Kitinä

Tuolla paskanjauhanta-osastossa pyörivästä inhokkiruoka-kyselystä http://kity.kicks-ass.net/viewtopic.php?t=1013 tuli mieleen sellainenkin kohtuuttomuus omassa henkilöhistoriassani, että olen aikanaan pitänyt ruokalajien suhteen nirsoilua aika merkittävänäkin turn offina kumppanissani.
Vuosien takainen partnerini esimerkiksi suhtautui kaikkeen vähänkin tavallisesta suomalaisesta kotiruoasta poikkeavaan ruokaan äärimmäisen epäluuloisesti. Maisteli - jos nyt suostui edes maistamaan - sinänsä sievää nenäänsä nyrpistellen valmiina päättämään, että tämä nyt ainakin on pahaa.

Itseänikin kummastutti oma reaktioni tähän. Eihän kyseessä luulisi olevan lainkaan ison asian. Mutta niin vain asia minua korpesi. En päässyt yli tunteesta, että suhde ruokaan heijasteli tässä tapauksessa minulle vierasta yleistä suhtautumista maailmaan: tuttu = hyvä, vieras tai eksoottinen = paha. Minusta tätäkään asiaa ei olisi pitänyt lähestyä yksinkertaisella hyvä/paha luokittelulla. Vaikkapa matkustellessa minusta on latistavaa pyrkiä luokittelemaan edes kohtaamiaan uusia ruokalajeja ensisijaisesti hyviksi tai pahoiksi. Paljon tärkeämpää olisi kiinnostuminen uudesta ja haltioituminen ennen kokemattomasta. Tästä sinänsä typerästä asiasta nousi yllättävän iso ongelma.

Onko teillä samanlaisia kummallisuuksia suhdehistoriassanne? Joku sinänsä merkityksetön seikka nousee jonkun ison asian symboliksi. Ja vaikka tiedätte olevanne erinomaisen lapsellisia antaessanne asialle niin suuren merkityksen, loppujen lopuksikin säilyy tunne, että asia on tärkeä?

[quote="urpiainen"][/quote]

Ei tuo päde ollenkaan vain ruokaan, vaan moneen muuhunkin asiaan. Samoilla linjoilla ollaan. Ikuinen tutkimusmatkaaja kun olen.

Mistä sitten kiistellään, ellei maku-asioista...?

Mun mieheni ei muuten voi sietää maksalaatikkoa, jota itse rakastan. Joten syön sitä vain n. kerran vuodessa.

Itse olen hyvinkin pitkälti tuollainen kuvailemasi nirsoilija ja minulle todellakin kaikkein parasta on se, kun voi syödä aina niitä jo hyväksi koettuja tuttuja ruokia ja maistella vieraita vasta kun on pakko.

Ja itse en myös ole kovinkaan innokas ulkomaille lähtijä tai monenkaan muun uuden jutun kokeilija. Minulle tuttuus luo turvaa enkä ymmärrä miksi kaikesta uudesta pitäisi olla jotenkin haltioitunut.

Niin, miksi? Jotkut perustelevat sitä sillä, että kokeilemalla voi löytää kaikkea uutta kivaa. Itse näen niin, että jos toisaalta voi kivaa löytää niin vähintään yhtä usein tökkää caccaan. Miksi siis kokeillakaan, kun vaihtoehtona on taatusti kivaa vanhaa, tuttua ja turvallista?

Aivan kokonaan makuasia, mutta miksi siitä pitää ottaa hermoon? Onko sinun tapasi elää ja kokea todellakin se, joka sopisi joka iikalle kaikkein parhaiten kuitenkaan? Jos ei, miksi hermostua jos joku toinen on onnellisempi jollain muulla tavalla?

Vai onko tässä vielä joitain muitakin kyrsiintymislisänökökohtia, joita en huomioi?

Jos seukkaa multipersoonan kanssa, ei koskaan tiedä mitä, ketä ja millä välineellä tulee saamaan.

Tässä tuleekin mieleen, kun eräs nimeltämainitsematon henkilö yritti saada hummeria syödyksi. Annan piti vähän auttaa perkaamisessa, kun se äyriäinen kuulemma näytti ihan alienilta. NEITI!

Ann kirjoitti: Tässä tuleekin mieleen, kun eräs nimeltämainitsematon henkilö yritti saada hummeria syödyksi. Annan piti vähän auttaa perkaamisessa, kun se äyriäinen kuulemma näytti ihan alienilta. NEITI!

Ja sit ne antaa sille kiväärin...

Ann kirjoitti:NEITI!

Haista sinäkin tuhnuperse pitkä kukkanen.
Se näytti aivan niiltä öhkömönkijöiltä doomista tai quakesta. Mielisairasta repiä raajoja irti muurahaisen näköiseltä ötökältä ja pistellä niitä suuhunsa.

Maistui hyvältä kyllä.

ninnithequeen kirjoitti:Ja sit ne antaa sille kiväärin...

RYNNÄKKÖkiväärin. Sillä saa huidottua itsensä mustelmille sulkeisissa huomattavasti helpommin kuin puutukkisella metsästyskiväärillä.

