Kitinä

Ajattelitko tappaa itsesi? Kerro lisää?
Tänne voit avautua itsemurhaisista ajatuksistasi.
Sellainen joka väittää ettei ole asiaa ajatellut, varmasti valehtelee..
Vai onko tämä nyt vain muodikasta suunnitella ja mahdollisesti toteuttaa ajatusta?
Pitää muistaa että itsemurha on lopullinen ratkaisu.

Itsemurhaa ennustavat merkit

Mä en tietääkseni valehtele kun sanon, että en ole koskaan ajatellut itsemurhaa. En tämän takia ole mielestäni jotenkin erinomainen ihminen. Kyllä mulla ahdistusta ja joskus lievää masennusta on ollut. Silti itsemurhaa en ole ajatellut koskaan.

Ainakin yhden tiedon mukaan 60 %:lla ihmisistä on ollut joskus itsemurha-ajatuksia. Kaikki lasketaan, ja tuskin noista suurin osa on kovin pitkälle vietyjä. Itsekin olen joskus nuorempana ajatuksella leikkinyt. Tämä ajatus on kyllä kokonaan jäänyt sen jälkeen kun olen saanut lapsen, ja taitaa tuo henkinen pakoreitti olla pysyväisluonteisesti tukittu.

No en ole ajatellut tappaa itseäni pl. mahdollinen itsearmomurha vakavasti sairaana.

So Hard kirjoitti:No en ole ajatellut tappaa itseäni pl. mahdollinen itsearmomurha vakavasti sairaana.

Tossa on ihan käytännön ongelmana se, että sitten kun on riittävän sairas, niin sitä on vaikea toteuttaa ja niin kauan kuin ei ole, niin ei vielä ole sen aika.

NuoriDaavid kirjoitti:

So Hard kirjoitti:No en ole ajatellut tappaa itseäni pl. mahdollinen itsearmomurha vakavasti sairaana.

Tossa on ihan käytännön ongelmana se, että sitten kun on riittävän sairas, niin sitä on vaikea toteuttaa ja niin kauan kuin ei ole, niin ei vielä ole sen aika.

Ei käy käytäntö tässä nyt se homman piffi olekaan, vaan ajatus. En voi kuvitella mitään muuta tilannetta, jossa tekisin itsemurhan. Ei ole koskaan edes käynyt mielessä. Varmaan se liittyy siihen, että kun ei usko minkäänlaiseen kuoleman jälkeiseen todellisuuteen, niin pelkkä tyhjyys ja olemassaolon lakkaaminen tuntuu kurjemmalta ajatukselta kuin mikään kurjuus pl. kovissa kivuissa hitaasti pois kituminen.

Mitä sitten tuo itsemurha-ajattelu tarkoittaa? Kyllähän se lienee ihan tervettä ja toivottavaa, että suo asialle myös omakohtaisen ajatuksen siten, että yrittää ymmärtää asiaa paremmin. Ilmeisesti tässä haetaan takaa, onko itse vakavasti harkinnut itsemurhaa. No, en ole.

Ylermi Ylihankala kirjoitti: Ilmeisesti tässä haetaan takaa, onko itse vakavasti harkinnut itsemurhaa. No, en ole.

Tuskin tässä sitä haetaan, onko vakavasti harkinnut, vaan onko harkinnut.

Muinoin aikani masentuneena olleena myöskin leikittelin ajatuksella nimenomaan ajatuksen tasolla, mutta totesin, etten koskaan tekisi sitä, koska ymmärsin jopa tuolloin elämän olevan niin ainutkertainen kokemus, etten missään tilanteessa lähtisi hakemaan pysyvää ratkaisua tilapäiseen ongelmaan. Tiedostin siis samalla, että kyseinen olotila ei tulisi olemaan pysyvä, vaan sen hetkisistä olosuhteista johtuvaa "kausivaihtelua". Kyllähän ko. asian pohtimista käsiteltiin jo joskus jollain lukion tunnilla, jotta jokaisella olisi jonkinlainen mielipide itsemurhaan, joten ei sen miettiminen vielä välttämättä mistään sen vakavammasta kerro; jos ajatus alkaa kiehtomaan tai kuulostamaan sopivalta pakokeinoilta vaikeuksiin jouduttuaan, silloin kilauttaisin hätäkelloa.

