Kitinä

Tässä on nyt kavereille sattunut pari kuolemantapausta lähipiirissä viikon sisällä. Olen huolissani kavereistani. Miten he pärjäävät asian kanssa? Toisen edesmenneistä tunsin, oli oikein mukava täti. Kun kuulin tapahtuneesta niin itku pääsi ja vieläkin välillä pala tulee kurkkuun.

Miten te käsittelette kuolemaa käsitteenä? Käsittelettekö kuolemaa vai pistättekö päänne pensaaseen luullen että viikatemies ei löydä? Tarviiko kuolemaa käsitellä? Mikä olisi paras tapa lohduttaa ystävää surussa?

Itse laitoin ystävälleni tekstiviestin heti kun kuulin että äitinsä on kuollut. En uskaltanut soittaa. Kirjoitin että täällä ollan jos tarve tulee, soittaa saa koska haluaa. Tarkoituksena oli ilmaista suru sekä tuki. Kaverini vointi ja jaksaminen huolettaa, mutta onneksi hän ei ole yksin fyysisestikään. Soitan hänelle vielä tällä viikolla. Olen itse puhunut asiasta muiden kaverien - tavallaan ulkopuolisten - kanssa ja käsitellyt asiaa näin. Itken jos itkettää. Luen tiibetiläistä kirjaa elämästä ja kuolemasta (satuin aloittaan kirjan viime viikolla autuaan tietämättömänä tapahtumista). Koitan tottua ajatukseen että kuolema on aina läsnä ja kaikki sitä kohti soutavat. Tottakai jokainen lähipiirissä sattunut kuolemantapaus hajottaa, tarkoituksenani onkin ehkä oppia välineet siihen että pystyy taas kokoamaan itsensä.

Huomasin saman tapauksen yhteydessä että äitini ei oikeen hanskaa tuntemista. Hän ei halua mennä ystäväni luo käymään (olivat edesmenneen rouvan kanssa ystäviä) "koska se tuntuisi niin pahalta". Käämini meinasivat palaa kun äiti sanoi että ei mene hautajaisiinkaan "koska se tuntuisi niin pahalta". Lisäksi ko mummeli ei ilmeisesti ole käsitellyt omankaan äitinsä kuolemaa vaikka siitä on jo 12 vuotta. Tämä ilmeni siis viimeisimmän menetyksen, ystäväni äidin ja äitini ystävän kuollessa viime viikolla. Ilmeisesti ikävien tunteiden tunteminen on pannassa, ne häviävät kun niitä ei ajatella. Pelottava ajatus ja tältä taustalta myös äitini hyvinvointi huolettaa.

Haudattuani tarpeeksi ystäviä,tuttavia ja kylän miehiä ,olen oppinut sen että: Kuoleman kanssa on parempi olla tasoissa,kun se on se ainoa asia jota ei pääse karkuun ja joka voi hakea mitä kummallisemasta tilanteesata.Ei sitä tarvitse odottaa tai muuta vastaavaa,vaan olla sen kanssa tasoissa,eikä ottaa turhaa stressiä aiheesta,se tulee sitten kun on tullakseen.

Kuoleman kieltäminen & sen täydellinen ohittaminen defenssimekasnimeilla kertoo mielestäni surullista tarinaa josta tod näköisesti seuraa vielä itkua ja ahdistusta.Ja omaa elämääkin on helpompi elää kun kuolemasta puhuttaessa ei ole heti kusi sukassa ja äitiä ikävä.

Minä olen hyvissä väleissä kuoleman kanssa. En muista koskaan pelänneeni kuolemaa. Joskus pienempänä ajattelin paljonkin sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta enää en mieti sellaisia. Tapahtuu mitä tapahtuu, pyrin keskittymään enemmän elämiseen.
Kohtaan kuoleman kuten minkä vain muunkin asian elämässä. Jos itken kuolemaa, itken enemmän sympatiaitkua läheisteni puolesta. Jos näen jonkun itkevän, alan siis todennäköisesti itsekin itkemään.

Kun läheisiäni ja heidän perheitään on kohdannut kuolema, yleensä en sano mitään: "Tiedän, että sinusta tuntuu nyt pahalta. Jos haluat puhua, minä kuuntelen. En sano mitään, sillä mikään mitä minä sanon, ei saa oloasi paremmaksi. Voisin toki sanoa, että aika parantaa haavat, mutta se ei tunnu sinusta nyt siltä. Mutta sinä tiedät, että se on totta, mutta se tulee vasta myöhemmin. Siihen asti olen tässä, jos minua tarvitset."