Mylwin kirjoitti:

ninnithequeen kirjoitti:Ja sit ne antaa sille kiväärin...

RYNNÄKKÖkiväärin. Sillä saa huidottua itsensä mustelmille sulkeisissa huomattavasti helpommin kuin puutukkisella metsästyskiväärillä.

Mutta isot muurahaiset sua pelottaa?

ninnithequeen kirjoitti: Mutta isot muurahaiset sua pelottaa?

No ei niinkään pelota .. mutta en mie niitä suuhunikaan halua laittaa. Tykkään enemmän kompakteista ja nopeasti nieltävistä paketeista.

Joo, yksi kumppani oli aika nirso. Ei muistaakseni syönyt kalaa eikä sieniä. Munakaskin oli sen mielestä outo ruokalaji, kunnes kerran tein sitä ja se söi ihan tyytyväisenä. Taisi sillä vähän muutenkin rajoittuneita mielipiteitä olla.

Joo, ei tuollaiset ennakkoluulot ole kovin.... viehättäviä kun yleensä ne eivät rajoitu vain ruokaan.

urpiainen kirjoitti: Eihän kyseessä luulisi olevan lainkaan ison asian. Mutta niin vain asia minua korpesi.

Kyllä minua ainakin korpeaa kumppanin nirsoilu liiankin paljon. Kahdelle hengelle kun on niin mukava tehdä erilaisia ruokia. Uusia, ennen maistamattomia ja sellaisia, joita ei yleensä yksin tule tehtyä. Kieltämättä ajatus siitä, että esim. savustettu kala ei kumppanille maistuisi, tuntuu melkoisen häiritsevältä.

Vielä pahempi toki on, jos kumppani on ruoan suhteen täysi juntti, joka ei suostu edes maistamaan ja kokeilemaan mitään uutta. Tennaria se tietäisi.

SingleMalt kirjoitti: Kyllä minua ainakin korpeaa kumppanin nirsoilu liiankin paljon. Kahdelle hengelle kun on niin mukava tehdä erilaisia ruokia. Uusia, ennen maistamattomia ja sellaisia, joita ei yleensä yksin tule tehtyä. Kieltämättä ajatus siitä, että esim. savustettu kala ei kumppanille maistuisi, tuntuu melkoisen häiritsevältä.

Pakko kompata. Huomaa kun yksin elää on ruoka ja syöminen pelkkä muodollisuus jota nyt sattuneesta syystä vain on pakko tehdä. Kun sitten taas tekee pöperöä muille kun itselleen, esim. kumppanille kans, siihen safkanlaittoon laittaa enemmän tunnetta ja vaivaa. Tällöin myös tekee mieli kokeilla uusia juttuja, mausteita, kokonaisuuksia jne... vähän niinq seksi. Yksin tylsää, kaksin kivempi.

Vielä pahempi toki on, jos kumppani on ruoan suhteen täysi juntti, joka ei suostu edes maistamaan ja kokeilemaan mitään uutta. Tennaria se tietäisi.[/quote]
Höh, eihän tennareita voi syödä... tai noh, mistäs mä tietäisin, koirat kylläkin sitä harrastaa. Mut tuskin se hyvää ois.

M-ojo kirjoitti:
Pakko kompata. Huomaa kun yksin elää on ruoka ja syöminen pelkkä muodollisuus jota nyt sattuneesta syystä vain on pakko tehdä. Kun sitten taas tekee pöperöä muille kun itselleen, esim. kumppanille kans, siihen safkanlaittoon laittaa enemmän tunnetta ja vaivaa. Tällöin myös tekee mieli kokeilla uusia juttuja, mausteita, kokonaisuuksia jne... vähän niinq seksi. Yksin tylsää, kaksin kivempi.

Pöytäkirjan ulkopuolelta tahdon huomauttaa, että minusta on outoa, että niin monet yksineläjät sanovat, ettei pelkästään itselle kannata/viitsi tehdä ruokaa. Mitä häh? Minä ainakin olen sen arvoinen, että ansaitsen hyvää, hyvin valmistettua, terveellistä ja vaihtelevaa ruokaa. Pullantuoksua, pitkään hautuneita lihapatoja, maustekokeiluja. Kauniisti katetun pöydän.
Tahallanne teette sinkkuelämästänne ikävää ajattelemalla, ettei minulle yhdelle vaivaiselle kannata vaivautua laittamaan mitään, järsinpä tässä vähäsen näkkäriä ja työnnän einesmaksalaatikon mikroon - vasta kun olen onnistunut pyydystämään itselleni ruokaseuraa, ansaitsen hyvää ruokaa. Hah.

Aito_Johanna kirjoitti:[...

Ei, ei ja ei. Ajatteles vielä uudelleen, toiselta kantilta.

SingleMalt kirjoitti:

Ei, ei ja ei. Ajatteles vielä uudelleen, toiselta kantilta.

En pysty. En ole tosiaan koskaan ajatellut, ettei yhdelle ihmiselle kannattaisi laittaa ruokaa.