Hans Jörgen kirjoitti:Muinoin aikani masentuneena olleena myöskin leikittelin ajatuksella nimenomaan ajatuksen tasolla, .

Sama, ja tilanne oli jätetyksi tuleminen yläasteikäisenä. Ajatus tosin kesti vain ehkä tunnin verran, kun tajusin että meri on kaloja täynnä ja saalista saa aina kun vaan pyytää sitkeästi.

Sitä ajatusta sitten olenkin toteuttanut ihan kiitettävästi.


Jos ajatuksella leikitään, että mikä voisi ajaa tuohon tekoon, niin ehkä se olisi vaikka omien lasten kuolema. Sellaisen jälkeen tuskin elämänhaluja paljoa olisi.

^Juu no tota optiota en tullut nyt ajatelleeksikaan. Veikkaan että jos lapsi kuolisi niin minusta tulisi tosiaan aika pimeän itsetuhoinen yksilö. Sen jälkeen millään ei olisi enää mitään väliä, näin se vaan on. Vetäisin luultavasti kaikki mömmöt mitä irti saisin ja alkaisin miettiä pysyvää ratkaisua pysyvään ongelmaan.

Ihminen, joka ei keksi tilannetta jossa olisi valmis tappamaan itsensä, ei vaan ole ollut tarpeeksi kovassa paikassa.

On se joskus teininä mielessä käynyt mutta en ole sitä ikinä tosissaan harkinnut. Mulla käy mielessä vaikka mitä muitakin ihan skitsoja ja sairaita juttuja joita ei ole koskaan tarkoitus toteuttaa. Tykkään elämästä paskimmillaankin ihan liikaa että luopuisin siitä!

Mä olen aina vähän hämmästellyt sitä miten ihmiseltä löytyy motivaatiota jatkaa kun menettää lapsensa. Tietty sitten jos jää vielä lapsia jäljelle niin sitten. Mutta esim. tunsin ihmisen joka sitkeästi vaan jatkoi eteenpäin vaikka menetti molemmat kouluiän kynnyksellä olevat lapsensa. Mä en ihan tajua mistä se sai ne voimansa.

Itselleni tuli mieleen juurikin vaikka tuo vakava sairaus tai vammautuminen niin, että olisin jatkuva taakka läheisilleni. Tai jos aiheuttaisin jonkun toisen ihmisen kuoleman typeryyttäni, en tiedä voisinko enää elää itseni kanssa.

Ei ole käväissyt mielessä tappaa itseäni. Ja olen ollut kovienkin paikkojen edessä.

Hieman Suvista ja Vesperiä komppaillen.

Alzheimeria on turha pelätä, koska sitä sairastava ei itse siitä kärsi (paitsi alkuvaiheessa). Vaikea masennus tai relapsoiva skitsofrenia ovat pahoja. Monet skitsofeenikoista kait tappavat itsensä kolmannen relapsin parannuttua, koska huomaavat, että uusi taas tulee jossain vaiheessa.

Mä ajattelin myös joskus nuorempana et joku neliraajahalvaus tai jopa pyörätuoli olisi piste jonka jälkeen riittäisi. Nyt ajattelen että kai se pitäisi kestää vaan kun on ihminen joka tarvii mua, vaikka sitten pönöttämässä tuolissa lusikka suussa. Sama koskee vakavaa sairautta, ei kun nappia naamaan vaan ja jatketaan niin kauan kuin henki pihisee.

Kottarainen kirjoitti:Nyt ajattelen että kai se pitäisi kestää vaan kun on ihminen joka tarvii mua, vaikka sitten pönöttämässä tuolissa lusikka suussa.

Mihin lapsi sinua tässä tapauksessa tarvitsee?

Vesper kirjoitti:

Kottarainen kirjoitti:Nyt ajattelen että kai se pitäisi kestää vaan kun on ihminen joka tarvii mua, vaikka sitten pönöttämässä tuolissa lusikka suussa.

Mihin lapsi sinua tässä tapauksessa tarvitsee?

Kyllä se ainakin tossa iässä arvostaa ihan vaan olemassa oloa, isi vois sitten tuoda syliin istumaan

Mut toivottavasti ei tohon pisteeseen silti päädytä.

Kottarainen kirjoitti:

Vesper kirjoitti:

Kottarainen kirjoitti:Nyt ajattelen että kai se pitäisi kestää vaan kun on ihminen joka tarvii mua, vaikka sitten pönöttämässä tuolissa lusikka suussa.