Itse asiassa tavallaan odotankin kuolemaa. Haluan tietää miltä se tuntuu. Haluan tietää mitä sitten tapahtuu. Harmillista, että sen voi nykyuskomukseni mukaan kokea vain kerran.

Kyllä ikävät tunteet voi unohtaa jos niin haluaa, kaiken voi painaa mielensä taka-alalle. Mutta kyllä ne sieltä vielä pintaan pulpahtaa. Parempi olisi käsitellä asiat asioina, eikä hätääntyä ja panikoida niinkin luonnollisen asian kuin kuoleman edessä/takia.

Viimeisten viiden vuoden aikana olen ollut autokolarissa, melkein halkaissut kalloni rullaluistinhaverissa, kokenut kauhun hetkiä luolasukelluksella, saattanut useammankin sukulaisen hautaan ja katsellut miten omat vanhempani pikkuhiljaa kuihtuvat pois. Jotenkin G. Reaper on todellisempi kuin koskaan aikaisemmin. Oikeastaan olen viime vuosiin asti torjunut koko synkän niittäjän olemassaolon.

Tiedän eräänä päivänä kuolevani, toivon vaan ettei se tapahdu kovin pian. Vielä on monta asiaa tekemättä.

Mitäkö kuoleman jälkeen? Ei aavistustakaan.

Omaa kuolemaa kai pelkään tavallaan.... Kokisin niin monen asian jäävän kesken. Minulle läheisten kuoleman käsittely tuntuu menevän jotakuinkin samaan tapaan joka kerta. Itken itken itken ihan lohduttomasti parista päivästä muutamaan viikkoon ja ajatukset kiertävät kehää. Konka jälkeen pystyn muistelemaan mukavia ja asia on ikäänkuin "käsitelty" En pidä haudoilla käymisestä, oma hevonen poikkeuksena. Läheisille pyrin vain olemaan läsnä menetyksen hetkellä, puhuminen noissa tilanteissa lähes mahdotonta.

Molemmat ukkini ja monta ystävää olen hautaan saattanut. Sanoinkuvaamatonta.

Pahinta, mitä minulle voisi tapahtua, on se, että lapseni kuolisi. Kuten kenelle tahansa.

Olen kohdannut suhteellisen vähän kuolemaa elämäni aikana. Taata kuoli, kun olin ihan pieni ja teini-iässä menivät pappa ja isomummo. Eivät kovin läheisiä ihmisiä eikä kuolema siinä iässä ollut niin todellista. Eniten otti päähän kappelissa kun oli jotain hiivati itketysvirsimummoja hoilaamassa. Yritä siinä ny urheesti olla ku koko sakki poraa.

Tänä vuonna taas. Loppukesästä kävi kuolema lähempää. Naapurin perheenäiti kuoli jäätyään henkilöautolla rekan alle. Ajoin about vartti onnettomuuden jälkeen itse kolaripaikan ohi. Oli järkyttävää nähdä tuttu auto tienpenkalla rusentuneena. Ihmisiä hätääntyneen näköisenä ympärillä auttamassa ja ohjaamassa liikennettä. Koko päivän oli ontto olo ja heti soitin kotiin, jos saisi varmistuksen oliko tuo auto tosiaan se.

Illalla tuli tieto. Oli. Iskä lähti heti tuonne naapuriin, koska perheenisä oli kaverinsa. Me likat seuraavana päivänä. Myöhemmin käytiin monasti läpi illan tapahtumien järjestys. Mitä missäkin vaiheessa tapahtui. Tuota perhettä tuimme olemalla läsnä ja auttamalla pienimpien lasten kanssa. Ja paljon puhuimme, että miten heillä menee milloinkin, käytiin läpi ja koettiin surua siinä myötä. Hautajaisiinkin tottakai.

Itse taas jouduin parina yönä tukeutumaan puhelimitse kaveriin, koska kuolema-ajatukset ja itku eivät sallineet unta. Kuoleman ajatus ahdistaa minua suunnattomasti. Oman kuolevaisuuden ajatus. En mistään hinnasta haluaisi elämäni loppuvan. Ja kun se ajatus tuppaa aina joskus mieleeni iltaisin, on työn ja tuskan takana työntää se pois.

