Kitinä

Vastapainoksi toiselle ketjulle tähän voi lätätä kaikki lapsellisen elämän ilot ja hyvät puolet, joiden takia itse kukin on jälkikasvua joko maailmaan lykännyt tai aikeissa lykätä.

Haluan, että joku käy katsomassa minua vanhainkodissa. Haluan haistella pienen vauvan niskaa. Haluan hoitaa ja pitää huolta lapsesta. Haluan olla raskaana. Haluan, että minulla on joku naispuolinen jälkeläinen, jolle jättää "perinnöksi" kaikki minulle tärkeät korut ja mummon piparkakkuohjeen. Kaiken lisäksi koen, että uuteen ihmiseen tutustuminen on aina rikkaus. Siis kaiken kaikkiaan todella asiallisia ja järkeviä perusteita!

Vahvin syy on se tunne, että jotain puuttuu, kaipuu johonkin, jota ei osaa tarkasti määritellä.

Olen elänyt perhe-elämää vanhimman lapsen näkökulmasta, sinkkuelämää ihan yssikseni vuokra-asunnossa ja parisuhde-elämää avopuolisoina.

Parasta aikaa oli se, kun ympärillä oli vilinää ja vilskettä, menoa ja meininkiä, spontaaneja ihmisiä keksimässä kaikenlaista tekemistä tai sitten ihan vaan olemassa yhdessä. Siis perhe.

Vaikka onhan se vanhemman vastuu aivan eri asia kuin perheen tyttärenä elo, mutta perhe se pohjarakenne joka tapauksessa on. Eli perhe-elämä on se elämänmuoto, jota haluan jatkaa vielä senkin jälkeen, kun olen pesästä lentänyt.

Toiseksi ihmisen kasvu, kehittyminen, kasvattaminen jne. on minusta äärettömän mielenkiintoinenn prosessi. Mulla ei niinkään ole luonnostaan vahvaa hoivaviettiä, ehkäpä se tästä heräilee tai sitten ei. Todennäköisesti jatkuva toisesta huolehtiminen tulee ottamaan ajoittain päähän, mutta aika pieni paha. Ja onneks on toi toine, jolle voi sit mahollisuuksien mukaan lykätä pienen ja lähtee ite vaikka kävelylle tuulettaan päätä.

Ja omien sukukokemusten myötä sitä uskaltaakin omia lapsia ajatella. Siis meiän perhe ei olis se ainoo yksikkö täs maailmas höystettynä ehkä parilla isovanhemmalla vaan ympärillä tulee olemaan enemmänkin sukulaisia. Musta on kamalan surullisia sellaiset ihmiset, jotka eivät edes serkkujensa kanssa ole juuri olleet tekemisissä.

Ja sitten yhtäältä nyt kun muutaman vuoden on katsellut omaa mummua, joka reuman runtelemana elää häkkilinnun elämää kerrostalokaksiossa, niin jotenkin saman kohtalon varalta tahtoisi varmistaa, että olisi olemassa niitä nuorempia sukupolvia, joista saisi seuraa aina välillä. Ei kotipalvelun väki pysty tyydyttämään vanhan ihmisen seurantarvetta ja suuri osa ystävistä ja tuttavista voi olla jo vainaita tai heikossa kunnossa. Silloin viimeistään osaa arvostaa nuorempien polvien merkitystä. Joskin tietty sukuloivat jälkipolvet eivät ole mikään itsestäänselvyys. Pitää olla sellainen mummo, jota on kiva käydä katsomassa.

Aiemmin halusin kokea myös millaista on olla raskaana. No se on ainaki toistaseks ollu pien pettymys. Ei tunnu juur mitenkää erilaiselta.

Mida kirjoitti:Aiemmin halusin kokea myös millaista on olla raskaana. No se on ainaki toistaseks ollu pien pettymys. Ei tunnu juur mitenkää erilaiselta.

Tähän ei voi kuin laittaa hymiön.

