prosessi kirjoitti:urpiainen kirjoitti:Tavallaan kai on aika perusteltua sanoa, että ihmisillä noin niinku keskimäärin (ei kaikilla, ei yhtä voimakkaana, saa kovin erilaisia muotoja eri yksilöillä) on jonkinlainen lajityypillinen perustarve parisuhteen muodostamiseen: toimiva parisuhde lisää suhteilijoiden onnellisuutta yksinäisyyteen verrattuna. Tästä huolimatta, olisi jotenkin ikävä ajatella, että kumppani käyttäisi puolisoaan ensisijaisesti tai vain välineenä joidenkin tarpeidensa tyydyttämiseen (ainakaan, kuten Kitinänsä hyvin lukeneet tietävät, antiikin kreikkalaiset eivät tätä olisi kovin arvostettavana rakkauden muotona pitäneet). Toki useimmille käy erittäin hyvin toimiminen myös erinäisten tarpeiden tyydyttämisen välineenä, mutta itse suhteen kai useimmat soisivat perustuvan jollekin lyyrisemmälle. Useimmat kai haluaisivat ajatella, että aikuinen ihminen olisi saavuttanut sellaisen autonomian tason, jossa pystyy itse huolehtimaan tarpeistaan tarvitsematta vakituista avustajaa. Tällöin parisuhteen voisi ajatella perustuvan saarislaisesti juuri siihen, että kohtaa niin huumaavan henkilön, että haluaa elämnsä juuri hänen kanssaan jakaa - eikä vain kenen tahansa kanssa, joka pystyy tietyt itsekkäät tarpeet tyydyttämään. Mutta mähän olenkin parantumaton romantikko, siis deittiklisee.
Minulle on aina ollut hyvin tärkeää sellainen autonomisuus, joka mahdollistaa isommatkin elämänmuutokset tarvittaessa, ilman että noiden muutosten toteuttamiseen tarvitaan muiden apua. Tässä viimeisimmän vuoden kuluessa olen kuitenkin päätynyt ajattelemaan, ettei tuo tavoitteena olekaan niin ihailtava kuin aiemmin olen ajatellut. Ainakin omalla kohdallani luulen, että perussyynä tuolle tavoitteelle onkin ollut kyvyttömyyteni luottaa muihin ihmisiin, jolloin rohkeampaa onkin yllättäen uskaltaa heittäytyä tarvitsevaksi. Jouduin työstämään tämän asian tosissaan läpi viime keväänä, kun mies alkoi puhua neljännen lapsen hankkimisesta. Olihan aivan ilmeistä, että neljäs lapsi pakottaisi minut oikeasti tarvitsemaan miestäni vähintään viiden seuraavan vuoden ajan, koska se tarkoittaisi liikaa pieniä lapsia yhden aikuisen huollettaviksi. Toki minut on jo aiemmin sidottu tehokkaasti tähän parisuhteeseen mm. yhteisen yrityksen ja asuntolainan avulla, mutta raha ei kuitenkaan ole yhtä tehokas sidontakeino kuin oikea tarvitseminen. Päätin uskaltaa, vaikka se sitten tarkoittaakin, ettei mitään takaporttia enää ole olemassakaan, mutta toisaalta luotan myös mieheeni sen verran nykyisen viiden vuoden kokemuksen ansiosta, etten usko tarvitsevani mitään takaportteja lähivuosien aikana. Ehkä se usko sitten tekee minustakin kuitenkin romantikon? Neljä lasta on nyt kuitenkin tapahtunut tosiasia ja todellakin tarvitsen miestäni sanan perimmäisessä merkityksessä.
Oikeansävyinen parisuhde on vaikeasti analysoitava, saati sitten toteutettava ja elettävä, asia. Oma ajatteluni tässä on hieman kaksijakoista (joku ilkeämielinen voisi sanoa kehittymätöntä tai peräti ristiriitaista). Toisaalta, yllä kuvatun mukaisesti, ajattelen kyllä kovasti, että parisuhteen ei ehkä ideaalitilanteessa ja hattarakuvitelmissa soisi perustuvan sille, että tarvitaan/etsitään rekrytointihengessä sopivinta henkilöä tiettyyn tehtävään. Tämä kun saattaisi johtaa siihen tuttuun ja vähän surulliseen ilmiöön, että parisuhteessa olijan tulee aina vähän pitää silmät ja optiot auki: aina voi tulla vastaan henkilö, joka sopii hommaan nykyistä kumppania paremmin. Siksi painotan tätä autonomisuutta: jos ei tarvitse tai etsi ketään tiettyyn, ennaltamäärättyyn roolin, on ikään kuin avoin rakentamaan ainutkertaisen, juuri niille kahdelle (tai Hämiksellä n:lle) henkilölle sopivan suhteen jos kohtaa sellaisen henkilön, jonka kanssa tahto tähän herää.
Mutta tämä toisesta henkilöstä riippumattoman autonomian ihailuni loppuu toisaalta sitten tähän: en ihannoi sellaista autonomiaa, jossa parisuhde on vain yksi harrastus lisää autonomisen henkilön aktiviteettirepertuaarissa. Kyllä minä ajattelen, hattararomantikko ja deittiklisee kun olen, että solmittu parisuhde saattaa osallistensa olemisen ikään kuin uuteen moodiin: valtaosa maailmasta kohdataan meinä, ei vain kahtena erillisenä yksilönä. Tähän liittyy tämä puhumani valinta ja halu heittäytyä suhteeseen, laskea olemisensa parisuhteen varaan. Ajatuksena kai on, että vaikka ei tarvitse, valitsee ja uskaltaa kuitenkin asettaa olemisensa riippuvaiseksi toisesta. Tässä mielessä olen samaa mieltä, että tuo sinun kuvaamasi heittäytyminen todella tarvitsevaksi on sitä yltiöromanttisuutta, jota minäkin haen. Mutta avainasiana tässä on siis se, että on ikään kuin ensin saavuttanut autonomian, josa ei tarvitse toista - mutta silti valitsee heittäytyä tarvitsevaksi.
Jos ryhtyisin tässä oikein yltiöromanttiseksi, mitä sentään en ehkä kehtaa tehdä, niin saattaisin mussuttaa, että heittäytymiskuvauksesi hattarahömppäromanttisuutta kuitenkin vähän nakertaa se, että korostat heittäytymisesi rationaalisia perusteita. Yltiöromantikko ajattelisi, että romanttinen heittäytyminen on aina jonkinlainen kierkegaardilainen hyppy, joka tapahtuu uskon ja valinnan varassa ilman rationaalisia perusteita. Ja tätähän parisuhde tai vaikka avioliitto nykyisin on: tilastollisesti on selvää, että pieleenhän se menee - mutta valitsen sen silti.
(Huh, onneksi tää ystävänpäivä on vaan kerran vuodessa, tää romanttisuus on raskasta!)
"Urpiaisen pesintä on epäsäännöllistä ja lento keikkuvaa. Yleisimmät äänet ovat kimeä kutsuhuuto 'djihh!' ja rahiseva 'tssrrt-tssrrt'."