En ole vielä valmis hyväksymään kuolevaisuuttani niin, että voisin olla tyyni sen suhteen. Se on vanhuuden kehitystehtävä ja toivon, että sitten vanhuksena pystyisin tuon asian hyväksymään. (Ja toivottavasti en sairastu pahasti ennen sitä ja joudu sitä kautta kohtaamaan asiaa silmästä silmään.)

Tuo naapurin tädin kohtalo opetti raa'asti sen, että kuolema voi tulla kenelle vain, koska vain, jos asiat sattuvat sopivasti pieleen. En silti aio antaa sen häiritä elämääni. Aion elää kuten parhaalta tuntuu, murehtimatta. Ei sitten enää harmita kun kaikki on ohi.

Ja kuolleen omaisten kohtaamisesta. Ei tarvitse välttämättä osata sanoa mitään. Kunhan on läsnä ja ottaa osaa suruun aidosti. Mulla ei ollut kokemusta sellaisesta surusta, mikä tuota perhettä kohtasi. Ei ollenkaan. Pystyin vain seuraamaan, kuuntelemaan, havainnoimaan, auttamaan sen, minkä osasin ja oppia samalla.

Koiran kuolema viime keväänä oli oikeastaan ensikosketukseni viikatemieheen konkreettisesti. Rakas Sakuni piti lopettaa maksaan pesiytyneen ja sieltä haimaan levinneen syövän vuoksi. Päätös Sakun omistajana ikiuneen uinuttamisesta oli minun. Kovasti sain taistella itseni kanssa, jotta pystyin vastuun ystäväni arvokkaasta lopusta kantamaan. Jälkeenpäin olo oli ristiriitainen: tunsin samanaikaisesti tehneeni syyrimman synnin, mutta myös suurimman palveluksen.

Nyt syksyn taittuessa talveksi rakas ukkini lähti pois pitkän sairauden uuvuttamana. Olo on oikeastaan aika levollinen, sillä sain olla mukana seuraamassa hänen elämäänsä läheltä viime vuodet. Kuolema oli hänelle vapahdus nöyryyttävän sairauden kuristavasta ikeestä. Hänen elämänsä oli hyvää loppuun saakka ja lähtö arvokas - viimeistä viikkoa lukuunottamatta sai olla kotonaan. Nukkui pois parin päivän tajuttomuuden jälkeen sairaalassa. Ei kipuja enää koskaan.

Kuolema on varmaan helpompi kohdata, kun se on väistämätön, eikä elämällä ole oikeastaan enää mitään hyvää annettavaa. Vaikeaa sen kanssa sinuksi tuleminen on varmaan silloin, kun joku viedään pois väkivaltaisesti ja odottamatta, vaikkapa tapaturman tai onnettomuuden uhrina. Kuitenkin siten sitä sitten kumminkin itse toivoo lähtevänsä: nopeasti ja aallonharjalla.

Menetin läheiseni viisi vuotta sitten. Hänen poismenonsa oli minulle kova pala. Elin muissa maailmoissa puolisen vuotta, kunnes tajusin, että en minä ole se, joka sinne hautaan laskettiin vaan ihan joku muu. Minun ei siis tarvitse kuolla jokaisen läheisen mukana, vaikka kuinka tuskaista olisikin. Surra saa ja pitääkin, mutta elämäänsä ei kuolemalle ja surulle saa pyhittää.

Toki kuolema on asia, joka mystisyydessään hämmentää ja hieman pelottaakin, mutta silti se ei saa olla elämän itseisarvo.

Vaikka pakko on myöntää, että toisinaan miettii, mitä helvettiä varten sitä täällä ollaan, jos maalissa isketään multaa naaman päälle Ketä varten sitä eletään seesteisesti tai viimeistä päivää? Jännä juttu..

Viimeisin läheiseni kuolemantapaus sattui juuri, kun olimme viime kesänä Tampereella Sauna Open Airissä. Odotettavissa oli että ukki ei kauaa enää syöpänsä kanssa elä. Silti se sattui. Sen verran kova jätkä olin että työnsin sen ajatuksen pois mielestäni, siksi aikaa, kun hauskaa Kityrunkkareitten kanssa pidimme. Kotona sitten tuli kunnon parku.
Hautajaisissa suretti eniten, miten mummu jaksaa tästä eteenpäin.