Mida kirjoitti:Aiemmin halusin kokea myös millaista on olla raskaana. No se on ainaki toistaseks ollu pien pettymys. Ei tunnu juur mitenkää erilaiselta.

Tähän vaan pikana heitto, että venailepa rauhassa sinne viikoille 20, silloin kun alat vasta oikeasti tuntemaan masussasi elämää.

Geetzu kirjoitti:

Mida kirjoitti:Aiemmin halusin kokea myös millaista on olla raskaana. No se on ainaki toistaseks ollu pien pettymys. Ei tunnu juur mitenkää erilaiselta.

Tähän vaan pikana heitto, että venailepa rauhassa sinne viikoille 20, silloin kun alat vasta oikeasti tuntemaan masussasi elämää.

Juu, sitä tässä odottelen. Jospa sitten alkaisi ihan tuntuakin siltä, että on raskaana.

Itse en ole koskaan synnyttänyt ja koskaan en synnytäkkään, fysiologisista seikoistani johtuen.
Kuitenkin olen aina halunnut, että minulla on omia lapsia ja nyt niitä on tuplasti.
En mistään hinnasta antaisi pois näitä aikojani lasteni kanssa. Tämä aika on opettanut minulle hyvin paljon elämästä sellaisia asioita, mitä ehkä en olisi koskaan oppinut tai tajunnut.
Lasten kanssa eläminen ja heidän kanssaan oleminen, on rikasta elämää. Alussahan se on pelkkää fyysistä hoivaamista ja vaatii fyysisiä ponnisteluja todella paljon jne, mutta, kun lapsille tulee ikää koko ajan lisää, muuttuu tuo fyysinen hoivaaminen, enemmän henkiseksi hoivaamiseksi ja lapset ovat tasavertaisia perheenjäseniä yhteisössä. Tämä on todella hyvin antavaa aikaa ja siinä vanhempien oma malli lapsille, on hyvin tärkeä. Elikkä "sitä niität, mitä kylvät", sopii myös hyvin lasten kasvatuksessa.
Vanhempana olo opettaa luopumaan tietyistä typeristä omista itsekeskeistä toimintamalleista ja tavoista.

Mulla oli itselläni kaikinpuolin ihan onnellinen lapsuus. Välillä tulee ajatelleeksi pieniä, hyvin arkisia ja tavanomaisia asioita lapsuudesta, jotka kuitenkin todistavat vanhempieni todella rakastaneen minua: kuten tuntikausia kestäneet unileluetsinnät, kun en suostunut nukkumaan ilman sitä...tavallaan tuota vanhemmiltaan saamaa rakkautta haluaa laittaa eteenpäin (sitä ei oikein voi heillekään täysin palauttaa) ja siitä tulee se kaikista voimakkain tunne tahtoa äidiksi. Näen itseni tulevaisuudessa enemmän äitinä kuin esimerkiksi vaimona tai tyttöystävänä (enemmänkin hyvä parisuhde näyttäytyy pohjana hyvään vanhemmuuteen kuin jonain jonka lapsi tulee turmelemaan) ja olen ollut aina kotonaviihtyvää tyyppiä, joten mulle lapset varmasti vaan lisäisivät elämän kirjoa tuomalla eloa sinne kotiin sensijaan että olisivat kahle jalassa joka estää pääsemästä Oikeaan Elämään seikkailemaan tuonne ulos.

Sitten tietysti uskon, että ainoa kestävä tapa yrittää muuttaa maailmaa parempaan suuntaan on yrittää taata seuraavalle sukupolvelle omalta osaltaan mahdollisuudet kasvaa sekä henkisesti tasapainoisemmiksi että tiedostavammiksi kuin mitä itse olemme olleet, jotta heillä olisi ainekset löytää jotain mihin me emme omassa annetussa ja meihin juurtuneessa rajoittuneisuudessamme pysty.

hermine kirjoitti:...