Mihin lapsi sinua tässä tapauksessa tarvitsee?

Kyllä se ainakin tossa iässä arvostaa ihan vaan olemassa oloa, isi vois sitten tuoda syliin istumaan

Vai olisiko kyseessä vaan meidän oma kuvitelma siitä mitä lapsi tarvitsee? En siis tiedä, ajatuksena heitän.

Uskoisin, että ainakin vähän vanhemmalle lapselle vaikeasti vammautunut läheinen on myös melkoinen taakka. Itse muistan oman isoisäni, jota kävin ala-asteella ja yläasteikäisenäkin hoitamassa äitini kanssa. Ukki siis sai aivoverenvuodon ja halvaantui oikealta puolelta, eli meni mm. puhekyky ja liikkuminen oli hankalaa. Kaikki se mahtavuus mitä oli ukin kanssa aiemmin ollut oli poissa, ja tilalla oli joku ihan toinen henkilö. Koin sen hyvin ahdistavaksi ja jälkikäteen olen ajatellut, että voi kun en olisi koskaan joutunut häntä tuossa tilassa näkemään.

Suvinen kirjoitti:itse en suurin surminkaan haluaisi kyseisen tilanteeseen, enkä varsinkaan saattaa läheisiäni siihen tilanteeseen, että he joutuisivat vuosikausia kärsimään sekä syyllisyydentuntoa että tuskia siitä, että äiti/vaimo/mummo/sisko ei enää edes tunnista, puhu, ei mitään. Ihmisarvo menee musta siinä niin alas kuin mennä suunnilleen voi. Jos tietäisin sen olevan edessä niin varmasti hoitaisin itseni jotenkin pois päiviltä.

Tätä aivan samaa yritin päässäni muotoilla kirjalliseen esitykseen kelpaavaksi. En onnistunut, joten lainaan tämän.

Kyllä mullekin Alzheimeria pitkään sairastanut isoäiti oli lopuksi vain rasite. Olin teini nuo viimeiset vajaa 10 vuotta, eikä mammaan saanut viimeisinä vuosina enää kontaktia lainkaan.

Silti pikkulapsi ja äiti on eri asia. Poikkeuksena tosin se jos olisi tajuton tjsp. Mutta ihan pelkkä katsekontakti ja syli on ton ikäiselle paljon.

Tätini "eli" reilut pari vuotta sänkypotilaana sairaalassa jäätyään auton alle. Hän kuoli kesällä. Kukaan ei voi lopulta tietää, kuinka paljon hän tajusi. Hän pystyi puhumaan jonkin verran ja tunnisti ihmisiä, minutkin. Aluksi hän halusi vain kotiin eli jotain toimintaa siellä päässä kyllä oli. Ihan kauhea skenaario, että tajuaa (ei siis tosin tiedetä, missä määrin) asioita, mutta ei pysty liikuttamaan kuin vähän päätä.

Luulen, että kuolema oli hänelle itselleenkin helpotus. Hän sairastui (keuhkoputkentulehdus) ja se vei häneltä lopulta voimat. Vuodepotilaiden immuniteettisuojahan on melko alhainen ja kaikki pienetkin flunssat sun muut pöpöt voivat olla kohtalokkaita. Lisäksi niistä toipuminen voi kestää kuukausia eli ihan eri juttu kuin perusterve sairastuisi.

Kaikki ne tutkimukset ja roudaamiset eri paikkoihin ovat kauheita koettelemuksia. Näiden kaikkien tuloksen summana tätini ei enää jaksanut. Jos joutuisin itse tuollaiseen tilanteeseen, niin ei todellakaan kiinnostaisi roikkua mukana tässä elämässä.

Itse olen harkinnut itsaria joskus aikoja sitten, kerran olen yrittänytkin, mutta tarkkasilmäinen voi huomata, etten onnistunut. Enää en haaveile itsarista, vaikka joskus leikittelen ajatuksella. Mutta en tee mitään. Pelkästään ajatus siitä, että on "vaihtoehto" rauhoittaa.

Vesper kirjoitti:Tai jos aiheuttaisin jonkun toisen ihmisen kuoleman typeryyttäni, en tiedä voisinko enää elää itseni kanssa.

Tää on ehkä suurin pelkoni.