritteen harjoitteluun vain siksi, että kouluttaja saisi koulutettaviltaan irti hyviä tuloksia.
Siviilimaailmassa tuollaista tulospalkkausta opettajilla ei käsittääkseni ole, joten opetuksen olettaisi olevan vahvasti deontologiaan nojaavaa, hmm? Paradoksaalista sinänsä, sillä koko yhteiskunta ala-asteesta aina lukion päättämiseen asti on vahvasti teleologista "opi tämä, saa hyvä numero niin pääset parempaan kouluun" - ajattelunsa kanssa. Toki, kun laajennetaan perspektiiviä koko koulua koskevaksi niin tietysti koulun oppilaiden keskiarvojen keskiarvolla lienee jotain statusmerkitystä, mutta onko tässä tapauksessa sitten koko koulun teleologinen arvo tai arvostuksen/määrärahojen/whatnot määrä sen opettajien deontologisten arvojen summa?
No, sitten opettajan ja oppilaan välinen pedagoginen suhde, johon oppimistapahtuma em. teoksen mukaan pohjautuu interaktion kautta. Yleensähän opettaja on aikuinen ja oppilas lapsi, kun puhutaan peruskoulutasoisesta opetuksesta. Tällöin interaktiosta tulee asymmetrinen (vrt. kouluttaja - varusmies pv:ssä, johon lisätään vielä sotilasarvon luoma kuilu) ja se asymmetriikka tuo mukanaan pedagogisen vallan ja "auktoriteetin".
Nykyisen konstruktivismin vallitessa ja velloessa opettamisen opettajien päissä, muodostaa tämä asymmteria sitten taas miusta paradoksin. Kuinka oppilaan on mahdollista kehittyä (konstruktivismin määrittelemäksi) itsenäiseksi persoonaksi toisen ohjaamassa opetustapahtumassa? Onko oppilaan/varusmiehen mahdollista omaksua itsenäinen ajattelu ja elämäntapa sellaisessa yhteydessä, jossa hänen asemansa on riippuvainen yhteiskunnan/puolustusvoimien asettamista ehdoista ja normeista?
Peruskoululaiset eivät ole koulussa oma-aloitteisesti. Vapaaehtoisesti kyllä, mutta eivät oma-aloitteisesti sanan tarkoituksenmukaisessa merkityksessä. Tässä pätee sama problematiikka varusmiehiin. Tämä lisää entisestään sitä asymmetriikkaa opettajan ja opetettavien välillä, eli suhde ei ole enää suoraviivaisen kausaalinen. Tähän Fenstermacher (1986) on löytänyt selityksen ja määrittelee asian ontologisena riippuvuutena.
Eli vaikka opettaminen ei välttämättä johda oppimiseen (jota ei voida absoluuttisesti mitata) eikä oppiminen välttämättä edellytä opettamista, opettamista ei voi irroittaa oppimisesta koska ne kuuluvat samaan ilmiöön.
Mutta niin siis, se että opettaja-oppilas - suhde on kausaalisuhteen sijaan ontologinen, ei anna vastausta sille, että onko konstruktivistiselle oppimiselle alun perinkään kasvualustaa kun kognitiivinen aivokartta on opetusta ja kasvamista aiheuttavan instanssin normien armoilla?
Jos jaksoit lukea tämän loppuun, sinulla on liikaa aikaa.
Meillä käsiteltiin teleologista (tuloseettistä) ja deontologista (velvollisuuseettistä) näkökulmaa koulutuksessa. No, opetushan tähtää aina johonkin ja tähtäimenä ovat tietyt tavoitteet. Viitaten Koskenniemen ja Halisen (1970) tekemään opetusterminologiateokseen, jossa yksi opetustapahtuman osa-alue on koulun elämänpiiri (sisältäen kaikki kokemukset, jotka opiskelija saa koulun ohjauksessa), opetuksella on kuitenkin paljon eri tasoisia ja eri alueisiin kuuluvia tavoitteita, joiden arviointi ei ole mahdollista - pääasiassa affektiivisia.
