Epäröinti, fatalistinen relativismi
Lähetetty: 22.11.2005 20:18
Onko teillä koskaan ollut sellainen hämmentynyt olo?
Sellainen ettei oikein tiedä miten päin pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä, jotta se olisi oikein ja hyvin. On ehkä luullut toimivansa oikein, mutta saanutkin sitten turpiinsa, ja korjausliikkeen jälkeen uudestaan turpiinsa, pomppien kuin flipperikuula turpaan vetävien ponnautintolppien välillä ja pudoten lopulta tyhjyyteen.
Välillä yrittänyt urheasti olla olevinaan oma itsensä, mutta jokin itsessä on paljastunut jonkun mielestä perverssiksi tai vääräksi, jopa loukkaavaksi, ja siksi vetäytynyt häpeillen takaisin hissukaksi ettei vain loukkaisi ketään vääränlaisella olemuksellaan. Oliko tämäkin nyt sitten väärin? Ja tämäkin? Miettinyt millainen oma itse ylipäätään on. Hakannut ja veistellyt persoonallisuudestaan särmiä pois tylsällä puukolla ja vittuuntunut kaikelle ja kaikille sitä tehdessään. Miksi tolla toisella on oikeus olla tuollainen vitun kusipää mutta minulla ei? Kritisoidaanko minua, ei siksi että olisin väärässä, vaan vain sen takia että puolustuskyvyttömänä kimppuuni on helppo hyökätä? *turhautunutta raivoa*
Sellainen olo että maailmassa ei ole mitään todellisia arvoja tai moraalia, muuta kuin ihmisten itsensä sanelema, ja sekin täysin riippuvainen siitä kuka sanoo, kuka saa käskeä, ja millä tuulella asiasta päättävä sattuu olemaan. Pahimmatkin vääryydet annetaan anteeksi - ja jopa saavat ihailua - jos ne vain tekee itsevarmasti ja karismaattisesti. Suurimmatkin sankariteot ovat yhtä tyhjän kanssa jos ne tekee epäröiden ja epäseksikkäästi.
Vähän sellainen olo minulla on. Suurimmat negatiiviset tunteeni näinä aikoina ovat olleet hämmennys, turhautuneisuus ja vitutus (on positiivisiakin tunteita toki ollut).
Ja tätä on jatkunut kauan. Jatkuva epäröinti sekä itseni ja muiden epäileminen on, ei ehkä tuhonnut, mutta raskauttanut ja vaikeuttanut jo kahta parisuhdetta, ja pelkään sen jatkavan tihutyötään vastaisuudessakin.
Mistä saisin varmuutta ja jämäkkyyttä elämääni? Mikä sen on alunperin kadottanut?
Sellainen ettei oikein tiedä miten päin pitäisi olla ja mitä pitäisi tehdä, jotta se olisi oikein ja hyvin. On ehkä luullut toimivansa oikein, mutta saanutkin sitten turpiinsa, ja korjausliikkeen jälkeen uudestaan turpiinsa, pomppien kuin flipperikuula turpaan vetävien ponnautintolppien välillä ja pudoten lopulta tyhjyyteen.
Välillä yrittänyt urheasti olla olevinaan oma itsensä, mutta jokin itsessä on paljastunut jonkun mielestä perverssiksi tai vääräksi, jopa loukkaavaksi, ja siksi vetäytynyt häpeillen takaisin hissukaksi ettei vain loukkaisi ketään vääränlaisella olemuksellaan. Oliko tämäkin nyt sitten väärin? Ja tämäkin? Miettinyt millainen oma itse ylipäätään on. Hakannut ja veistellyt persoonallisuudestaan särmiä pois tylsällä puukolla ja vittuuntunut kaikelle ja kaikille sitä tehdessään. Miksi tolla toisella on oikeus olla tuollainen vitun kusipää mutta minulla ei? Kritisoidaanko minua, ei siksi että olisin väärässä, vaan vain sen takia että puolustuskyvyttömänä kimppuuni on helppo hyökätä? *turhautunutta raivoa*
Sellainen olo että maailmassa ei ole mitään todellisia arvoja tai moraalia, muuta kuin ihmisten itsensä sanelema, ja sekin täysin riippuvainen siitä kuka sanoo, kuka saa käskeä, ja millä tuulella asiasta päättävä sattuu olemaan. Pahimmatkin vääryydet annetaan anteeksi - ja jopa saavat ihailua - jos ne vain tekee itsevarmasti ja karismaattisesti. Suurimmatkin sankariteot ovat yhtä tyhjän kanssa jos ne tekee epäröiden ja epäseksikkäästi.
Vähän sellainen olo minulla on. Suurimmat negatiiviset tunteeni näinä aikoina ovat olleet hämmennys, turhautuneisuus ja vitutus (on positiivisiakin tunteita toki ollut).
Ja tätä on jatkunut kauan. Jatkuva epäröinti sekä itseni ja muiden epäileminen on, ei ehkä tuhonnut, mutta raskauttanut ja vaikeuttanut jo kahta parisuhdetta, ja pelkään sen jatkavan tihutyötään vastaisuudessakin.
Mistä saisin varmuutta ja jämäkkyyttä elämääni? Mikä sen on alunperin kadottanut?