Kitinä

Tapahtuipa outo otsikko.
Tämä ei yleensä ole minulle ongelma, mutta olisi hauska kuulla onko muillakin samoja kokemuksia, siis leffojen ja sarjojen katselusta?

-Saatan kieriskellä noloudesta ja tuntea niin paljon myötähäpeää että piiloudun peiton alle ja huudan telkkarille.

-Saatan näissä tilanteissa ja katsoessani kauhuleffoja seurata useita minuutteja kanssakatsojia nähdäkseni koska "paha" kohta on mennyt ohitse.

-Olen itkeny Useasti Shrek ykkösen lopussa

-Itken usein juuri onnellisten leffojen lopuksi, saatan myös myöhemmin palata tähän tunteeseen ja alkaa nyyhkimään.

-Traagisesti loppuvia tai salaliittoteoria leffoja ei voi kanssani katsoa, sillä varmasti vaipuisin psykoosiin. Näin uhkasi käydä leffan The Fourth Kind lopuksi (tv:n hajoamisella saattoi myös olla osuutta asiaan)

-Joskus pystyn kuitenkin myös hillitsemään itseni ja vaipumaan lähes zeniläiseen tilaan, estän tunteilua seuraamalla sarjan tai leffan kulisseja.

Ei kannata katsoa TV:tä, jos se on noin vaikeaa.

Mua kyllä monesti ärsyttää ohjelmien tyhmyys, muuta siitä selviää kätevästi vaihtamalla kanavaa tai sulkemalla töllön.

Olen sellainen television katselija, että maksan luvan, mutta en katso. Silti tiedän mitä sieltä tulee. Tiedän aina kaiken mitä muut kertovat televisiosta katsoneen. Johtuu varmaan siitä luvasta ja koska aikani olen käyttänyt hyödyllisemmin (?)

Mun siskoni on ihan yli herkkä tunteilemaan itkua, se aiheuttaa myötähäpeää minulle.

-Kannustan kilpailijoita tietovisoissa, jos vastaa väärin "helppoon" kysymykseen niin moitin kilpailijaa.
-Pillitän ohjelmille ihan säännöllisesti
-Multa on kielletty pelottavat ohjelmat ja elokuvat.

Katsoin yksin kotona I'm a Legendin. Oli pimeää. Leffan jälkeen pelotti pimeässä.

HelvetinIhana kirjoitti: -Saatan kieriskellä noloudesta ja tuntea niin paljon myötähäpeää että piiloudun peiton alle ja huudan telkkarille.

Tää. En tykkää katsoa kohtauksia, joissa koen että näyttelijät joutuvat mielestäni noloon tilanteeseen. Mulle itselle tulee vaivaantunut olo. Ikävin on hetki kun tajuaa, että kohta tulee nolo kohtaus ja sitten joutuu odottamaan että se tulis, jotta päästäis taas eteenpäin.

Suuri myötähäpeä tai esim. kiinni jääminen jostain, on sellasia kohtia joissa vaihdan kanavaa hetkeksi ja taas takas, kun en kehtaa katsoa.

Näytän tunteeni toosalle (siis tv:lle, kutsun siis telkkaria samalla nimellä kuin mahdollista, usein väliaikaista elämänkumppaniani) kiroilemalla äänekkäästi väärin pelaaville urheilijoille. Tämän vastapainoksi kiljahtelen riemusta kun jotain iloista tapahtuu. Saatan nauraa perseen altani jos esim. perheensä juuri autokolarissa menettäneen sokean miehen oikea jalka tulee oravien syömäksi.