Minä taas olen aina ajatellut etten osaa sanoa haluanko lapsia vai en, eritoten kun vastaani ei ole osunut henkilöä, jonka kanssa haluaisin lapsia. Mutta Herminen kirjoitus on kyllä paljon kypsempää ajattelua ja saa minut ajattelemaan asiaa aika toiselta kantilta. Olet Hermine vaan aika etevä.

Jos jaksaisin kaivaa sen esiin, pistäisin tähän kenties jopa sen komppaus-hymiön.

hermine kirjoitti: ....

Pakko on kompata sua nyt ja hymiön kera vielä. Hienosti ja kypsästi sanottu vielä.

En oikeastaan suoraan halua lapsia, mutta epäsuorasti siten että minun on hyvin vaikea kuvitella laittavani hynttyitä yhteen naisihmisen kanssa joka ei haluaisi lapsia.

aasi kirjoitti:En oikeastaan suoraan halua lapsia, mutta epäsuorasti siten että minun on hyvin vaikea kuvitella laittavani hynttyitä yhteen naisihmisen kanssa joka ei haluaisi lapsia.

Se on se The Optio.

Samoilla linjoilla edellisten kanssa. Eniten ehkä ajaa juuri se tunne, se halu hoivata pientä vauvaa, kasvattaa lasta ja perustaa oma, uusi perhe.
Hermine pohti hyvin, ehkä tuon tunteen pohjalla on juurikin se omien vanhempien antaman rakkauden tunne, jonka haluaa siirtää eteenpäin.

Minäkään en koe, että tulevat lapseni jotenkin olisivat pakollien kahle jaloissa, vaan erittäin luonnollinen osa meidän parisuhdettamme. Lastenkin kanssa voi matkustella ja asua ulkomailla, jos vain haluaa.

Olisi myös hauska seurata minkälainen mix meidän jälkikasvustamme tulisi,
mitä piirteitä lapsi perisi keneltäkin..

Minua vaivaa vauvakuume vaikka se ei ikäni eikä opiskeluvaiheeni takia olisi vielä suotavaa. (21-v ja kandin työtä aloittelen)
Kamalaa kun herää aamulla, ja unimaailmassa ollut oma lapsi katoaa viimeisten unihippusten myötä.. Joskus unissani itkenkin ikävästä.

Jos unissaan on jo noin vahva hyvänolontunne omasta lapsesta / raskaanaolemisesta, voin vain kuvitella mitä se on kun se on todellista.

Sitä odotellessa..

aasi kirjoitti:minun on hyvin vaikea kuvitella laittavani hynttyitä yhteen naisihmisen kanssa joka ei haluaisi lapsia.

EDIT

Vaikeahan sitä on pukea sanoiksi. Jotenkin se on vain selviö, että kun löytyy se oikea ihminen, niin lapsia tehdään. Ja näin siis minun kohdallani.

Toinen lapsi tulee varmasti vielä jossain vaiheessa, jos Luoja suo.

Olin pari vuotta sitten Saksassa au pairina. Hoidin kokopäiväisesti pientä vauvaa, joka oppi sinä aikana kääntymään, syömään muutakin kuin tissiä, konttaamaan jne. Sen jälkeen päätin että haluan joskus itsekin lapsia ja mielellään 2, 3 tai enemmänkin.

En kuitenkaan haluaisi lasta vielä, ehkä 5-10 vuoden päästä. Tai mistäs sitä koskaan tietää. Jotenkin tässä elämäntilanteessa ajatus tuntuu aika kaukaiselta. Ponin kanssa voitais sitten olla molemmat paksuina.

Lapset ovat hyvää työvoimaa.
Ja lykkivät minuu pyörätuolissa kun olen ikäloppu.

Äh, emmie tiiä. Onkohan miulla sitten joku suvunjatkamisvietti? Kai miussa sen verran elukkaa sitten on.
Kuitenkin toistaiseksi haluaisin joskus lapsosia, tosin sitä ennen pitää mennä naimiaisiin ja muuta tillbehööriä.

Ainakin tällä hetkellä lapsi on ihan parhainta ja rakkainta mitä mulla on. Varmaan sama koskisi tuleviakin lapsia