Suvinen kirjoitti: Olen niin suunnattoman utelias tietämään, mitä on kuoleman jälkeen, etten osaa paljoa pelätä.

Uutisisku: Tokkopa yhtikäs mitään. Oli miten oli niin et tule pettymään odotuksissasi.

No biggy.

Lasken itseni kuuluvaksi arkunkantajien vakiokalustoon.

Edelleen pidän siis lähipiirin mahdollisimman pienenä ihan jo työmääränkin vuoksi.

Hyväksyn kuoleman luonnolliseksi osaksi elämää, enkä näe sitä mitenkään järkyttävänä asiana sinällään. Joskus tulee surumielinen olo jos joku tuttu ihminen kuolee kovin nuorena, ja kyllähän omien läheisten kuoleminen saa alakuloiseksi. Vanhojen ja raihnaisten ihmisten kuolema ei aina ole edes mikään menetys vaan siunaus, esimerkiksi pahasti dementoitunut isopappani ei elä enää ihmisarvoista elämää. Toivon ettei hän kidu enää kovin kauan.

Vaikka läheinen kuolisiki, en silti anna kenenkään kuoleman viedä omaa kallisarvoista ja rajoitettua elämääni viemäristä alas. Tuhkan ripotettelu, säkkiin pukeutuminen ja vollottaminen ei auta itseäni, kuollutta eikä kuolleen läheisiä. Itseni osalta toki koetan vältellä liian aikaista pois lähtemistä, mutta jos kohdalle osuu, niin osuu. Enemmän minua mietityttää se, kenelle ja minkälaista harmia/surua oma kuolemani aiheuttaisi.

Mä olen jo lapsena joutunut kohtaamaan niin paljon läheisten kuolemia ja läheltä-piti-tilanteita, että niiden kanssa on ollut pakko opetella elämään. Äidin ja yhden tädin kanssa on puhuttu esimerkiksi valmiiksi jokainen osaltamme, että minkälaiset hautajaiset ym. järjestelyt haluamme sitten kun napsahtaa.

Kuolemanpelko tuntuu ajatuksena vieraalta, tietysti rakkaiden ihmisten menettäminen hirvittää, mutta lähinnä itsekkäistä syistä.

Soitin ystävälleni tänään. Kysyin vain "miten pärjäät" ja sitten hän oksensi ulos kaiken mitä on tapahtunut. Suru tuli taas pintaan mutta hyvä että soitin, nyt kaveri ainakin tietää että on ajatuksissani ja jos tarvii voin mennä seuraksi vaikka olemaan hiljaa hänen kanssaan jos hän sitä kaipaa.

Miten käsitellä kuolemaa? Ei sitä voi käsitellä,kuolema korjasi omansa. Ehkä kysymyksen pitäisi kuulua miten käsitellä eloonjääneitä? Aikanaan rippileiriltä kotiutuessani sain tietää ukkini kuolleen rauhallisesti, ainoa joka jäi todella vaivaamaan oli meille "lapsillekin" suotu mahdollisuus katsoa ukkia ennen kalmistoon vientiä. En mennyt ja hyvä niin, muistoissani ukkini pelaa paikallisessa pajatsosta mulle barbirahat.

Todellisessa elämässä aina sattuu, turha miettiä kirkonpenkissä istuessaan niitä viimeisiä sanoja tai mietteitä. Kaikki ei aina palaa ennalleen. Tuska menetyksestä haalistuu, siihen mulla auttoi koko työpaikan tuki, en ollut ainoa. Kotona kyytiä sai kummallisesta syystä ruohikossa kukkivat voikukat. En voinut sietää niitä, terapiaa se kai oli. Poden tuskani yksin, en siitä pahemmin ulkopuolisille pulise. Ja jos joskus oikean niin väärän biisin kajahtaessa kun olen viinaa nauttimassa,se kyynel vierii poskelle, hyvä niin.

Ja mitä tulee toisten suruun, niin kornit lauseet vaan ärsyttävät, mutta toiselle ne tuovat lohdun, kolmas kertoo , neljäs huutaa metsään. Aina apua ei haeta mutta on hyvä tietää kun sitä tarjotaan.