Aito_Johanna kirjoitti:En pysty. En ole tosiaan koskaan ajatellut, ettei yhdelle ihmiselle kannattaisi laittaa ruokaa.

Eikun haetkin sen toisen syyn. Unohda tuo yksi ihminen ja kannattavuus.

SingleMalt kirjoitti:

Aito_Johanna kirjoitti:En pysty. En ole tosiaan koskaan ajatellut, ettei yhdelle ihmiselle kannattaisi laittaa ruokaa.

Eikun haetkin sen toisen syyn. Unohda tuo yksi ihminen ja kannattavuus.

Tarkoitatko, että ruoanlaitto pelkästään itselle on tylsää? Mutta miksi? Eikö se sitä paitsi toisaalta ole etukin: jos rohkeasti kokeilee ja pöperöistä tulee vähän kummallisia, eipä tarvitse kenenkään muun niitä syödä.

Aito_Johanna kirjoitti:Tarkoitatko, että ruoanlaitto pelkästään itselle on tylsää?

En. Etkö tosiaan keksi, miten ruoanlaitto ja syöminen eroaa sinkun ja parisuhteen kesken?

SingleMalt kirjoitti:

En. Etkö tosiaan keksi, miten ruoanlaitto ja syöminen eroaa sinkun ja parisuhteen kesken?

En minä niissä mitään fataalia eroa näe. Totta kai ruokapöydässä on mukavaa istua kumppanin, perheen tai muun hyvän pöytäseuran kanssa jutellen, mutta ei itse ruoasta nauttimista mikään estä nauttimasta, vaikka seurana olisi vain pöydälle levitetty sanomalehti.

Aito_Johanna kirjoitti:En minä niissä mitään fataalia eroa näe. .

Okei. Sulle pitää löytää nopeasti joku jalat alta vievä karju, joka tulee ja ottaa lantiostasi kiinni ja antaa pusun niskaan, samalla kun sekoitat keitoksia..

Ellei ole kyse jostain periaatteellisesta (kuten vegetarismi) tai terveydellisestä syystä olla suhtautumatta edes jossain määrin ennakkoluulottomasti erilajisiin ruokiin, niin turn-offin puolelle menee minullakin semmoinen piirre toisessa. "Sieniä? En varmasti maista, vaikka nyt oletkin tehnyt niistä jotain pöperöä. En ole koskaan maistanut enkä maista nytkään, linjani on selvä." Ykstotista ja jotenkin jopa raivostuttavaa.

Tietty löytöretkeilijämäisyys, kyky kiinnostua uusista asioista.. Mainio asia.

SingleMalt kirjoitti:karju, joka tulee ja ottaa lantiostasi kiinni ja antaa pusun niskaan, samalla kun sekoitat keitoksia..

*syvä huokaus* ..tätä kaipaan. Mutta ilmeisesti en rakkautta ansaitse koska..

..myönnän myös olevani yks vitun nirsopelle ja on vain asioita mitä en mielelläni syö.

Aito_Johanna kirjoitti: Tahallanne teette sinkkuelämästänne ikävää ajattelemalla, ettei minulle yhdelle vaivaiselle kannata vaivautua laittamaan mitään, järsinpä tässä vähäsen näkkäriä ja työnnän einesmaksalaatikon mikroon

Tuo toimii kyllä parisuhteessa elävilläkin eräänlaisena komplementtitapahtumana.
Mie tykkään ruuanlaitosta, mutta kun herää aamulla 06 kouluun ja tulee joskus 19-20 aikaan illalla niin ei juuri tee mieli ruveta rosvopaistia vääntämään. Kertakäyttöpizzat ovat aivan soppeleita vatsantäyttäjiä.

Täytyy sanoa, että voi onni kun on eteen sattunut vaan sellaisia miehiä jotka välittävät ottaa selvää ruokamaustani ennen kuin vääntävät arvalla ties mitä pöperöä ja sitten kiskovat hyviä herneitä nenään jos sattuivatkin tekemään juuri sitä plikan inhokkia, jota ei oikein pysty ees haarukallista nielemään.

Mitäs huomaavaisuutta se sellainen on? Tokihan on kuulemma olemassa ihmisiä, jotka syövät mitä tahansa ja joille ilmeisesti sitten makunautinto ei ole niin iso juttu ku ei ole isoja kontrasteja. Mutta miksi niitä sitten niin kiinnostaa se ruuanlaitto?

Vai sattuisiko teilläkin hyvät herrat olemaan joku inhokkiruoka, johon ette koske pitkällä tikullakaan ja jos sitä täytyy syödä ni menee irvistelyksi tai kakomiseksi? Miltäs itestä tuntuisi, jos tyttis tekisi suurella rakkaudella juuri jotakin tuollaista äklöä, kuten klimppisoppa, hernekeitto, maksalaatikko, tai mikä nyt omaan suuhun on aivan kamalaa ja raivostuisi, jos se ei menisi hyvällä ruokahalulla ja hymyllä reippaassa tahdissa napaan? Tuntisitteko itsenne silloin rakastetuiksi?