Tulospalkkaussysteemi puolustusvoimissa on johtanut siihen, että jotain tiettyä mitattavaa suoritetta, kuten ampumataitotestiä, hierotaan vaikkapa kymmenen kertaa putkeen niin kauan, että yli puolella on siitä kiitettävä. Ei erityisen eettistä, koska koulutusaikaa menee hukkaan yhden tietyn suoritteen harjoitteluun vain siksi, että kouluttaja saisi koulutettaviltaan irti hyviä tuloksia.
Siviilimaailmassa tuollaista tulospalkkausta opettajilla ei käsittääkseni ole, joten opetuksen olettaisi olevan vahvasti deontologiaan nojaavaa, hmm? Paradoksaalista sinänsä, sillä koko yhteiskunta ala-asteesta aina lukion päättämiseen asti on vahvasti teleologista "opi tämä, saa hyvä numero niin pääset parempaan kouluun" - ajattelunsa kanssa. Toki, kun laajennetaan perspektiiviä koko koulua koskevaksi niin tietysti koulun oppilaiden keskiarvojen keskiarvolla lienee jotain statusmerkitystä, mutta onko tässä tapauksessa sitten koko koulun teleologinen arvo tai arvostuksen/määrärahojen/whatnot määrä sen opettajien deontologisten arvojen summa?
No, sitten opettajan ja oppilaan välinen pedagoginen suhde, johon oppimistapahtuma em. teoksen mukaan pohjautuu interaktion kautta. Yleensähän opettaja on aikuinen ja oppilas lapsi, kun puhutaan peruskoulutasoisesta opetuksesta. Tällöin interaktiosta tulee asymmetrinen (vrt. kouluttaja - varusmies pv:ssä, johon lisätään vielä sotilasarvon luoma kuilu) ja se asymmetriikka tuo mukanaan pedagogisen vallan ja "auktoriteetin".
Nykyisen konstruktivismin vallitessa ja velloessa opettamisen opettajien päissä, muodostaa tämä asymmteria sitten taas miusta paradoksin. Kuinka oppilaan on mahdollista kehittyä (konstruktivismin määrittelemäksi) itsenäiseksi persoonaksi toisen ohjaamassa opetustapahtumassa? Onko oppilaan/varusmiehen mahdollista omaksua itsenäinen ajattelu ja elämäntapa sellaisessa yhteydessä, jossa hänen asemansa on riippuvainen yhteiskunnan/puolustusvoimien asettamista ehdoista ja normeista?
Peruskoululaiset eivät ole koulussa oma-aloitteisesti. Vapaaehtoisesti kyllä, mutta eivät oma-aloitteisesti sanan tarkoituksenmukaisessa merkityksessä. Tässä pätee sama problematiikka varusmiehiin. Tämä lisää entisestään sitä asymmetriikkaa opettajan ja opetettavien välillä, eli suhde ei ole enää suoraviivaisen kausaalinen. Tähän Fenstermacher (1986) on löytänyt selityksen ja määrittelee asian ontologisena riippuvuutena.
Eli vaikka opettaminen ei välttämättä johda oppimiseen (jota ei voida absoluuttisesti mitata) eikä oppiminen välttämättä edellytä opettamista, opettamista ei voi irroittaa oppimisesta koska ne kuuluvat samaan ilmiöön.
Mutta niin siis, se että opettaja-oppilas - suhde on kausaalisuhteen sijaan ontologinen, ei anna vastausta sille, että onko konstruktivistiselle oppimiselle alun perinkään kasvualustaa kun kognitiivinen aivokartta on opetusta ja kasvamista aiheuttavan instanssin normien armoilla?
Jos jaksoit lukea tämän loppuun, sinulla on liikaa aikaa.